Anna mun olla

by Mikko Taskinen

Kun tapaa uuden ihmisen – joku entinenkin kelpaa hyvin – voi virkistyttää itseään kysymällä mielessään: ”Mitä saa olla?”

Ei, nyt ei olla leikkimässä lihatiskin takana hymyävää hyväntuulista ja punaposkista lihanleikkaajaa vaan ollaan tässä vaan ihmisiä. Eli ihmetellään hetki sitä, mikä saa olla, elää ja toteutua kohtaamisessa. Ja minkä puolestaan on väistettävä, mikä ei saa tulla esiin, minkä on odotettava parempaa päivää tai parempaa toista ihmistä.

Näyttökuva 2014-10-24 kohteessa 7.37.38

Taito olla olematta istuu monille meistä lujemmin kuin selkäydin. Niin kutsuttu sosialisaatio poisti meistä sen, mikä ei ole ollut ympäristön mieleen. Ja kuuluaksemme johonkin, saadaksemme hyväksyntää, meistä monet ryhtyivät tässä mielessä ”kilteiksi lapsiksi”.

Tämä ei olisi ongelma, jos

  • päivittäisimme suhteemme ympäristöömme
  • lakkaisimme olemasta lapsia
  • kasvaisimme aikuisina täyteen mittaamme.

Eli tajuaisimme, että voimme olla ja voimme ottaa tilan eikä siinä kukaan kuole.

Tämä jää usein tekemättä ja sen sijaan: jäädään odottamaan lupaa ympäristöltä, josta sitä tuskin tulee. Eli lupa on annettava ihan itse, joskus jopa otettava.

Mitä on luvan antaminen itselleen?

Se alkaa pienestä eli sellaisten asioiden toteuttamisesta, jotka tuntuvat itsestä hyviltä. Vähitellen soittoa voi laajentaa ja olla yhä enemmän, tulla yhä näkyvämmäksi omine ajatuksineen, tunteineen ja tarpeineen.

Itsensä voi oppia hyväksymään. Samoin kuin sen, ettei tässä vielä ole ihan kaikki.

Vaatii rohkeutta? Kyllä vaan. Sitä enemmän, mitä enemmän on saanut osakseen naurua, kieltoja ja pienentämistä. Mikä tekee tästä vielä rohkeampaa on se, että aluksi saattaa joutua ylittämään kaksi kynnystä kerrallaan: voittamaan menneisyytensä ja nykyisyyden.

Mutta: onko muuta tietä itseksi, oman näköiseen elämään?

Lohduttavaa on se, että tässäkin tapauksessa anteeksi saa paljon helpommin ja enemmän kuin luvan.

Mainokset