Peilaus

Ystäväni avautui muutama ilta sitten puhelimessa: ”Mä tykkään tehdä lumitöitä.” Mieleeni peilautui välittömästi sosialistisella datapreerialla kaikuva parku siitä, että ei kyllä saisi yhtään enää lumeksia.

Ystäväni mielestä tärkeintä on, että näkee kättensä jäljen. Kuulin hänen vielä viittaavan siihen oloon, kun lumityöt on tehty.

Mikäs se ihanampaa kuin että saa homman päätökseen. Tyydytyksen tunne vailla vertaa. Miksi? Koska elämässä on niin monta, jolloin näin ei ole.

Harva asia tai työ on enää tapahtuma vaan niistä on tullut prosesseja. Prosessit käynnistyvät ja jatkuvat. Mielen kehittäminenkään ei tule koskaan valmiiksi.

Toistan tätä nykyisin muutostyöpajoissa, joissa organisaatiota lähdetään muuttamaan bottom-up eli osallistamalla ja sitouttamalla ihmisiä muutoksen tekemiseen reflektoimisen ja mielen työkalujen avulla.

Ydinsanoma on selkeä: Jos teidän prosessi valmistuu, teidän on aika hylätä se ja aloittaa seuraava.

Laiska mieli olisi mielissään siitä, että homma saataisiin hoidetuksi, mieluiten kerralla. Tällainen mukavuudenhalu on luonnollinen osa ihmismieltä.

Nykyisin on opittava elämään epävarmuuden, keskeneräisyyden ja jossain mielessä jatkuvan riittämättömyyden kanssa. Se rassaa. Kun varsinkaan mielensä jälkiä eli seuraamuksia ja lopputulemia ei voi kunnolla näyttää kenellekään eikä niitä välttämättä näe edes itse.

Paradigman muutos työssä edellyttää myös paradigman muutoksen mielessä. Tälle havahtuminen on usein ensimmäinen askel sekä työhyvinvoinnin että työmotivaation suhteen.

Lumitöiden aika töissä on ohi. Sitä paitsi uutta lunta sataa milloin tahansa.

*Reino Helismaa: Rovaniemen markkinoilla