Peilaus

Kun ihminen kokonaistaa omaa toimintaansa, hän

• ottaa aidosti vastuun omasta toiminnastaan
• näkee sen suhteessa ja sen vaikutukset kokonaisuuteen
• valtuuttaa ja voimaannuttaa itsensä palvelemaan kokonaisuutta ja kehittämään sitä.

Varsinkin asiantuntijaorganisaatiossa ihmisillä on sekä hyvässä että vähemmän hyvässä tapana keskittyä tekemään vain omaa hommaansa eli sitä, missä he ovat hyviä, asiantuntijoita. Vähemmän hyvä ei liity itse työn tekemiseen vaan siihen asenteeseen, jonka kautta osaaja umpioituu omaan osaamiseensa.

Vanha tarina kahdesta kivenhakkaajasta, joista toinen vain hakkasi kiviä ja toinen tiesi rakentavansa katedraalia, saa tässä uuden käänteen: mikä kaikki muuttuu, kun suhde kokonaisuuteen muuttuu?

Kun tiedän omalta osaltani palvelevani kokonaisuutta, katson sitä myös sellaisin silmin.

Jokainen tekoni suhteessa asiakkaaseen palvelee asiakaskokonaisuutta ja ylittääkin sen. Eli huomioni kiinnittyy siihen, mikä tekee asiakkaan onnelliseksi hänen käyttäessään palvelua nyt ja tulevaisuudessa.

Minun olemiseni vaikuttaa ympäristööni, kollegoihin. Katson ympärilleni: voinko olla avuksi, tarvitsetko minulta jotakin?

Onko minussa lukossa olevaa, pakattua ja vapauttamatonta energiaa? Jos onnistun vapauttamaan sen, annan automaattisesti muille mahdollisuuden vapauttaa omansa. Antamalla itselleni luvan voimaantua, voima palaa kanssaihmisteni välille.

Mistä kumpuaa kehitysimpulssini, tahto olla mukana, aktiivinen ja osallinen siitä kehityksestä, joka koskettaa yrityksen ihmisiä? Tahdosta kokea olevansa elossa?

Maailma muuttuu ja minä muutun ja on luonnon vastaista vastustaa sellaista, minkä täytyy tapahtua. Paljon energiaa syntyy siitä, että lakkaan vastustamasta ja käytän tuon energian muutoksen omaksi tekemiseen ja oman kontribuutioni lisäämiseen siihen.

Todellisuuden näkeminen tuorein silmin auttaa minua oivaltamaan ja myös antautumaan sille, miten muutos osallistaa minut.

Toimisikohan tämä soveltuvin osin myös kotona?