Unelmia

by Mikko Taskinen

Kevättalvella unelmoin siitä, että juoksen tänä vuonna Suomalaiset sataset eli kolme sadan kilometrin ultramaratonia. Kolme päivää sitten unelmani täyttyi. Olin yksi seitsemästä suomalaisesta – ja ylpeä siitä.

Opinko muuta kuin sen, että kannattaa unelmoida? Tai että koskaan ei tiedä etukäteen, mitä unelmien toteuttaminen oikeastaan tuo tullessaan?

Ainakin sen, että unelmien eteen tehty työ näkyi tässä tapauksessa suoraan lopputuloksessa.

Ensimmäiseen ultraan olin harjoitellut sen minkä olin ehtinyt, toiseen valmistauduin lähinnä leikkimällä kesäkissani kanssa ja kolmanteen jotain siltä väliltä.

Lopputulos kertoo juoksemiseen käytetyn ajan ja jotakin yleisestä ja sen hetkisestä suorituskyvystä. Mutta tuon noin kahdentoista tunnin aikana ehtii tapahtua paljon.

Jokaisessa juoksussa kohtasin voimattomuuteni ja haluni luovuttaa. Niinä hetkinä ja niissä mielentiloissa ei harjoittelu enää auttanut, ainoastaan tahto ja päättäväisyys.

Eli: minä en anna periksi. Vaikka ruumis huutaa apua ja kiroaa minut. En löydä itsestäni ainuttakaan syytä jatkaa. En enää tiedä, missä olen. Toisesta jalastani katoaa tunto. Tunnen, etten jaksa enää vetää henkeä.

Näyttökuva 2014-10-13 kohteessa 21.11.03

Ja sitten jalat juoksevat läpi tuon mustan hetken, jota seuraa ihmeellinen virkistyminen ja keveys. Samankaltainen hyvänolontunne kuin juostessa syntyy – syy, miksi monet meistä juoksevat. Ja lopussa koittaa euforia, jonka voi saada vain tästä.

Jos unelmointi, unelmien ääneen sanominen ja toteuttaminen ylipäätään edellyttävät itsensä ylittämistä, jokainen asiasta mitään tietämättäkin ymmärtää, että sadan kilometrin juokseminen on itsensä ylittämistä joka kerta.

Ja itsensä ylittäminen, miksi se on niin tärkeää? Siksikö, että siinä oikeasti kokee elävänsä? Siksikö, että silloin tutustuu itseensä ja ennen kaikkea siihen potentiaaliin, josta ei juuri mitään tiennyt, ennen kuin ryhtyi unelmaansa toteuttamaan?

Vai vain siksi, että itsensä ylittäminen on ihmisen osa?

Mainokset