A day in the life

by Mikko Taskinen

Tavallinen aamupäivä valmentajan elämässä: sovittu tapaaminen potentiaalisen asiakkaan luona. Aamussa on lupaus,  sillä se on varustettu erityisellä herkulla: paikalla on itse bossi ja kun seuraan liittyy vielä varabossi, on keitos makoisa. Sekä toimeksiantaja että asiasta päättävä elimistö on paikalla. Suoriin kysymyksiin saadaan suorat vastaukset, asioista voidaan tehdä päätös saman tien. Me like.

Tarpeiden arkeologia

Alkukiertelyjen jälkeen ”No, siis, tietysti on tällaisia poikkeuksia…” ja ”Onhan tietysti sellaisiakin työntekijöitä, jotka… vaikka valtaosa on luonnollisesti…” saadaan koottua pitkähkö lista siitä, miksi valmentaja on faksattu paikalle. Jos haluaisi latistaa tilannetta, voisi listaa silmäiltyään toivoa, että kertokaa jotain uutta.

Listasta löytyvät ne, jotka vaativat itseltään liikaa ja uuvuttavat itsensä pelkällä asenteellaan. Sitten ne, joiden kotiolot ovat sellaisessa tilassa, että se kävisi kokopäivähommasta. Sitten ne, jotka ovat kettuja keksimään syitä sille, miksi työt jäivät tekemättä. Niitä, joiden ennuste tulevan muutoksen suhteen on huono tai erittäin huono. Ne, joiden mielestä kaikki on työkavereitten, johdon ja yrityksen vika. Ne joiden mielestä kaikki on heidän omaa syytään. Jne.

Toteamme jossain vaiheessa yhteen ääneen, että vaikka nuo ’vika on aina jossakin toisessa’ –tyypit ovat rasittavia ja joskus enemmänkin, heidän vihansa on usein kohdattavissa. Ne jotka syyttävät itseään, ovat itsevihansa ja itsetuhonsa kanssa helposti huomaamattomia ja siksi riskiryhmässä.

Listan kanssa kotiin

Edellä kuvattu kirjava kopla on löydettävissä lähes jokaiselta työpaikalta aivan kuin Hullunkuriset roolit –korttipakka olisi jaettu jokaisella työpaikalla ja jokainen työntekijä eläisi elämän valttikorttinsa mukaisesti. Tällä kertaa Musta Pekka ei ollut jäänyt kenenkään käteen, tosin: we’ll see about that.

Kotimatkalla projekti saa mielessä synkkiä sävyjä.

 

Monet kiipeävät menestyksen tikapuita vain huomatakseen niiden nojaavan väärään seinään. Joseph Campbell

Tapaamiset yksittäisten asiakkaiden kanssa kertovat siitä yksityisestä todellisuudesta, josta monet työpaikan ilmiöt kumpuavat. Kun kuuntelee ihmisiä, tihkuu läpi toistuvasti se, mitä vaille ihmiset ovat lapsuudessaan jääneet. Lista kiteytyy nykyisin melko lyhyeksi:

  • Turvallisuutta – ilmaista (erityisesti negatiivisia) tunteitaan ja olla
  • Rakkautta – kiinnostusta, hellyyttä, varauksetonta hyväksyntää
  • Ymmärrystä – tilaa erilaisuudelle ja ainutkertaisuudelle

Useimpia kohtaamiani ihmisiä tuntuu ajavan jokin näistä ’puutteista’, joskus kaikki kolme ja joskus taas yhdenkin tarpeen tyydyttyminen on pelastanut ihmisen elämän. Onnetonta tässä on se, että ihminen hakee tarpeilleen tyydytystä tavoilla, joilla hän ei voi niitä saada. Rakkautta ei ansaita. Itseään sen sijaan voi oppia rakastamaan, ja se on helpompaa, jos edes joku kerran on rakastanut.

Olisi helppo sanoa, että vanhoja asioita ei kannata vatvoa – päästä irti ja elä eteenpäin. Oikea suunta: noloa asettaa vanhempiaan vastuuseen siitä, että keski-ikäisenä omassa elämässä tuntuu pahalta. Toisaalta kun ihminen on koko elämänsä kohdellut itseään huonosti lapsena oppimansa sisäisen äänen säestämänä tai muuten vain antanut tuon äänen ajaa itseään suorituksiin, jotka eivät vastaa myötäsyntyisiä arvoja, hän ei välttämättä pääse itse kaivamastaan urasta yksin ylös. Saati että kykenisi luomaan itsensä varassa ’uusia uria’.  Muutos ei tapahdu noin vaan vaikka hyvä olisi. Kokemukseni mukaan aika sitkeä saa olla ja apukin olisi usein tervetullutta.

Miten kauan?

Kun katsoo maailmaa ja sen ihmisiä tässä valossa, herää ihmetys: miten kauan tämä voi vielä  jatkua näin?

 

Minulla menee huonosti.

Kaikilla menee huonosti.

Mutta joillakin menee hyvin.

Pentti Saarikoski

 

Yksittäiset ihmiset ovat selvinneet lapsena oppimansa selviytymisstrategiansa kanssa tai varassa tähän asti. Mutta kuinka kauan ruumis tai mieli vielä kestää ristiriitoja ja itsetuhoista asennetta ja ihmisvastaisia mielikuvia? Minkä kaiken kustannuksella tämä tapahtuu?

Työyhteisöjen kantokyky on koetuksella paineen alla työskentelevistä yksilöistä, jotka vielä seisovat saappaat jalassa eivätkä ole luovuttaneet äärimmäisten ja ristiriitaisten suoritusvaatimusten, huonon kohtelun tai muiden ihmisten jaksamattomuuden takia. Minkä kaiken kustannuksella tämä tapahtuu?

Mutta höh: ei kaikilla mene huonosti. Ei niin. Näyttää siltä kuin tapahtuisi samaa kuiluuntumista kuin tuloerojen suhteen: Hyvillä työpaikoilla osataan tukea ihmisiä, jotka muutenkin ovat taipuvaisia huolehtimaan itsestään. Huonoilla työpaikoilla kohdellaan huonosti ihmisiä, jotka ovat oppineet kohtelemaan itseään huonosti.

Me olemme selvinneet ennenkin ja näytämme selviävän edelleen. Mutta kai jossakin on joku raja, vai?

Mainokset