Autenttisuussykerö

Autenttisuudella on positiivinen kaiku. Pieni lapsi nauttii autenttisen ihmisen seurasta, nuoren sisäinen tutka tunnistaa epäaidon välittömästi (”aika gay!”) ja aikuinen huomaa toistuvasti hakeutuvansa aidon ihmisen seuraan.

Onko se arvostettua juuri siksi, että harva ihminen oikeasti yltää siihen, kaikkien päälle liimauksien ja omavaikeuden keskellä?

Lapsuuden loppu

Paljon puhutaan lapsen autenttisuudesta, aitoudesta ja välittömyydestä. Siihen liitetään usein myös antaumus ja kyky uppoutua siihen, mikä on olennaista.

Hienoja taitoja. Elinvoimaa. Sisäistä kumua. Mihin lapsuus loppuu?

Jos oikaistaan paljon, se loppuu itsetietoisuudelle heräämiseen: Välittömyys katoaa siihen, kun voikin itse ohjata omia reaktioitaan. Aitous siihen, että voi olla jotakin muutakin.

Itsetietoisuuden kyky itsensä ohjaamiseen on – luonnollisesti – kuitenkin lapsena vielä niin heikko, ettei siitä ole vastukseksi kaikelle sille, mitä ympäristö ja kasvatus uittavat mieleen.

Your programming started with your parents teaching you things, and both consciously and unconsciously programming you with all of their beliefs and attitudes. … (And) unfortunately, you also inherited all of their misinformation, superstitions, mistakes, and irrational and untrue beliefs. A. Orange

Sisäistetty itse alkaa ohjata tietä ulkoiseen menestykseen tai ainakin selviämiseen. Ympäristö on useimmiten yksilöä vahvempi. Vain sitkeimmät selviävät eli onnistuvat pitämään itsensä sisäisesti elossa.

Onko paluuta?

Maailmassa on ihmisiä, joille autenttisuus merkitsee ’sisäisen lapsen’ vapauttamista.

Ja kyllä: lapsen tavassa olla on paljon esimerkillistä. Läsnäolo, avoimuus ja ennakkoluulottomuus, luovuus, elämisenriemu – aiemmin mainittujen lisäksi. Jokainen voi oppia paljon pieneltä lapselta.

Mutta oikeastaan ei ole mitään todellista tietä pois itsetietoisuudesta, jolla on potentiaali ohjata omaa mieltä ja johtaa itseä. Ainakaan ilman lievää törkeämpää väkivaltaa. Itsetietoisuudessa on jotakin hyvin ankaraa. Siksi monilla ihmisillä on tarve vapautua siitä edes hetkeksi, vaikkakin kovaan hintaan.

Toinen tie

Toisaalta ihmisessä on halu hetkeksi vapautua itsetietoisuuden piinaavasta tunteesta – luku ihmiskunnan historiassa otsikolla Päihteet ja nautintoaineet. Toisaalta ihminen voi tunnistaa itsessään halun tai kaipuun johonkin, joka on todellisempaa kuin se, mitä ympäristön ja kasvatuksen vaikutuksesta on oppinut pitämään tärkeänä.

There is some way to be a human, which is my way. Charles Taylor

Onnellisessa tapauksessa ihminen havahtuu itse. Downshiftauksenkin voi nähdä tilan raivaamisena elämässään sille, minkä oikeasti kokee tärkeäksi ja mille haluaa antaa parhaan itsestään. Suorittamisen ja sisäistetyn itsen tottelemisen sijasta.

Vähän onnettomammassa tapauksessa elämä havahduttaa (lue: pakottaa) ihmisen siihen, ettei näin voi enää jatkaa. Rekka tulee vastaan väärää kaistaa, vakava sairaus puhkeaa, jonkun on kuoltava. Että kesti näinkin kauan tajuta se, johtui usein uskomuksesta vaihtoehtojen puuttumiseen ja sitkeisiin tapoihin ja tottumuksiin. Vaikka vaihtoehtoja on aina, eivätkä ne kaikki ole pelottavia.

Kaikkein onnettominta on tietysti se, ettei heräämistä tapahdukaan. Ihminen suorittaa elämäänsä elämänsä loppuun asti. Terminaalipotilaiden havahtuminen sille, mitä olisi voinut tehdä toisin, on aina uudestaan sykähdyttävää.

Tahdon tie

Koska (itse)tietoisuudesta ei pääse irti kuin keinotekoisesti ja hetkellisesti, kannattaa antaa itsetietoisuudelle se mikä itsetietoisuudelle kuuluu. Eli ottaakin vastaan sen, mitä sillä on tarjolla.

Useimmiten tämä edellyttää mielen vahvistamista. Luontaisesti mieli kestää vain harvoin katsoa itseään, ei hyvässä eikä pahassa. Päinvastoin: moni ihminen on ikävässä pattitilanteessa toisaalta häpeällisenä ja vääränä pitämänsä, toisaalta sen parhaan ja loistavan edessä. Jotta tilanne laukeaa, on tehtävä jotakin.

Aivotutkijat pitävät mieltä lihaksena. Mieli vahvistuu niiden asioiden suhteen, joihin se kiinnittää huomionsa eli joita se ’tekee’. Siksi jokainen mielen harjoitus vahvistaa omaa sisäistä voimaa, jolla johtaa itseä. Tällä samalla voimalla ihminen kohtaa itsensä.

Siis: muutos on tehtävä.

Kohti autenttisuutta

Jokaisen harjoitus vie itsensä kohtaamiseen ja vahvistaa itsetuntemusta.

Kun nykyisin puhutaan itsetuntemuksesta, sillä tarkoitetaan toistuvasti sitä, että ihminen tunnistaa vahvuutensa ja heikkoutensa. Piste. Tähän tyytyminen ei kuitenkaan vie ihmistä sen äärelle, joka oikeasti luo muutoksen mahdollisuuden. Itsetuntemuksen vahvistaminen ei ole vain yksi suoritus muiden joukossa.

Tie autenttisuuteen alkaa useimmiten aidon ja alkuperäisen erottamisesta opitusta ja sisäistetystä. Kun ihminen toistuvissa harjoituksissa kohtaa itsensä ja reflektoi harjoitteluaan, tämä kahtiajako hänen mielessään, mielikuvissaan, asenteissaan ja reaktioissaan alkaa kirkastua: ”Tämä en ole oikeasti minä.”

Tämä matka ei lopu heti kesken,  sillä se on matka itsensä tuntemiseen. Samalla se on matka sen parhaan luo, jossa yksilöllisyys ja yksilöllinen kontribuutio odottavat tilaisuuttaan toteutua.

Harjoitteleminen on tuon tilaisuuden tarjoamista missä tahansa hetkessä. Ja kun sen tarjoaa itselle, sen tarjoaa automaattisesti toisille.

Myös siksi harjoitteleminen on vuoden ympäristöteko.

 

Luettavaa:

http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-1288446364177.html

http://www.orange-papers.org/orange-deprogram.html

Taylor, C. (1995). Autenttisuuden etiikka. Helsinki: Gaudeamus