Peilaus

Elämässä käy väistämättä näin: Tulee hetkiä, jolloin mielikuvat törmäävät tai murskautuvat todellisuuteen. Se sattuu. Ja useimmiten ihminen löytää syyllisen. Kuin pieni lapsi joka törmättyään pöydän kulmaan toteaa: ”Paha pöytä!”

Probleemi

Kun katsoo peiliin, näkee kuhmuissa ja arvissa monta tutuksi tullutta tapahtumaa: Rakastuminen toisen ihmisen ideaan, ja vasta vähitellen todellisuus avautuu. Vakuuttuneisuus omakuvasta, jonka illuusiota on suojellut kuin kalleinta aarrettaan. Jäykistyneillä mielikuvilla tilanteeseen karauttaminen eikä oikein mikään ole saanut niskaa taipumaan, jotta nöyrtyisi niitä muuttamaan. Haikeaa.

kuva: AP Ahonen

Ongelma ei ole mielikuvien syntyminen, koska jollakin keinoin on onnistuttava jäsentämään omalle mielelle aivan liian monimutkaista ja siksi kaoottista todellisuutta. Eli maailmassa olemista, kuten hienosti sanotaan. Ja joskushan mielikuva on ihan totta?

Ongelma on näihin mielikuviin tykästyminen, kiinni jääminen, niistä kiinni pitäminen todellisuuden kustannuksella. Ja todellisuushan kostaa, kuin linnut elokuvassa Linnut.

Mielen kahtiajako

Kipu herättää tietoisuuden. Moni varhaislapsuuden oppimistapahtuma perustuu tähän maailmanlakiin. Myöhemmin elämässä psyykkinen kipu tuntuu sattuvan vähintään yhtä paljon.

Kun kipu on tarpeeksi voimakas tai toistuu riittävän monta kertaa, tavallisesti jukuripäisinkin suostuu tulemaan opin saunasta vilvoittelemaan ja suostuu oppimaan virheistään.

Silti: Harva suostuu oppimaan siitä, miten virheet syntyvät eli miten uskoo yksipuolisiin näkemyksiin tai miten luo toiveajattelun kaltaisia mielikuvia. Puhumattakaan, että osaisi olla kiitollinen oppimastaan eli itse aiheuttamastaan kivusta.

Vel, vottuduu?

Eräs valmennettavani totesi äkillisen oivalluksen vallassa: ”Tajusin yhtäkkiä, ettei asioiden tarvitsekaan vaan mennä vaan mä voin vaikuttaa asioihin.” Juuri näin! Jos en olisi vahingoittanut asiakassuhdetta, olisin pussannut häntä.

Jäänkö odottamaan törmäystä vai päästänkö irti? Tämä on ensimmäinen askel: otan tietoisesti vastuun elämästäni. Lakkaan ’vain olemasta tällainen’ ja kieltäydyn siitä, että ’elämä vain menee’. Kysyn itseltäni aktiivisen kysymyksen. Teen ensimmäisen havainnon mielestäni.

Seuraava askel onkin interventio todellisuuteen: harjoittelen irtipäästämistä.

Irtipäästäminen

Harjoittelemisen tekee erityisen hauskaksi se, että siinä tutustuu itseensä aivan uudella tavalla.

Helposti kuvittelee, että irtipäästäminen tapahtuu samalla tavalla asiasta riippumatta. Mieli on monimutkaisempi. Jotkut asiat ovat irtipäästettävissä kuin puhaltaisi höyhenen kämmeneltään. Toiset ovat liimautuneita kuin ilmastointiteippi.

Siksi toisinaan riittää, kun hymähtää omalle yksinkertaisuudelleen. Toisinaan taas on suostuttava katsomaan asiaa pelkkänä useampaan kertaan. Lopputulos on sama: sinnikäs hyväntahtoinen toistaminen irrottaa minkä tahansa asian.

Itsetuntemus

Välillä ei oikeasti tahdo uskoa omaa peiliään: Näinkö sokeasti uskoin oman kapean, yksipuolisen ja mukavan mielikuvani vastaavan todellisuutta?  Etsimällä vahvistusta omalle näkemykselleni uskoin ymmärtäväni maailmaa paremmin?

Tunne itsesi! saa tässä loivasti uuden merkityksen. Mitä alkeellisempi ja heikompi itsetuntemukseni on, sitä vahvempi tarve minulla on uskoa omiin käsityksiini ja puolustaa niitä. Tieto siitä, että tällainen erottaa minut muista (tai liittää minut näennäisesti samanmielisiin), ei johda muutokseen.

Luonnostaan uskon vain omaan rajalliseen näkemykseeni maailmasta. Loppu riippuu halustani hikoilla ja lakata kutsumasta pöytää pahaksi.

Miksei heti tunnu siltä, että tämä tieto lohduttaisi minua?