Arabikevät lähelläsi

by Mikko Taskinen

Olin eilen kuuntelemassa N2 Social Media Hubissa Nasser Alsherin puheenvuoroa Arabikeväästä, ihmiskohtaloista ja siitä, miten kevät on jatkunut jo reilun vuoden. Maailma tuntui kiinnostavalta, sytyttävältä niin kuin aina se, kun kansa nousee oikeutetusti kapinaan ja oikeus näyttää voittavan, vaivalloisestikin. Ja miten ihmiset auttavat toisiaan henkensä uhalla. Samanaikaisesti – varsinkin kun näkee kuvia hakatuista, verisistä ihmiskasvoista – tulee tunne, että vaikka kuinka eläytyisi noihin tapahtumiin ja ihmisten elämään, ei pääse lähellekään. Se on toinen maailma, ja kuilu, joka minut erottaa heistä, ei ole ylitettävissä. Kukaan ei syöksy kotiovestani läpi, lapseni palaavat koulusta kotiin, voin nukkua yöni rauhassa ja sanoa taas huomenna mielipiteeni pelkäämättä vangituksi tulemista.

Jokin aika sitten eräs nainen tuli luokseni. Olin aiemmin rohkaissut häntä puhumaan ja kertomaan ihan mitä tahansa. Lopulta hän kertoi seksuaalielämänsä alkamisesta: hän oli menettänyt neitsyytensä, kun hänen pomonsa oli raiskannut hänet hänen ollessa ensimmäisessä työpaikassaan 18-vuotiaana. Huomasin pysähtyväni täysin. Samanaikaisesti kun eläydyin tuon naisen osaan tajusin, ettei minusta ollut tavoittamaan sitä, miltä hänestä oli tuolloin tuntunut ja miltä hänestä edelleen tuntui. Minua ei ole raiskattu ja ajatuskin siitä tuntui kaukaiselta. Miten voin myötäelää jotakin, josta oma kokemukseni on mahdollisimman kaukana? Olin järkyttynyt tuon ihmisen puolesta ja vihasin tuota asemaansa väärin käyttänyttä miestä, joka oli katsonut oikeudekseen tuhota toisen ihmisen elämän. Samanaikaisesti kun tunsin iloa siitä, että nainen rohkeni kertoa asiasta, ensimmäistä kertaa elämässään,  tunsin avuttomuutta: mitä apua minusta olisi hänelle?

Tavatessani tuon naisen seuraavan kerran hän kertoi tehneensä oivalluksen: tapauksesta kerrottuaan hän oli tajunnut, miksi hänestä oli aina tuntunut siltä, ettei hänen sylinsä ollut auki. Ettei hän ollut koskaan kyennyt ottamaan ketään avosylin vastaan esimerkiksi rakastellessaan. Jokin oli aina pysynyt kiinni ja tuntunut… kireältä. Vasta tapauksesta kerrottuaan hän oli huomannut asian, ja ensimmäistä kertaa, vaikka vähänkin, hän oli kyennyt rentoutumaan. Vaikka naisen olo oli edelleen tuskainen, hän vaikutti helpottuneelta. Nyt hän ainakin tiesi. Tajusin, että vaikkei minusta ollut yhtään enempään kuin kuuntelemaan, se jollakin oudolla tavalla riitti.  

Joskus näillä tarinoilla on toiveikas loppu.

Mainokset