Peilaus

Istuin taas kerran palaverissa ja aikani kuluksi seurasin ihmisten olemista ja käytöstä –  itsensä ilmentämistä, peittämistä ja itsensä luomista sanojen ja tarinoiden kautta. Kysyin itseltäni, mistä oikeastaan tietää, milloin joku on aito ja milloin epäaito. Havainto saattaa olla aivan oikea mutta sitä on vaikea perustella.

Karsiminen

Istuessani palaverin jälkeen kahvilassa odottamassa vihreän teeni jäähtymistä huomasin, että kysymykseni ja havaintoni eivät jättäneet rauhaan.  Huvitin itseäni antamalla mielikuvitukseni luoda todellisuuksia, joita ei vielä ole mutta jotka ovat jo olemassa.

It is the not-yet in the now.

The taste of fruit that does not exist

Hanging the blossom on the bough.

T. S. Eliot

Miltä palaveri näyttäisi, jos ihmiset olisivat karsineet kaiken turhan pois ja jättäneet jäljelle vain olennaisen? Ajattele! sanoin itselleni. Kaikki turha itsensä korostaminen, oikeassa olemisen pakko ja omasta näkemyksestä kiinni pitäminen. Turha itsensä tärkeänä kokeminen ja yhtä turha itsensä vähätteleminen. Taipumus esitelmöimiseen, jäykistyneet asenteet jotka kannetaan sisään neukkarin kynnyksen yli, taipumattomat mielikuvat joilla poterot on kaivettu. Jne.

Mitä jos tämä olisi poissa – jäisikö jotain jäljelle? Vai syntyisikö tämän pompöösin kulttuuripalatsin raunioilta jotakin, jonne ihminen mahtuisi sisään?

Kaikenlaisia asioita voisi ainakin kokeilla ja harjoitella. Entä jos ennen palaverin alkua päätettäisiin harjoitella kuuntelemisen moodissa olemista? Saisi esittää aitoja kysymyksiä, joihin toiset vastaisivat. Tai otettaisiin käyttöön dialogisuuden ensimmäinen edellytys: oma näkemys on vain askel kohti lopputulosta, yhteisen todellisuuden luomista.

Jo se, että rohkaistuttaisiin kokeilemaan jotakin uutta, vapauttaisi alas painettua potentiaalia ja mahdollisuuksia.

Ihmisen luominen

Jatkoin ajatusleikkiäni vielä kuvittelemalla, että näiden ihmisten haarniskat kääntyisivät ympäri kuin hansikas, joka vedetään kädestä niin, että sisäpuoli muuttuu ulkopuoleksi. Miltä nämä ihmiset näyttäisivät, kun heidän sisäisyytensä, ihmisyytensä loistaisi paljaana kaikkien näkyvillä?

Mielikuva oli herkullinen mutta sumea. Kukaan ei esiinny paljaana ja verhoamattomana, edes itselleen. Jokaisella on erinäisiä vällyjä päällään kaiken aikaa ja näyttää siltä, että ihminen vaihtelee niitä tilanteen ja paikalla olevien ihmisten mukaan.

I want to unfold.

Let no place in me hold itself closed

for where I am closed

I am false.

Rainer Maria Rilke

Mikä näiden vällyjen tarina on? Niin kuin eräs keski-ikäinen nainen puuskahti minulle kerran: ”En minä aina ollut tällainen! Lapsena olin utelias ja kirmasin täynnä elämisenriemua. Mitä helvettiä minulle oikein tapahtui?!”

Lasta ihaillaan tavallisesti aitoudesta – eikä syyttä. Reaktiot ovat pidättelemättömiä ja luonnonvoimaisia, kunnes kasvatuksen usein hyvää tarkoittava ja välttämätönkin interventio astuu kuvaan.

Kasvatusta…

Riippuu paljolti tuon intervention laadusta, onko lopputulos omilla ehdoilla integroituminen ja liittyminen toisiin ihmisiin vai onko se jonkin oman ja olennaisen leikkaamista pois, jotta tulee hyväksytyksi.

Sillä on siis väliä, mitä nämä vällyt ovat ja kuinka paksusti niitä on. Ja miten niitä käytetään ja kokeeko ihminen edes itsensä kanssa pysähtyessään oloaan niin turvalliseksi, että laskee suojaustaan hetkeksi. Sekään ei ole ihan helppo ja itsestään selvä asia, jos on pienestä pitäen kasvatuksen kautta oppinut häpeämään itseään.

Välillä tästä herää oikeasti kammottava tunne. Siis siitä, että osalle ihmisistä tuo silvottu olotila vaikuttaa niin normaalilta, etteivät he näytä edes ihmettelevän sitä. Voiko kaikkeen oikeasti tottua – jopa itsensä suorittamiseen?

… ja dekkareita

Jäin aikoinaan miettimään tuon naisen sanoja. Jos kerran on ollut toisin, voisiko tästä hetkestä olla tie löytää uudestaan tuon autenttisen ihmisen luo.

Meidän tunteemme ja niiden takana olevat tarpeemme ovat meille edelleen johtolankoja siihen ihmiseen, joka me olemme. Vaatii dekkariluonnetta lähteä seuraamaan näitä johtolankoja, sillä tuo tietoisuuden pinnan alla elävä asvalttiviidakko pitää sisällään yllätyksiä ja menetysten luomaa haikeutta. Intuition avulla tapahtuva orientoituminen on kuitenkin vaikuttava oppimisprosessi ja kaikkihan tietävät, miten oman elämänsä sankaridekkarille lopussa käy. Hyvin siinä käy.

Rosa Meriläinen kirjoitti kolumnissaan Rinnat paljaana töissä  HS 16.8.2012 http://bit.ly/S2BxYq: ”Vielä kivemmaksi elämä muuttuisi, jos ihmiset uskaltaisivat olla omia itsejään toisten silmienkin edessä. … Olisi raskasta, jos kotoa poistuessa täytyisi esiintyä jonkun jäykän roolin mukaisesti…”

Mutta koska näin maailma näyttää toistaiseksi toimivan, voi aloittaa vaikka nakuilemalla itsensä edessä. Kun oppii hengittämään vapaasti omassa seurassaan, voi tätä vapautta – kokemuksista rohkaistuneena – alkaa harjoitella toistenkin seurassa.

Jos näin kävisi, aikaa myöten eläisimme maailmassa, jossa kaikki voittavat, sillä kokonaisen ihmisen on helpompi antaa parastaan. Myös palavereissa.

P.S. Saatuani tämän kirjoituksen juuri valmiiksi, luin päivän (17.8.2012) Taloussanomista artikkelin työyhteisön ongelmista http://bit.ly/SuOLsF. Milloin todellisuuden muuttaminen voi alkaa?