Peilaus

Kun esitän työpajoissani jonkin väitteen, joka selvästi kyseenalaistaa osallistujien enemmistön siihenastisen tavan ajatella maailmasta, kysyn heiltä suoraan:

”Meneekö tämä näin?”

Ihmiset ovat hauskoja eli inhimillisiä reaktioissaan. Jotkut eivät uskalla rohkaisusta huolimatta kertoa mitä he ajattelevat, koska se saattaisi kyseenalaistaa sanomiseni ja saattaisin hämmentyä ja jopa loukkaantua.* Toiset taas töräyttävät suoraan, että ei kyllä.

Mistä käsitykset syntyvät? Mistä tulee vakuuttuminen omista käsityksistä?

Viime aikoina olen miettinyt myötäsyntyisten taipumusten ja ominaisuuksien merkitystä käsitysten synnyssä. Havaintoihin perustuva kokemus puhuisi sen puolesta, että uskomukset siitä, millainen maailma on ja miltä se näyttää, istuvat yhtä lujassa kuin temperamentti tai seksuaalinen suuntautuminen.

Tuntuu turhalta lähteä eheyttämään käsitystä, jonka mielestä tiede selittää kaiken olennaisen tai jonka mielestä usko Jumalaan on ainoa, jolla on todellista merkitystä. Katsomme maailmaa hyvin eri näkökulmista, emme itsekään tiedä, miksi mutta – ei se mitään. Hyvä vaan kun katsomme. Näkökulmien arvosteleminen tai ylenkatsominen on yhtä mielekästä kuin arvostella toisen silmien väriä tai aineenvaihduntaa.

Viisas oppii elämään sen kanssa, jota ei voi muuttaa. Oman vankan näkemyksen ohella voin olla utelias ja käydä vuoropuhelua ja ihmetellä. Mutta toivottavasti kukaan ei yritä kaupata näkemyksiään minulle: olen tavallisesti yhtä vähän ostomoodissa kuin selatessani Facebook-seinääni.

Käsityksillä on tietysti seurauksensa. Esimerkiksi: kuinka paljon voin vaikuttaa omaan elämääni ja olla aktiivisena sitä muuttamassa.

Jos uskon, että olen erilaisten sähkökemiallisten prosessien ohjaama enkä voi niitä muuttaa, tämä ei suoranaisesti johda innostukseen yrittää tulla tietoiseksi toiminnastaan. Tai edes mielensä toiminnasta puhumattakaan, että yrittäisi luoda elämästään parempaa.

Uskomuksella on merkitystä. Tahdon vapauden mahdollisuuteen uskominen – vaikka siihen uskominen olisi todella yksisarvisesta – johtaa aktiiviseen toimimiseen itsensä kehittämisen suhteen ja tässä projektissa voittavat muutkin.

Vai meneekö se näin?

*Meillä oli lukiossa opettaja, joka loukkaantui, jos hänelle väitti vastaan. Hän alkoi pitää opettajanpöytänsä takana mykkäkoulua eikä puhunut lopputunnista mitään. Siinä me sitten istuimme. Ja yritimme varoa seuraavalla kerralla.