Töppöhönö

by Mikko Taskinen

Valmennukseen tulevilla ihmisillä on tavallisesti samanlainen kaava kuin ihmisillä, jotka vasta tutustuvat toisiinsa. He puhuvat itsestään kaikenlaista ja sitten kuin spiraalina kohti ydintä, olennaista.

Kaksi kuukautta oli kulunut ’lämmitellessä’, kun nainen hetken hiljaisuuden jälkeen kysyi minulta: ”Mitä mun pitäis tehdä sen kotona olevan töppöhönön kanssa?”

Tehtävä

Vastasin spontaanisti:

”Kirjoita paperille hänen kolme parasta ominaisuuttaan.

Kun nainen oli tehnyt työtä käskettyä, kysyin häneltä:

”Onko hän sen arvoinen?”

Kun nainen oli lähtenyt, en tiennyt, aikoiko hän vielä palata.

Yllätys

Nainen soitti minulle seuraavalla viikolla, päivää ennen viikoittaista tapaamistamme.

”Voiko mieheni tulla mukaan?”

Seuraavana päivänä nainen melko kirjaimellisesti raahasi paikalle miehensä, joka vastasi olemukseltaan aika tavalla naisen sanavalintaa.

Juttu ja kuva eivät liity toisiinsa.

Katsoin heitä kumpaakin vuorotellen kysyvästi.

”Mikset sinä puhu minulle koskaan mitään?” nainen kysyi mieheltään.

”Koska sinä puhut kaiken aikaa.” mies vastasi.

Ulkoisesti hetki oli arkinen. Mutta minulle jäi hyytävä tunne siitä, että ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen nämä kaksi ihmistä kohtasivat ja kummankin kipu tuli näkyväksi.

Parisuhde

Seuraavalla viikolla nainen tuli sovittuna aikana. Hän näytti huojentuneelta. Kun hän alkoi puhua, hän puhui rohkeammin ja avoimemmin kuin koskaan. Tuntui kuin hänellä olisi vähemmän menetettävää ja suojeltavaa.

”Mistä voi tietää, milloin on rohkeutta jäädä ja milloin lähteä? Tällä hetkellä tuntuu, että pitäisi vain lähteä, tukehdun tähän 20+ -vuotiseen liittoon, joka on tyhjää täynnä. Mutta miltä se tuntuu sitten puolen vuoden tai kolmen vuoden päästä? Monet eronneet ystäväni viettävät ’itsenäistä’ elämää, mutta yksinäiseltä se minusta näyttää ja kuulostaa. Ja ketä viisikymppistä naista oikeasti enää lykästää miesten suhteen?”

Parisuhdepuoskaroinnin ja avun antamisen välinen vesiviiva liittyy usein kysymiseen. Voiko omaa elämää laajentaa suhteessa?

”Pahinta tässä on pelko haaleasta kompromissista. Koska siitä on ollut koko ajan kyse, alusta lähtien. Viimeviikkoinen vasta avasi silmät sille, mistä kaikesta olen luopunut tässä suhteessa, ja pelkään, että suurin osa on vielä näkemättä. Pahinta on, että luovuin… itsestäni, siitä, mitä olin, kun suhde alkoi. Eikä sitä saa enää takaisin.”

”Vai onko pahinta sittenkin tajuta se, etten aina ollut tällainen pelkuri. Mitä sitten oikein tapahtui? Miksi turvallisuudentunteesta on valmis maksamaan tällaisen hinnan? Eikö hinta ole liian kova?”

Tämä oli viimeinen kerta, kun nainen tuli tapaamaan minua. Vuotta myöhemmin olin näkevinäni hänet miehensä kanssa konsertissa, mutta en ole varma.

Viisastelua

Voi ajatella, että parisuhde on parisuhde ja työpaikalla tehdään työtä, mutta ei ihminen ole kone. Jos ilmeen tilalle on tullut näytönsäästäjä, se vaikuttaa ihan kaikkeen.

Sanotaan, että parisuhde on koulu. Ja lisätään, että onko se Kiva koulu vai Kova koulu, riippuu asenteesta ja sen takana olevasta päätöksestä. Sitten voikin kysyä, kuka antaisi sellaisen todistuksen, jolla pääsisi luokalta tai jopa seuraavaan kouluun.

Tavallisesti parisuhde ei ole helppo, koska siinä joutuu myöntymään ihmiseksi sekä itselle että toiselle. Näkemään ja kohtaamaan kaiken sen, minkä on onnistunut siihen asti kätkemään itseltään. Ja kohtaamaan toisessa saman.

Kova yhtälö, varsinkin kun eväät kohtaamiseen näyttävät keskimäärin heikoilta. Ehkä siksi suhteista ei aina tule ihmissuhteita vaan olosuhteita ja parisuhteita, joiden pääasiallinen tehtävä on koossa pysyminen ja koossa pitäminen.

Onko ihmisen hyvä olla yksin ja toisen kanssakaan, näyttää olevan riippuvaista siitä, millaista suhdetta itseen harjoittaa ja miten tämä suhde toteutuu toisen kanssa. Onnelliset parisuhteet näyttävät olevan yhtä harvassa kuin onnelliset ihmiset: asia- vaan ei syy-yhteys?

Mainokset