Jos olen nyt ihan rehellinen…

by Mikko Taskinen

Rehellisyys on ollut minulle oikeasti kelpo haaste yli puoli elämää. Miksi? Siksi että

  • Olen pienestä pitäen tiennyt liiankin hyvin, mitä minulta oikeastaan odotetaan ja ennen kaikkea mitä minun odotetaan sanovan.
  • Olen aina tehnyt niin kuin minua on huvittanut. Suotuisissa oloissa uncovered ja vähemmän suotuisissa undercover.
  • Johtuen myötäsyntyisestä halustani luoda todellisuutta olen elänyt vanhan kirjailijamoton myötä: ”Jos sinun täytyy valita, kerrotko totuuden vai tarinan, kerro tarina.”

Näillä mentiin, tällainen elämä.

Ei löydy rehellistä sielua

Tosiasioiden kohtaaminen silmästä silmään ja suoraselkäisenä on minulle siksikin aina edustanut vahvimmista vahvinta luonteenlujuutta. Ja samalla kertonut ihmisen henkisestä kypsyydestä ja vahvuudesta enemmän kuin moni muu asia.

Miksi rehellisyys on ihanne, johon kukaan ei näytä yltävän? Ulkoisen tai sisäisen peilin edessä kärvistely munasillaan/munasarjaisillaan ei näytä luonnistuvan keneltäkään. Sama koskee tietysti totuuden tavoittamista muutenkin.

Kun tähän lisää sen, että olen venkoillut niin monta kertaa niin monessa tilanteessa niin monen ihmisen kanssa ja aivan erityisesti itseni kanssa, tiedän olevani tämän alueen ihan musta vyö. Tiedän normi-perttiä paremmin, miten totuuden ympärillä kierretään, lakimiesakrobaatin lailla.

Siitä johtuen – ja tämä on oikeasti kiinnostavaa – minulle on kehittynyt eläimen vaisto kaikkea valheellisuutta kohtaan. Siksi näen (edelleen!) paljon selvänäköisemmin kaikenlaisen kieroilun toisissa ihmisissä kuin itsessäni. Onhan tämä noloa mutta ei NIIN noloa. Pikemmin lohduttavaa, että jos itselleen rehellisenä oleminen on vaikeaa minulle, niin samassa veneessä seilataan kanssaveljien ja -siskojen kanssa.

Mistä kyse?

Miksi se sitten on niin vaikeaa? Siis myöntyä eli katsoa peiliin ja vähitellen henkisen kypsyyden voimistuessa kiillottaa peiliä entisestään?

Kato peiliin jos siellä vielä jotain näät! Ketonen&Myllyrinne: Narsisti

Tuleeko ego tielle? Onko kivempaa kuvitella, että on vähän fiksumpi – tai rehellisempi? Onko kiva tykätä omista mielikuvista enemmän kuin todellisuudesta? Pelkääkö ’minä’ murenevansa katseen vaikutuksesta?

Hankala homma. Toisaalta ikävää ja kuormittavaakin esiintyä itselle kaiken aikaa. Kun oikeasti virkistävää, vapauttavaa ja kertakaikkisen kehittävää on katsoa siihen peiliin. Myöntää kaikki. Mutta ei sitten yhtään liikaa. Sillä yltiörehellisyys ja itsensä liiskaaminen on yhtä vähän mistään kotoisin kuin kaikki kieroilu itsensä edessä.

Tietysti peiliin voi katsoa monella tavalla. Kuin Narkissos itseään lammen kuvastimesta, mutta puhun nyt aidosta pyrkimyksestä nähdä koko itsensä, syvyyksiä myöten.

Rehellisyydestä vielä

Tiedätkö, mikä minusta on oikeasti omituista? Tai siis ainakin kaksi asiaa.

Se, että rehellisyyttä arvostetaan kovasti mutta äärimmäisen harva siihen yltää. Tämä näennäinen ristiriita on ehkä sitä, että rehellisyydellä tarkoitetaan rajoitettua ulkoista rehellisyyttä eikä peiliin katsomista sanan varsinaisessa merkityksessä.

Ja tähän vielä: Olen aina pitänyt todellisina pahiksina niitä, jotka vahvojen kulissiensa takaa ovat usein ihan kamalan valmiita tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Kelpo porvarit! Ja hyviksinä niitä, jotka ovat osanneet taiten riisua niin itsensä kuin toisetkin kysymällä vaarallisia kysymyksiä tai muuten vaan nauramalla epätoden eessä. Aidot narrit!

Rehellisyys on taitolaji, toisinaan taidetta.

Toinen juttu on tämä otsikon sanoin Jos olen nyt ihan rehellinen. Mitä tuollaisen johdannon jälkeen voi odottaa? Harvoin ainakaan:

  • … siis tää sun juttu on ihan loistava!
  • … sulla on todellista potentiaalia!
  • … mä rakastan sua.

Vaan: että saa sanoa kaikkein ikävimmän kritiikin. Aivan kuin negatiivisuus olisi jotenkin rehellisempää! Eikä ole. Ihan tyhmää se on.

Elämä on yksin ja yhdessä oppimista

Rehellisyys on vaikeaa, varsinkin tappiin asti oman tietoisuutensa edessä. Joku onkin fiksusti sanonut, että mieli suojelee meitä kohtaamasta itseämme sellaisina kuin olemme, koska emme kestäisi sitä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Mutta: Egoa voi siedättää, peilausta voi opetella pitämään ystävänä, peiliä voi harjoitella kiillottamaan. Sitä voi opetella yksin, jos se tuntuu helpommalta. Ja sitä voi opetella seurassa, vaikka sosiaalisuus vaatiikin sovinnaisuutensa. Mutta aina voi olla vähän rehellisempi eli uskaltaa enemmän, positiivisessa mielessä ja lähtökohdista riippumatta.

Seuraavan kerran kun joku sanoo, että ollaanpas nyt rehellisiä, voi tuollaiselle tyypille vastata että oo ite! Vapaa valinta on, suostuuko sen jälkeen vielä kuuntelemaan änkytyksiä. Vai?

 

Mainokset