Peilaus

Ajaessani eilen kotia kohti yhdestä Espoon suurimmista lukioista, ajattelin: olen taas koulussa juuri kun pääsin sieltä pois. Valinta on sokeakin valinta, vai?

Vähän taustaa

Kesäkuussa sain kutsun Aalto-yliopiston Virtual coach – seminaariin. Loistavassa iloisten&oivaltavien ihmisten kokoontumisajoissa puhuttiin kaikkien muiden tärkeiden asioiden lomassa asiasta, jota kutsuttiin hyvinvointioppimiseksi. (Käsitteen on alun perin luonut tutkijaprofessori Matti Rimpinen.)

Käsite oli liian hyvä, jotta sen olisi voinut jättää kehittämättä edelleen. Niin syntyi ajatus siitä, että harjoitukset voi viedä kouluun. Harjoitukset, jotka luovat ja ylläpitävät hyvinvointia.

Miksi? Siksi että jos työssäni tapaamani keski-ikäiset ihmiset olisivat saaneet jo koulussa tilaisuuden edes kerran ajatella ja saada kokemuksen siitä, että heissä itsessään on tieto siitä, miten elämää pitää elää, he voisivat paremmin. Ja enemmän: monet heistä välttyisivät siltä tyhjyyden tunteelta ja haikeudelta, että elämä meni ihan muuhun kuin sen olisi pitänyt mennä.

Action!

Kun edessä on 180 tuoretta lukiolaista, kauimmaiset yli kymmenen metrin etäisyyksissä, miettii hetken, miten noihin nuoriin tähtiin ulotutaan. Sitten shöy alkakoon.

Your time is limited. Don’t waste it living someone else’s life.

Steve Jobs

Lämmittelyn jälkeen pääsemme harjoittelemisen mindsettiin ja sitä kautta harjoituksiin, jotka voi upottaa keskelle opintietä ja opintojen arkea. Valmentajan ja ex-opettajan juhlahetki on saada lähes kaksisataa ihmistä istumaan alas, sulkemaan silmänsä ja kuuntelemaan vain omaa hengitystään muutaman minuutin. Jos heidän vanhempiensa sukupolvi osaisi tämän myös oikeassa elämässä, olisin työtön.

Energia…

Se mikä tapahtuu aina ja poikkeuksetta: enemmistö osallistujista innostuu huomatessaan, millaisia kokemuksia yksinkertainen harjoitus luo. Monille ihmisille se on ensimmäisiä autenttisia kokemuksia omasta sisäisyydestä, joillekin ensimmäinen tietoinen pysähtyminen sisäisyydessä.

Nuorten energiassa on jotakin toisenlaista. Se on aivan välitöntä ja loistaa silmistä heti. Ja se on jotakin enemmän kuin oivallus. Mutta sille ei vielä ole sanaa, ainakaan minulla. Kun sen saa kokea, se on aivan ihanaa. Siksi tätä työtä ei tehdä rahasta.

… ja sitten se toinen energia

Heidän taputusten ja minun kiitosteni jälkeen seisoin ovella ottamassa vastaan paria sataa lappusta, joihin he olivat kirjanneet tulevat harjoituksensa ja palautteensa. He olivat innostuneita ja minä myös.

Menin näissä tunnelmissa kahden tilaisuutta valvoneen opettajan luo, kiitin heitä avusta ja kysyin (ehkä liian) innoissani, että miltäs vaikutti.

Ensimmäinen neidoista sanoi, että joissakin dioissa teksti oli liian pientä eikä se näkynyt taakse. Toinen jatkoi siihen, että ääni ei ajoittain kuulunut kunnolla. Kun rehtori tuli kysymään, miten meni, toinen edellä mainituista kiirehti selittämään, että screeni on liian matalalla ja siksi diat eivät näy kunnolla taakse. (Kyllä, he halusivat auttaa minua tekemään työni paremmin ensi kerralla.)

Mitä oikein odotin? Että virheiden huomaamisen sijasta kuulisin sanat: ”Siis aivan mahtavaa! Suomen Tony Robbins on syttynyt! Tule valmentamaan meitä – saat itse määrätä numerosi.”?

Sen sijaan ensimmäinen alkoi tilittää, miten hänen äitinsä kuoli kun hän oli nuori. Toisen olemus huusi tavalla, joka toi mieleen Leevi&the Leavingsin biisin Itkisitkö onnesta. Oikeasti: toimiiko tämä maailma loppuun asti näin, että ne, jotka eniten tarvitsisivat, eivät osaa edes kaivata.

Mutta

Kun liikennevaloissa odotellessani luin noiden kaupungin nuorten sankareitten palautetta, yksi lause auttoi minua ymmärtämään, miksi tämä on aina uudestaan ainutlaatuista:

”Ok. Ihan mielenkiintosta mutta perse puutu.”

Välittömyys on hyve.

Alkuperäisestä hyvinvointioppimisesta esimerkiksi: http://www.sivistys.net/uutiset/matti_rimpela__hyvinvointioppiminen_yhta_tarkeaa_kuin_lukemaan_oppiminen.html

*Mukaelma Jörn Donnerin sivariklassikosta Terveenä sairaalassa vuodelta 1951.