Liekissä

by Mikko Taskinen

Eräänä kesäyönä kauan sitten lueskelin kynttilän valossa. Kynttilää alkoi kiertää kärpänen. Yhtäkkiä se osui liekkiin ja kuoli. Hätkähdin ja tuntui kuin jokin olisi satuttanut sydäntäni.

Liekit lämmittävät ja valaisevat ja joskus johtavat kipuun ja kuolemaan.

On hetkiä, jolloin selvästi tuntee sisällään tulen lieskat, niiden kuumuuden, hehkun ja loiston. Se on palavan fosforin kaltaista oivaltamista. Se on paloa jollekin tarkoitukselle.

Liekkien jäljiltä jää jotakin, mutta aine on muuntunut. Samalla jotakin on palanut pois, jotakin, jonka aika oli mennä.

Näyttökuva 2014-09-23 kohteessa 13.54.48

Miten tällaista hehkuvaa tilaa voisi pitää yllä tai ainakin: voisiko sen halutessaan saada aikaiseksi?

Mitään kunnollista keinoa ei ole löydetty. Se tuntuu tulevan oma-aikaisesti. Voisiko itsensä sytyttäminen tuleen tuntua samalta? Olisiko se samaa kuin päätös rakastua?

Ei välttämättä. Sanotaan, että se joka on kerran altistunut muutokselle, saa muutoksesta pysyvän seuralaisen. Altistuminen uudelle vetää uutta puoleensa.

Muutoksen voi nähdä tulen kaltaisena tienä tai tiennäyttäjänä, joka näyttää seuraavia askeleita tai mahdollisuuksia. Tai lämpönä, joka kutsuu luokseen varsinkin siinä vaiheessa, kun muutos alkaa olla kohmeessa. Silloin, kun kiinnipitäminen tuhoaa yhteyden.

Joskus liekki tulee yllättävältä taholta. Toisen ihmisen sanojen kosketus, hänen innostuksensa ja sydänjuuria myöten vakuuttuneisuutensa saavat hetkeksi unohtamaan kaiken muun. Sellaisissa hetkissä ymmärtää tuleen tuijottajia.

Sisäisen liekin palo on lahja, itselle ja muille. Elämä on mielekkäämpää kun tuntee olevansa elossa, vaikka se toisinaan sattuu sydämeen.

 

 

 

 

Mainokset