Peilaus

Kiltteys on ilmiö, johon törmään usein. Ihmiset haluavat totella. Ihmiset haluavat tehdä niin kuin joku sanoo. Ihmiset haluavat että heille sanotaan.

Tänä yksilöllisyyden, yksilövapauden ja itsensä johtamisen aikana tuo hämmentää. Varsinkin, kun samanaikaisesti suorittava työ vähenee maailmasta nopeaa vauhtia.

Enkä puhu tässä ihmisistä, joille suorittava työ on luontaisesti fine. Vaan korkeasti koulutetuista ja/tai huippupaikoilla ja huippupalkkaa nauttivista ihmisistä.

He saattavat vain olla sellaisia. He tekevät, mitä pomo sanoo. Ja sitten he odottavat alaisiltaan, että ne tottelevat – kuten he itse.

Mistä on kyse?

He eivät ole itsenäistyneet? He eivät luota, että he pystyisivät tekemään oikeita päätöksiä? He eivät usko, että heillä olisi oikeasti jotain omaa?

Tässä on jotakin omituista, sillä tämä maailma ei varsinaisesti kaipaa kilttejä lapsia. Vaan aikuisia, jotka ovat heränneet tahdossaan ja myös tekevät itse jotakin parempaa. Miksi se on niin tärkeää?

Koska me olemme niitä ihmisiä, jotka hyötyvät siitä. Samoin yritykset ja koko kansantalous. Eikä siitä tahtomisesta itsekään kuole, vaikka niin pelkäisikin käyvän.

On olemassa vireyttä, elinvoimaa, energiaa, liikettä, joka voi sinun kauttasi ilmentyä toimintana, ja koska milloinkaan ei voi olla olemassa kuin yksi sinä, sinun ilmaisusi on ainutlaatuinen. Jos estät sen, se ei pääse koskaan esille mitään muutakaan kautta, ja se katoaa. Maailma ei saa siitä osaansa.

Martha Graham

Yksilöllisestä ajattelusta syntyy tekoja, kun ympärillä on muitakin, kaltaisia. Tähän olisi nyt tilaus.