Rautaa rajan yli

by Mikko Taskinen

Juoksin eilen ensimmäisen sadan kilometrin ultramaratonini. Ne olivat pieniä askelia ihmiskunnalle mutta suuria minulle. Mitä tapahtui?

Kohti tuntematonta

Ensimmäisten kilometrien aika keskustelin kohtalontoverini kanssa, jolle kerta oli ensimmäinen ja joka ei ollut koskaan ylittänyt 50 kilometrin rajaa. Mitä tapahtuu kun tuo rajaa ylittyy, sitä emme kumpikaan tienneet.  Rajan toisella puolella kun voi olla mitä vaan.

Toisaalta huomasin jännittäväni, pelkäävänikin kipua ja voimien loppumista ja sitä, että joutuisin luovuttamaan. Toisaalta luoteeni mukaisesti suhtauduin huolettomasti: mitä tässä muka voi tapahtua – turha murehtia, sittenhän sen näkee.

Tuon rajan eli ennen kokemattoman alueen lähestyessä tajusin, että oikeastaan jännitin itseni kohtaamista. Miten kohtaan sen, mikä minua kohtaa? Onko minusta kohtaamaan sitä ja ennen kaikkea: löydänkö itsessäni voiman ylittää se?

Jännityksessäni huomasin kalkuloivani mielessäni ultramaratonin anatomiaa: normimaratonin jälkeen on jäljellä enää vajaat 58 km, tuplamaratonin jälkeen reilut 15 km. Siis oliko tässä vielä jotain järkeä?

Rajan yli

Kun 50 kilometrin raja ylittyi, huomasin, ettei mikään muuttunut. Askel kulki yhtä kevyesti, matka taittui. Tarkempi havainto kertoi, että askel keveni. Olin kuin lapsi, joka oli päässyt seikkailuun: innoissaan siitä, että jotain uutta tapahtuu. Oikeasti.

Silloin sisälläni heräsi riemun tunne ja varmuus: tänään juoksen maaliin asti.

Näissä keveissä tunnelmissa mieleeni tuli yksinkertainen kysymys: mikä minua oli estänyt tekemästä tätä aiemmin? Ja mikä minua estää tekemästä mitä vaan?

Sillä en oikeastaan tiedä, mikä olen ja mihin minusta on, ennen kuin ylitän sen, minkä olen jo tehnyt. Sen rajan takana voi olla mitä vaan. Siellä on paljon sellaista, joka kertoo minusta enemmän kuin se, minkä jo tiedän. Siellä on se todellinen minä, joka pystyy paljon enempään kuin mitä osaan kuvitella.

Ecce homo

Maalin lähestyessä ja askeleen ja olon ollessa edelleen kevyt ja hyvä varmistuin taas siitä, että epämukavuusalueen jälkeen seuraa ihanuusalue. Se paikka ja tila, jossa minä oikeasti toteudun sellaisena kuin voisin ja syvimmältäni kaipaisin.

Toinen herääminen oli se, että olen tässä hyvä. En verrattuna muihin vaan että tähän pystyminen ja tämän tekeminen tuottaa minulle nautintoa. Toissapäivänä en tiennyt, että sisälläni asuu pieni ultramaratonisti.

Jos osaisi nähdä tarkemmin, mitähän muuta siellä sisällä oikein asuu?

Kohti uusia seikkailuja siis.

Mainokset