Totuudellisuus

by Mikko Taskinen

Miten totuudellisuus onkin niin ankara haaste, ettei siihen yllä kuin parhaina hetkinään, sydän aivan auki, molempiin suuntiin eli itselle ja toiselle?

Kun liikun ihmisten parissa ja avaan suuni, tuntuu kuin sanani peilaisivat niitä kaikkia sosiaalisia pelejä, joita olen elämän kulkuni varrella oppinut pelaamaan. Haluan olla rehellisempi, avoimempi, todempi ja silti hukun tähän ”elämän mutaan”.

Valheellisuudesta on huomaamatta tullut sellainen osa elämää, ettei siihen enää kiinnitä edes huomiota. Kyse on esittämisestä, ”toisenlaisen kuvan antamisesta”. Kielikin tuntuu peliltä, jonka tarkoitus on usein pikemmin peittää kuin paljastaa, enemmän sulkea kuin avata.

Isommissa sosiaalisissa ympyröissä, työpaikan ja muiden yhteisöjen kulttuurissa tämä on enemmän sääntö kuin poikkeus. Sosiaalisuus on hyvin sovinnaista, sen sijaan että se olisi rehellistä, aitoa ja ihmiskeskeistä. Voiko rehellisyyttä oikeasti olla kuin kahden välillä, suhteessa itseen tai toiseen ihmiseen?

Näyttökuva 2015-02-13 kohteessa 7.40.18

On olemassa kohtaamisen taso ja tapa, jossa ihminen voi antautua toisen eteen täysin paljaana ja löytää syvän henkisen ja fyysisen yhteyden. Meillä jokaisella on sielussamme se kaikkein pyhin oma alueemme, jota yleensä varjelemme tarkoin. Pystytämme muurit sen ympärille. Silti jokainen meistä toivoo, että kykenisi jakamaan elämän kaikki alueet toisen ihmisen kanssa.

Jari Ehrnrooth

Mikä saa minut kirjoittamaan tästä?

Arkinen oleminen ja käyttäytyminen vie valtavan määrän energiaa, koska totuudenvastaisuus on taistelua totuudellisuutta vastaan. Samanaikaisesti jää hyödyntämättä ja käyttämättä se koko resurssi, mitä ihmiset voisivat avoimessa ja rehellisessä, takki auki -kulttuurissa antaa toisilleen, työyhteisölle ja yritykselle.

Onko kaiken takana pelko? Tukeutuessani ensisijassa yhteisön miellyttämiseen menetän helposti itseni tai ainakin yhteyden itseeni. Itseni myyminen on hintavaa puuhaa, seuraukset ovat karut eikä energiatasokaan kohoa.

Kun tutkiskelen omaa sydäntäni, ensin ei näy mitään, koska valheet eivät ole räikeitä vaan business as usual. Sitten vähitellen tuon hämäryyden keskeltä sarastaa miellyttämistä, sanojen kyseenalaista asettelua, tietämisen esittämistä ja vain turvallisen näyttämistä.

Miten rohkaisisi sydäntä olemaan aito? Tiedän: rohkeutta ja luottamusta voi kasvattaa vain luottamalla ja olemalla vähän rohkeampi kuin luontaisesti olisi.

Mikä minua oikeasti voi satuttaa? Ja miksi pelkäisin tuota kipua, joka syntyy siitä, että olen enemmän kaikkea sitä hyvää, jota syvällä sisimmässäni olen?

Voin harjoitella ääneen sanomista ja näkyvämmäksi tulemista, sellaisenaan.

Voin nostaa silmikon, voin riisua haarniskan, voin ojentaa paljaan käteni.

Ja sitten mieleeni tulee vanha zen-harjoitus totuuden puhumiseen. Se toimii kuin palauttavana harjoituksena, puhdistuksena:

Sanon ääneen sen, mitä aistini nyt välittävät. Tämä vie minut takaisin siihen, mikä on totta. Matka laajempaan totuudellisuuteen voi taas jatkua.

Mainokset