Iloinen biologia

by Mikko Taskinen

Joimme erään ystäväni kanssa päiväkahvit tässä eräänä päivänä. Keskustelun lomassa hän kysyi naureskellen: ”Olemmeko oikeastaan mitään muuta kuin hormonitoimintaa?”

Olemmeko me?

Se kohta kehossa

Mieleeni muistui toinen keskustelu erään kaverini kanssa jo jokin aika sitten. Hän oli päätynyt seuraavaan itsehavaintoon:

”Katoin yhtenä iltana telkasta dokumenttia jostakin kriisialueesta. Siin näytettiin kärsiviä ihmisiä. Huomasin oudon jutun. Kun näytettiin kuvaa kärsivästä miehestä, mussa heräs välittömästi myötätunto sitä ihmistä kohtaan. Kun näytettiin kuvaa kärsivästä naisesta, mä huomasin oikeestaan vaan sen perseen.”

”Seuraavana päivänä mä olin tossa lähikauppakeskuksessa ja toi tuli mun mieleen, kun rullaportaissa tsiigailin muijia. Heräsin, et noiden naisten mieleen ei pääse näkemään mut muutenhan ne on siinä esillä. Siis ollaanks me täällä päivästä toiseen vaan yrittämässä jakaa geeniperimäämme vai oikeesti elämässä näiden ihmisten kanssa? Yhtäkkii mä vaan tajusin etten mä enää tajuu.”

Keskity olennaiseen?

Iloisen vuodatuksen jälkeen kaverini kysyi: ”Niin siis ootsä törmänny tähän noissa yrityksissä, joissa sä puuhaat? Niinku siihen, et miehet näkee naisesta vaan sen noin kymmenen sentin siipaleen, jossa vyötärö muuttuu lantioks?”

Jo vain.

Suoraan kuormasta

Kun ihmiset ovat työpaikalla tuntikausia päivästään eivätkä välttämättä ehdi hengailla töiden jälkeen missään, toisinaan väistämätön tapahtuu. Kehittyy suhteita, joita ei ehkä pitäisi kehittyä.

”No onhan se aika ongelmallista duunin kannalta, et pomo alko seukkaa mun tiimissä olevan mimmin kanssa. Suhde on suhde etkä sä voi oikeen vedota mihinkään, ettei sais kertoo sitä tai tätä suhteessa. Vaikkei duuneissa tietysti mitään pomolta salattavaa ookaan, kyse on jonkunlaisesta luottamuksesta ja toisinaan ihan yksinkertasesti siitä, et jutut pysyy tiimin sisällä. Kaikki ääneen ajattelut ja kehittelyt, tunteenomaisuus… Siis ylipäätään et sä voit ja uskallat olla se ihminen kuka sä oot ilman et sä pinnistelet ja mietit, mitenhän pomokin tän näkee tai kuulee. Vähä skitso olo, joo.”

Kun tähän soppaan lisää sen, että suuri osa ihmisistä pitää edelleen mahdottomana, että mies voi olla naisen kanssa ’vain ystävä’, keitos alkaa kuplia. Varsinkin, kun melkoinen osa ihmisistä ajattelee, että työpaikalla syntyneet suhteet ovat pelkästään noloja. Elämän tai avun hankkiminen voisi heidän mielestään tehdä tällaisille ’suhteilijoille’ hyvää.

Energia

Vievätkö hyrräävät hormonit paljon energiaa ja fokusta duunista? Siis ilman, että se olisi verkossa tapahtuvan aikuispörräämisen keskeinen tekijä? Soitin kotiin päästyäni tutulle työpsykologille:

”No onhan tämä vähän kaksiteräinen haulikko. Siitä syntyy sellaista aika hauskaa energiaa, kun tulee erilaisia tällaisia jännitteitä. Lisää työtehoakin. Tosin ilo on tavallisesti aika lyhytaikainen, koska tuo jännite laukeaa joko sillä että saa mitä haluaa tai ettei saa mitä haluaa. Ja lopputulos ei aina ole helppo. Toisaalta on todettu, että työpaikat, joissa on sekä miehiä että naisia, on terveempiä kuin kovasti yksipuoliset. Että ehkä sillä vetovoimalla ja pienellä pörräämiselläkin on hyviä vaikutuksia.”

Lisääntyykö fokus vai väheneekö se?

”No, jos mielessä suihkii koko ajan joku suhdejuttu, niin onhan se poissa duunifokuksesta. Mutta tämäkin on tällainen tyypillinen iltapäivälehtiharha: nostetaan otsikko tällaisesta eikä huomata esimerkiksi sitä, että itse duunin lopputuloksen kannalta on aivan sama, miksi fokus on hukassa. Suurimmalta osalta ihmisiähän se on joka tapauksessa hukassa, joskus suuren osan työaikaa ilman että hormonit liikauttaa lehteäkään.”

Eli ei siis syytä huoleen?

”Joo ja ei. Äärimmäisen harvoissa tapauksissa tämä on oikeasti todellinen ongelma esimerkiksi alkoholiin tai muuhun riippuvuuteen verrattuna. Lisäksi hormonien hyrinä antaa meille aika ajoin hyvän tunteen elämästä tai ainakaan ei voi olla ihan kuollut. Toisaalta sitten taas onhan se aika puuduttavaa tuntea olevansa pelkkä tissit ja perse. Ihan niin kuin tuollaisesta jälkimurrosiän low lifesta ei ois päästy pätkääkään eteenpäin.”

Miten tästä eteenpäin?

”Voisihan sitä itseä ehkä vähän säätää. (nauraa) Voisi oppia kiinnittämään huomionsa muuhunkin kuin siihen, mihin huomio suuntautuu ihan itsestään. Jossain huvittavan ja säälittävän välimaastossa oleillaan, kun joutuu seuraamaan, miten siis hyvä kun ei kuola valu joiltain tyypeiltä. Kevyt itsensä sivistäminen eikä pelkästään se, et oppii käyttäytymään. Koska toisinaan taas törmää niihin, jotka pysyy ulkoisesti cooleina mutta sisällä pyörii sama kehä. Ei se varsinaisesta kehityksestä kerro. Joillakin nuorilla kolleilla sen ymmärtää, tuon palleilla ajattelun, mutta että keski-ikäiset äijät on edelleen samassa lähtöruudussa, joo, on se aika noloa.”

Siitä vähän säätämään, jooko?

Mainokset