Peilaus

Joillakin ihmisillä – tuleeko tämä Amerikasta? – on tapana jankuttaa tätä: pitää vain käväistä mukavuusalueella ja että epämukavuusalueella pitäisi asustaa, koska todellinen elämä on siellä.

Mikä tässä on ongelma? Se, ettei sellaista fakiiria olekaan, joka pystyy asustamaan epämukavuusalueella, jossa on oikeasti sietämätöntä. Eihän sillä muuten olisi sellaista nimeä. Epämukavuusalue ei ole ikävä puoliso tai pomo, jota opitaan sietämään. Sietäminenhän tarkoittaa sitä, ettei enää olla epämukavuusalueella.

Mukavuusalueella oleskelua tukee koko tai lähes koko sisäinen maailma. Kaikki se, mikä on automaattista ja itsestään sujuvaa aivotoimintaa, on mukavuusalueella. Eikä sieltä poistuta noin vain.

Sieltä voidaan pistäytyä ja sekin vaatii tahdonponnistuksen, jonka jälkeen on usein palauduttava ja ihmeteltävä, mitä tuli koettua. Oman pelon ja kivun kohtaaminen ja ylittäminen on oikeasti epämukavaa.

Itsensäylittämisalueelle kannattaa mennä aina kun voi ja resurssit antavat periksi. Asennetta sinne menemiseen voi kasvattaa. Elämisentunteen syvimmät kokemukset syntyvät siellä.

Mutta kukaan ei jaksa juosta täysillä kovin kauaa. Sisäinen voima hiipuu tai rohkeus ei riitä itsensäylittämisalueella. Usein molemmat.

Vain järjestelmällinen harjoittaminen ja vahvistaminen muuttavat tämän tilan. Kestävyys on yksi harvoja asioita, jotka eivät ole kenelläkään myötäsyntyistä. Se on opeteltava.

Uteliaisuuden tässä asiassa herättää kysymys, mikä saa vapaaehtoisesti lähtemään itsensäsäilyttämisalueelta? Kaikkihan eivät välttämättä saa lähdetyksi tai edes keksi lähteä. Itsensä voi myös alittaa.

Miksi joitakin ihmisiä näyttää ajavan ihan oma vimma? Sillä vaikkei itsensä ylittämisestä syntyvä kipu sinänsä ole erilaista kuin pakon edessä mukavuudesta poistuminen, siinä on laadullinen ero.

Ihmisellä, joka omasta tahdostaan lähtee ylittämään itseään, on aina mukanaan olemisenriemua. Jostakin syystä itsensä ylittäminen vielä lisää sitä.