Peilaus

Joko karuja pettymyksiä kokenut tai syntymäujo vanhapoika järjestää elämänsä niin, että se pysyy tiettyjen rajojen sisäpuolella ja itse vanhapoika turvassa. Hyvin säännöstelty, hyvin rytmitetty, yllätysmomentit minimoitu ja… parhaassa tapauksessa aivan kuollut elämä.

Työelämässä

Mitä tämä tarkoittaa työelämässä? Sitä

• että eletään turvallisissa rutiineissa eikä oppimis- tai yllätysalueelle haluta mennä. Elämä järjestyy tuttujen ja turvallisten rutiinien ympärille niin suuressa määrin kuin mahdollista. Ja se on nykyisinkin hyvin mahdollista.
• että tylsyys leviää itsestä ulospäin. Sitä että sekä kapasiteettia että potentiaalia jää käyttämättä. Kaikkien häviöksi.
• ettei meillä ole oikeastaan varaa tällaiseen vanhapoika-asenteeseen.

Mitä olisi tehtävä?

Jos ihminen käyttää työpäivänsä pelkästään rutiininomaisten tehtävien hoitamiseen, jäävät parhaat inhimilliset mahdollisuudet hyödyntämättä. Rutiinien parissa työskentely säästää energiaa, mutta hyvinvoinnin ja arvon luonnin kannalta tehtävät, jotka vaativat kognitiivista ponnistelua, tarjoaisivat enemmän mahdollisuuksia. Esimerkiksi oppiminen synnyttää uusia yhteyksiä aivoissa.

Vaikka aivotoimintojensa mukaisesti käyttäytyvä, energiaminimiin pyrkivä ihminen vastustaa oppimista, toinen puoli ihmisestä janoaa ja nauttii oppia. Nautinnon lisäksi oppiminen lisää siihen liittyvää sisäistä motivaatiota.

”Parhaimmassa tapauksessa uutuuden havaitsemisesta, oppimisesta ja sisäsyntyisestä motivaatiosta tulee työntekoa energisoiva positiivinen noidankehä.” (Katri Saarikivi: Töissä pitää olla vaikeaa)

Erityisesti tämä mielihyvä ja mielihalu lisääntyvät, kun voi valita omia tehtäviään tai vaikuttaa niiden sisältöön. Itselle merkityksellinen työ luo merkitystä elämään. Työhön osallistuvien ihmisten vuorovaikutuksen laatu määrittää puolestaan suoraan syntyvän työn arvoa. Paino on sanalla laatu: turhauttava vuorovaikutus esimerkiksi loputtomissa palavereissa syö energiaa, intoa ja lopulta myös merkitystä.

”Organisaatiot, jotka pystyvät muuntautumaan inhimillistä tiedonkäsittelyä ja verkottuneisuutta tukeviksi ja jotka automatisoivat rutiinitehtäviä, pystyvät ratkaisemaan monimutkaisempia ongelmia, luovat näin ollen työllään enemmän arvoa ja pysyvät relevantteina muuttuvissa ympäristöissä myös tulevaisuudessa. Samaan tapaan yksilöt, jotka haastavat oppimiskykyään työssä ja keskittyvät itselleen merkityksellisiin asioihin säilyttävät niin ikään iskukykynsä ja jopa terveytensä pidempään.” (Katri Saarikivi: Töissä pitää olla vaikeaa)

Mitä tästä opimme?

Jokainen saisi nyt parittaa sisäisen vanhanpoikansa.

Työpäivänkin merkitys kasvaa itse kohdatuissa luovissa ja henkisissä haasteissa – ihmiseksi kasvamisessa. Vallalla oleva mekanistinen ”ihminen informaation käsittelijänä” ei tuota tätä työn mielekkyyden kynnyskokemusta.