Peilaus

Aika on kallisarvoista vaikka sitä on paljon. Yhteen päivään mahtuu satoja hetkiä, joissa voi antaa itsestään jotakin arvokasta muille ihmisille. Mihin aika menee – millaista jälkeään saa katsella päivän päättyessä.

Pitelee päätään

Milloin neukkareissa istumisesta tuli elämäntapa? En enää muista…

Laadukkaiden keskustelujen lomassa HR avautuu: ”Olen juuri tuollainen kuin kuvaat. Kipitän paikasta toiseen koko päivän enkä muista pysähtyä.” Sitten hän pitelee päätään kuin pitäisi elämäänsä kämmentensä välissä – mihin saattaisi olla syytäkin.

Puhumme lopuksi kiireestä. Arkitodellisuudesta, jossa kaikki juoksevat. Siitä syystä, ettei tajuta tai tule mieleen pysähtyä hetkeksi. Ja jos tulee, ei osata tai pystytä – siinäkään tapauksessa, että tiedettäisiin kokemuksesta, miten hyvää se tekee hyvää.

Aikaa ei ole, se luodaan valinnoilla.

Stop! Mikä ihmisiä oikein vaivaa? Ei maailma aina ollut tällainen eikä se kaikilla ole sitä vieläkään. Tehokkuusharhan taltuttaminen ei ole ydinfysiikkaa. Siitä kuvitelmasta irtipäästäminen, että jatkuvassa liikkeessä oleminen tekee meistä tehokkaampia. Tieto hyvästä ei jalkaudu, koska huonot tottumukset jyräävät sen. Koska uusien tottumusten luominen on vaivalloista, sama jatkuu. Kunnes tulee raja vastaan.

Lapanen

Hetkien ohi kulkeminen on tauti, joka syö ihmistä. Huomion kiinnittäminen siihen, mitä oikeastaan tapahtuu ja mitä tekee ja millaista todellisuutta tekemisellään ja olemisellaan luo, pysäyttää ja luo tilan päättää, miten tästä eteenpäin.

Elämä tapahtuu ja elämä on tarkoitettu elettäväksi. Miksi se tulisikaan huomata?

Siksi etteivät asiat itsestään ja itsestään selvästi kehity parempaan suuntaan. Elämä lähtee huomaamatta väärään suuntaan. Se mikä on normaalia ei olekaan tervettä. Lapanen voi lähteä kädestä.

Huomaaminen voi tapahtua missä tahansa hetkessä, jolloin tulee tietoiseksi läsnä olevasta hetkestä. Tietoiseksi tuleminen merkitsee samalla mahdollisuutta tehdä vapaita valintoja.

Aikapäiväkirja

Erilaisia työyhteisön aikaan liittyvää ongelmatiikkaa seurattuani kehitin työkalun, jota aloin kutsua aikapäiväkirjaksi.

Se on päiväkirja, johon kirjataan mahdollisimman tarkkaan esimerkiksi kolmen päivän ajan se, mihin on käyttänyt päivän mittaan aikansa. Saatuja tuloksia peilataan kolmen päivän kuluttua omiin arvoihin, ennen kaikkea siihen, mitä pitää arvokkaana ja mille siis itsestään selvästi valtaosa tuosta ajasta tulisi antaa.

Tulokset ovat olleet yhtä hämmästyttäviä kuin odotettujakin: ajankäytön ja arvojen välillä on usein ristiriita ja joskus kuilu.

For the past 33 years I have looked in the mirror every morning and asked myself: ”If today were the last day of my life, would I want to do what I am about to do today?” And whenever the answer has been ”No” for too many days in a row, I know I need to change something.

Steve Jobs

Onneksi tulos ei ole päätepiste vaan lähtökohta. Havainnon jälkeen elämän laivaa eli omia valintojaan voi lähteä kääntämään arvojensa suuntaan vähä vähältä. Usein pienetkin muutokset sovittavat ristiriitaa ja lisäävät hyvinvointia.

Riippuvuus

Usein näyttää siltä kuin yhdessä työtätekevät ihmiset olisi tuomittu elämään erillisyydessä ja selviämään yksin. Aikamme tuntuu palkitsevan ihmisiä tällaisesta. Riippuvuus sanana on saanut negatiivisen kaiun.

Kuitenkin tunne sanoo, että ihmiset voisivat paremmin, jos heillä olisi välittömämpi yhteys toisiinsa, sellainen joka perustuisi keskinäisen riippuvuuden tunnustamiseen. Riippuvuus tässä tarkoittaa sitä, että hyvinvointimme, sen luominen ja ylläpitäminen, kukoistaa tästä yhteydestä.

Itse asiassa iloitsemme aina, kun yhteys toiseen vie meidät ulos pienestä maailmastamme ja tekee meistä kokonaisuuden osia.

Sue Johnson

Toisinaan voi huomata, miten aika syntyy hetkissä. Niissä hetkissä, joissa joku on läsnä ja vastaanottavainen ja joissa sitä kautta muillekin tulee mahdollisuus antautua hetkelle. Jos tällaisia ihmisiä on työyhteisössä, sen seurauksena työilmapiirissä on potentiaalia muuttua aikaa luovaksi eli aikaa syövän kiireen vastakohdaksi. Läsnäolosta tulee sosiaalinen teko.