Tunnustan

by Mikko Taskinen

Isoäidilläni eli Mummalla oli erikoinen huumorintaju. Olin juuri täyttänyt seitsemän ja saanut lahjaksi Moran, jonka puiseen kahvaan isäni oli kaivertanut nimeni. Puukko oli sohvapöydällä välissämme kun Mumma yhtäkkiä kumartui,  tarttui puukkoon ja iski sen rintaani ja kysyi: ”Tunnustakko syntis?” Kun vielä haukoin henkeäni, tajusin, että Mumma oli vauhdissa kääntänyt puukon niin, että hän osuikin rintaani puukon kahvalla. Olin elossa.*

Elämässä tulee vastaan hetkiä, jotka kysyvät itsensä ylittämistä: olenko valmis tunnistamaan jonkin ominaisuuden tai piirteen olevan osa itseä vai jatkanko hän kieltämistä. Kumpikin valinta johtaa seurauksiin.

Näyttökuva 2014-08-19 kohteessa 15.27.51

Jos tunnistan jonkin ominaisuuden itsessäni, aloitan saman tien vaivalloisen matkan tuon ominaisuuden tunnustamiseen, myöntämiseen, ottamaan sen omakseen. Turhaan ei puhuta, että tämä on sama matka, jonka ihminen kulkee ajattelusta tuntemiseen. On vielä helppoa havaita, merkityksen ymmärtäminen on toinen asia.

Jos sen sijaan kiellän, osakseni jää torjuminen, mikä puolestaan johtaa usein siihen, että alan projisoida ominaisuuttani muihin ihmisiin. Ulkoistan vaikeuteni ja teen omasta ongelmastani sosiaalisen ongelman.

Kumpaan valintaan päädynkin, edessä on viimeinen kynnys: toiminta. Mitä teen kyseisen ominaisuuden suhteen?

Jos olen kieltänyt, olen ottanut askeleen taaksepäin. Ehkä hakeakseni vauhtia. Ehkä vain ottaakseni ensiaskeleen cha-cha:ta. Toivoa on aina.

Jos olen myöntänyt, eteeni avautuu muuntamisen avara maailma. Tunnustaminen on vapauttavaa, voimaannuttavaa ja energisoivaa. Siksi tunnustamisen jälkeen kannattaa ryhtyä toimeen saman tien. Momentumissa muuntumisprosessi saattaa käynnistyä saman tien.

Tunnustan. Muutakin kuin eläneeni.

 

*Jos joku on joskus ihmetellyt, miten minusta tuli tällainen, ihmettelyn aika on nyt ohi. 🙂

Mainokset