Peilaus

Puhumisessa ja kirjoittamisessa on yksi yhteinen piirre: sanat ovat avaimia, jotka avaavat paitsi lukkoja myös teitä sinne, minne aiemmin ei ollut pääsyä.

Avaimet alkavat tavallisesti toimia vasta kun niitä kiertää lukossa. Niin avaimet kuin lukotkin ovat näkymättömiä. Niistä tulee näkyviä vasta, kun tekee jotakin, tässä tapauksessa puhuu tai kirjoittaa.

Tästä tapahtumisesta harvoin tietää etukäteen: ei tiedä mitä tapahtuu eikä minne se johtaa.

Kirjoittaessani tätä en tiedä, mitä tästä seuraa. Mitä tähän liittyy, mihin ulotun, ketä tämä puhuttelee.

Keskustelussa toisen kanssa tilanteeseen liittyy vielä jotakin lisää. Keskustelu on edellä kuvatun tapahtumisen synty kummankin sisällä. Synty voi olla syvästi vuorovaikutteinen: toinen löytääkin juuri oikeat sanat, jotka avaavat tien kummallekin kulkea.

Joskus kysyn itsekseni, mikä sitten on lukinnut tien? Ja heti perään: tarvitseeko sen olla jokin erityinen tapahtuma?

Riittääkö, että oikea hetki on koittanut: On valmis näkemään asiat, joiden näkemistä ei ehkä aiemmin olisi kestänyt tai joiden aika ei elämässä vielä ollut. On valmis sanomaan ja tulemaan ja tekemään näkyväksi. Jotakin mitä itse on, jotakin mikä on syystä tai toisesta lojunut varjoihin kätkeytyneenä.

Työyhteisöihin ja yksilöihin kätketyn potentiaalin vapauttamisessa on usein kyse juuri tästä.

ihmisellä

on kaksi varjoa

varjolla

on varjonsa

toimivalla tavalla näkymättömiä

näkyvällä tavalla toimimattomia

Mikael Brygger: Tuuliatlas

Merkillisellä tavalla tähän prosessiin liittyy aika ja aikaan sidotut voimat. Hetki tulee, sanat syntyvät, ihmiset ilmestyvät… Se, millä on todellista merkitystä, näyttäytyy sille, joka haluaa nähdä.