Peilaus

Kevyt häpeänpuna poskillani muistan, kun vuosia sitten sain ensimmäisen diilini hybridityöpajasta, workshopin ja 1-to-1-valmennuksen yhdistelmästä. Valmistauduin kysymään syvällisiä kysymyksiä tiimin jäseniltä siitä, mitä työ heille merkitsi. Yllätyksekseni jokainen heistä kertoi ajautuneensa kyseiseen työtehtäväänsä.

Miten tässä kävi näin?

Muistan vielä, kun yritin työpajoissa herätellä kysymyksiä siitä, oliko tämä se elämä, josta he olivat unelmoineet. Tai mitä tekemistä sillä työllä, jota he tekevät, on sen kanssa, mitä he ovat.

Ei suurta menestystä. Setin loppupalautteessa ihmeteltiin ystävällisesti, miksi yritän tehdä työstä tärkeämpää kuin se on.

Miten tässä näin kävi?

Olinko vain etuoikeutettu, koska olen itse ollut onnekas ja saanut tehdä merkityksellistä, jopa kutsumuksellista työtä koko varsinaisen työurani?

Vai oliko minulla muuten vaan sellainen käsitys, että koska ihminen viettää puolet valveillaoloajastaan töissä, kai se saisi merkitä enemmän kuin vain ajanviettoa ruoan ja asunnon ansaitsemiseen?

Eikö muu olisi järkyttävää tuhlausta? Ihmisen ja hänen potentiaalinsa hirvittävää rajoittamista, itsensä sensuroimista?

Työllä on ihmiselämässä nimittäin ainakin kolme perustavaa funktiota: toimeentulo eli mahdollisuus palkan avulla hankkia ruokaa ja katto päänsä päälle, mielekäs tekeminen eli oman identiteetin mukainen toiminta, joka pitää ihmisen toimeliaana arjessaan sekä merkitys muille eli kokemus siitä, että toimintani kautta olen arvokas muulle ihmiskunnalle. Pelkkä elossapysyminen ei riitä. Frank Martela

Tunteeko ihminen oman identiteettinsä? Puhumattakaan, että tietäisi, miten se on syntynyt?

Työsuhde muuttuu olosuhteeksi itsestään, huomaamatta.

Olosuhde, vailla elossa olemisen tunnetta ja oikeaa elämisen riemua, raikasta ja värisyttävää uteliaisuutta. Vailla syvää merkityksen tunnetta, joka luo elämään tarkoituksen kokemuksen.

Lyhyesti: valetta, jonka ympäristö on taitavasti myynyt ainoana vaihtoehtona. Mistä lähtien (työ)elämästä tuli samantekevä tai ontuva itsestään selvyys?

Kaiken seurauksena tyytyväisyyden ja tyytymättömyyden tunteet heräävät. Tyytyminen vähempään kuin olisi kenenkään arvon mukaista vuotaa yli ja johtaa lieveilmiöihin kuten jatkuva valittaminenkin. Usein ne ruokkivat toisiaan, toistensa peilikuvina.

Ellei tarkoitus täyty töissä voiko se täyttyä työn ulkopuolella? Ja miksi antaa olosuhteiden johtaa siihen, että tarkoitusta tarvitsee etsiä muualta?

Herääminen on tapahtumassa. Suorittavan ja konemaisen työn väheneminen auttaa ihmisiä etsimään sitä, mitä niin maailma kuin he itse nyt tarvitsevat. On kyse jokaisen ainutkertaisesta panoksesta johonkin itseä suurempaan.