Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Ora et labora

Keskustelin erään valmennettavani kanssa siitä, millaisia askelia työelämä tällä hetkellä on ottamassa. Hänen mielessään oli

kaksi ajatusta: työn selkeämpi tarkoitus ja ihmisen tietoisempi suhde itseensä.

Mieleeni nousi vanha munkkiluostarimotto ”Rukoile ja tee työtä” ja se tuntui yllättävän ajankohtaiselta. Vaan mitä on rukoileminen ja työn tekeminen nyt?

·     Erityisiä hetkiä, jolloin ihminen kääntää katseensa sisäänpäin. Niiden seurauksena oma oleminen ja toiminta ovat tietoisemmin oikealta tuntuvassa suhteessa maailmaan. Käytännössä nämä hetket voivat olla esimerkiksi meditaatiota, toisten tietoisempaa ja hyväntahtoisempaa ajattelemista, tulevien töiden voittoisaa visualisointia tai oman mielen tarkempaa seuraamista ja johtamista.

·     Arkisissa työrutiineissa on jotakin hienoa ja juhlavaakin, jos työ liittyy syvällisemmin ymmärrettynä maailman palvelemiseen. Ja samalla tarkoitukseen omasta osasta ja siitä, mitä on antamassa itsensä ja työnsä kautta niille, joita varten työtä teemme. Jotta he puolestaan voivat ratkaista ongelmia, toimia ja voida paremmin sekä auttaa paremmin muita.

Nämä kaksi yhdessä muodostavat kestävän siteen, ykseyden, jossa kokonaisemmalle ihmiselle on tilaa. Ne luovat myös yksilöllisen ja konkreettisen suunnan elämän tarkoitukselle: olen täällä palvelemassa muita sillä parhaalla, joka minussa on ja jota itsessäni kehitän. Tuon parhaan toteutuminen täyttää elämämme syvemmän tarkoituksen.

Munkit elivät ja tekivät töitä kiinteässä yhteisössä toistensa tukena. Nykyisin itsenäisesti ja itsensä varassa toimivat ihmiset muodostavat uuden, parhaimmillaan samaan kurottavan työn yhteisön.

Tämä autonomisempi yhteisö on evoluution ja tietoisuuden askel, jonka tekemiseen ja edistämiseen jokainen voi omalta osaltaan osallistua.

Miten tämä tietoisuuden seuraava askel otetaan?

·     Vahvistetaan itsetuntemusta ja annetaan sisäisen kompassin johtaa omaa työtä: autonomia lisääntyy ”oikeiden” ihmisten kanssa työskennellessä.

·     Pyritään olemaan kokonainen elämässä, jonka luonteva osa työ on.

·     Luodaan aikaa suuremman merkityksen ja tarkoituksen reflektoimiselle. Samalla edistetään toisten ihmisten hyvää: erillisyyden illuusio muuntuu todemmaksi yhteisyydeksi ja oman työn merkityksen laajuus paljastuu.

Onko teillä jo selvillä evoluutionne seuraavat askeleet? kysyy Mikko, p. 050 3840727

Mainokset

Kuolema ja elämä

Kävin saattamassa anoppini hautaan muutama päivä sitten. Kuolema ja siihen liittyvä seremonia herättivät minut miettimään sitä, millä oikeasti on merkitystä. Pohdinnasta sukeutui matka aikaan, määrällisestä (kronos) laadulliseen (kairos).

Työelämän kronos on mitattavia ja toisiaan seuraavia minuutteja, tunteja, työpäiviä – ja tehokkuutta suorituksissa.

Kaikki elävä – ihmiset, suhteet, projektit ja yritykset – tekee itsensä näkyväksi kehityksenä ja elinkaarena ajassa.

Elastinen ajan kokemus – toisinaan pitkästymisen tunne ja toisinaan taas liiankin nopea ajan kiitäminen – kertoo paljon meistä ja suhteestamme itseemme ja työhömme.

Intiimi kairoksen kokemus on mahdollista meditaatiossa, aidossa dialogissa ja kohtaamisessa ajattomuuden kanssa: mitä todella olen liittyy siihen, mitä teen ja miten toimin.

Miten työelämässä sitten päästään kronoksen ulkoisesta ja suorittamista korostavasta otteesta kokonaiselle ihmiselle tilaa antavan kairoksen suuntaan?

Todellisen yhteyden vahvistuminen on sytyke ihmisen halulle antaa parastaan työssään. Tämä on raikas mahdollisuus askelille kohti uudenlaista työtä ja työyhteisöjä.

Kun mitataan aikaansaatuja tuloksia eikä vain lusittua työaikaa, tekemisen mielekkyys auttaa kohdistamaan huomion yhteisön ja yksilön kehittymiseen sekä siihen, mitä todellisuudessa voimme antaa maailmalle – sekä yksilöinä että työyhteisönä. Ajattomassa ajassa koettavasta merkityksestä ei tule vain todellista ja ohjaavaa, vaan silloin voimme kokea olevamme elossa myös työtä tehdessämme.

Muistoseremonian lopuksi pappi tiivisti täydesti eläneen anopin elämäkerran kolmeen lauseeseen. Kysyin silloin itseltäni, huudahtaisinko omaa muistopuhetta kuunnellessani innokkaana: ”Kyllä! Kyllä! Voin tunnistaa eläneeni merkityksellisen elämän.”

Milloin viimeksi koit tarvetta toisenlaiseen aikaan? kysyy Mikko, p. 050 3840727/Peilaus Oy

Ajatella!

Kysyin kerran erään yrityksen toimarilta, saako teillä ajatella ihan itse. ”Totta kai”, hän vastasi naureskellen. – ”Sitähän me täällä yritämme kaikin keinoin saada ihmisistä esiin!”

Kysyin samaa yhdeltä saman yrityksen esimieheltä hetkeä myöhemmin: ”Totta kai, jos suostut maksamaan siitä hinnan: Naureskelua, eristämistä, outoja katseita, ei-vakavasti ottamista, nimittelyä ja naljailua. Eli kaikkea sitä, millä halutaan viestiä, ettei joku enää kuulu joukkoon.

Tässä on monen organisaation ja työyhteisön ristiriita: ajattelusi on tervetullutta, kunhan se on paljolti samaa kuin meidän muiden. Toisinaan johto jopa kuvittelee, että ”kyllä meillä voi olla aidosti eri mieltä ja uskalletaankin olla”, ja silti henkilöstön kokemus on aivan toinen.

Askel uskaltavaan epävarmuuteen ja sen myötä sekä-että-ajatteluun näyttää olevan monissa yrityksissä todellinen uskonloikka.

Niin paljon helpompaa on pysyä kiinni DNA:hamme koodatussa joko-tai-ajattelussa.

Miten tunkkaisesta ja menneeseen jumittavasta päästään ajattelun vapauteen?

Usein yhdessä ajatteleminen edellyttää turvallisen, luottamuksellisen ilmapiirin luomista. Yritykset ovat täynnä toinen toistaan kirkkaampia mieliä, joiden potentiaalia ei kyetä hyödyntämään, koska ilmapiiri on tyrmäävä. Niin työyhteisö kuin siinä asiakkaita palvelevat yksilötkin voivat kuitenkin haastaa ajatteluaan.

·     Kuinka raikasta ajattelumme on?

·     Olemmeko tyytyväisiä ajatteluumme vain, koska se on helppoa ja sujuu melkein itsestään?

·     Pidämmekö pakolla kiinni sovinnaisuudesta, yhteenkuulumisesta ja yhteisön koossa pysymisestä? Mahtuuko meille vain yksi totuus vai myös moniäänistä ajattelua?

·     Puristaako yrityskulttuurimme ihmisistä rohkeimman ajattelun pois vai tekevätkö he sen itse? Mitä tapahtuu, kun joku uskaltaa ajatella toisin ja sanoa sen ääneen?

Entä käytännössä? Yhdessä voi harjoitella

·     Erimielisyyttä eli siedättyä sallimaan, antamaan sille tilaa, haluamaan sitä – ja lopulta jopa palvomaan sitä. Se on todellinen mahdollisuus oppia toisiltamme – ja oppia olemaan yhdessä enemmän.

·     Ego-checkiä: erimielisyys ei ole sitä, että ollaan tyhmiä ja räyhäpettereitä, vaan että ajattelumme oikeasti palvelee yritystä ja sen kehitystä.

Harjoitteleminen merkitsee isoa askelta laiskuudesta ja vähään tyytymisestä kohti yrittämistä. Vähän paremmin, sekin on jo hyvä.

Oletko valmis vahvistamaan yrityksesi menestystä vapauttamalla ja kirkastamalla ajattelua? kysyy Mikko, p. 050 3840727.

Työmielenterveys

Eräs työyhteisö oli jotenkin silmiinpistävän ennakoidusti työmielenterveyden janalla: 10% ylisuorittajia (riski palaa loppuun), 80% ”normaaleja” ja 10% alisuorittajia (riski tylsistyä).

Tälle työmielenterveyden jatkumolle jokainen saattoi sijoittaa itsensä.

Kaikkia tuntui yhdistävän se, että tietoisuus ja tunne yhteisöllisyydestä puuttui ja, kuten tavallista, myös suhde itseen oli melko ohut.

Lähdimme purkamaan tilannetta ja olosuhteita.

·     Ylisuorittajien ääripäähän kuului klassisesti joukko ”kilttejä tyttöjä”, joille mikään oman työn suhteen ei ole tarpeeksi tai ainakaan riittävän hyvä. He eivät uskoneet myönteistä palautetta ja venyivät kohtuuttomasti, ihan pyytämättä.

·     Alisuorittajien ääripäähän olivat kerääntyneet ne, jotka olivat tehneet töiden välttelystä taidetta. Rutiinien maailmasta poistuminen oli heille kauhistus ja he kokivat sellaiseen viittaavankin todella ylimääräisenä.

Avuttomuus itse luodun tilanteen suhteen voi siis ilmetä kahdella äärimmäisen erilaisella tavalla. Onko työllä silloin oikea merkitys? Syntyykö kokemus yhdessä työn tekemisestä, kun yksi tekee liikaa ja toinen jättää tekemättä?

Toiset voisivat relata ja toiset skarpata – yksinkertaista,

mutta molemmille ääripäille täysin vastoin omaa luontoa. Kun esitin tätä vaihtoehdoksi, ilmeet kertoivat, että olisin yhtä hyvin voinut syyttää heitä insestin harjoittamisesta.

Eikä syyttä. Kun on tehnyt (yksilön vastuu) ja annettu tehdä (johtamisen vastuu) työtä yksipuolisella tavalla pahimmassa tapauksessa vuosikymmeniä, siitä tulee elimellinen osa itseä. Ulkopuolisen kehotus muuttaa tätä asetelmaa on suora hyökkäys minuutta kohtaan.

Vaikeasta lähtötilanteesta huolimatta pienet askeleet ja ratkaisut olivat mahdollisia.

·     Ylisuorittajien taakkaa lähdettiin purkamaan priorisoinnilla, tarkemmalla työaikaseurannalla ja kiellolla viedä töitä kotiin, paremmilla ja useammin toistuvilla keskusteluilla esimiehen kanssa sekä päivittäisellä irtipäästämisen harjoittelulla.

·     Alisuorittajien kiinnostus muita kuin rutiineja kohtaan herätettiin kysymyksellä, miten sinä haluaisit viettää puolet valveillaoloajastasi. Tarjolla oli kiinnostavampia työtehtäviä ja/tai samoja töitä mutta kiinnostavammalla otteella sekä rytmittämällä päivä uudella tavalla. Rehellisyyden nimissä tarjolla oli myös mahdollisuus tehdä samat työt puolella työajasta ja kenkäkin mainittiin optiona. Joskus niin on parasta kaikille.

Prosessi sai kysymään ääneen: miksei kukaan tehnyt tälle mitään jo aikaa sitten? Paljolta olisi vältytty, mutta parempi näinkin.

Ongelmat on tarkoitettu ratkaistavaksi, terveisin Mikko, p. 050 3840727.

Löydä uusi yhteys

Muutama viikko sitten Telia antoi koskettavan mainoksensa vyöryä eri kanavissa. Siinä ihmisten ääneen lausumattomat kysymykset ja pelot kiteytyivät kolmeen ratkaisuun:

Kun yhteys on katkennut, se pitää korjata.

Jos yhteyttä ei ole, sen voi rakentaa.

Löydä uusi yhteys.

Mitä sanoa tällaisesta taidokkaasta manipulaatiosta, jonka tarkoitus on vastata syvään ja inhimilliseen yhteyden tarpeeseen ja kaipuuseen tarjoilemalla rasvaa ja sokeria? Kun vedotaan ihmisen vahvaan ja toistuvaan alitajuiseen puutteeseen ja epävarmuuteen, voidaan tarjota sen korvikkeeksi jotain, mitä ihminen ei muuten ymmärtäisi tarvita.

Toistuuko sama työssä silloin, kun työ tarjoaa merkityksellisyyttä vain näennäisesti eikä siten vastaa ihmisen todellisiin tarpeisiin?

Jokaisella työpaikalla tiedetään (tai olisi hyvä tietää), että kun puhutaan totta ja ketju tausta-ajatuksista toimenpiteisiin ja niiden seurauksiin on läpinäkyvä ja moraaliltaan kestävä, se vahvistaa luottamuksen.

Jokainen työyhteisö ansaitsisi rehelliset toimintatavat ja parempaa luottamusta,

koska ne nostavat esiin sen, miten paljon parempaan ihminen pystyy.

Tämä voi kuitenkin syntyä vain, kun useampi ihminen luo ulkoisesta riippumatonta sisäistä elämää. Niin vahvaa, että siihen pääsee vaikuttamaan todella ainoastaan, jos ihminen itse antaa siihen luvan. Jokaisessa on paljon tällaista sisäistä voimaa, joka kaipaa vahvistamista. Tällainen todellisen tasapainon etsiminen ulkoisen ja sisäisen välillä on siksi tarpeen, koska moni elää edelleen ulkoisen armoilla eli tarvitsee toistuvaa ulkoista vahvistamista omalle arvolleen. Katseen kääntäminen aika ajoin sisään päin ja mielen konmarittaminen ovat askeleita tasapainon suuntaan.

Ihminen on koodattu pyrkimään kohti suurempaa vapautta, ei riippuvuutta.

Stephen R. Covey kuvaa klassikkokirjassaan The 7 habits of Highly Effective People matkaa riippuvuudesta riippumattomuuden kautta keskinäiseen riippuvuuteen. Oikotietä ei tässäkään kuitenkaan ole. Riippumattomuus on ensin lunastettava sisäistä voimaa vahvistamalla: syventämällä itsetuntemusta, harjoittelemalla sisäisiä kykyjä kuten ajattelua ja empatiaa.

Tämä on tie vapaampiin ja parempiin suhteisiin ja toimintatapoihin, joissa sanat ja teot vastaavat toisiaan – ja sitä kautta myös organisaation menestykseen. Samalla toteutuu ihmisen todellinen tarkoitus elää aidossa yhteydessä toisten kanssa, kukin tavallaan.

Tahdotko tietää, miten tällaista tietoisempaa yhteyttä itseen ja toisiin vahvistetaan, jotta työyhteisö kukoistaa? Soita Mikko, p. 050 3840727.

Itsestään selvyydet = harmaus

Mieli on bitch – ristiriitainen ja aina haluamassa jotakin. Vähintään huomiota omille agendoilleen. Ja ellet kiinnitä mielen toimintoihin tietoisesti huomiota, se toimii varmuudella sinua vastaan. Koska sillä on oma elämänsä ja koska se vie sinua, ellet sinä vie sitä.

Katso vaikka tätä.

·     Mieli alkaa pitää kaikkea saamaansa itsestään selvyytenä ja haluaa pitää siitä kiinni. Mieli rakastaa turvaa – ja saavutettuja etuja.

·     Mieli katsoo eteenpäin ja haluaa uutta. Se on utelias, vaihtelunhaluinen silloin ja siten kun sille itselle sopii.

·     Mieli näkee mahdollisuuksien runsauden ja rajoittaa niihin tarttumista.

·     Mieli antaa sinun kärsiä siitä kaikesta, mitä ei ole eikä se omasta mielestään(!) voi saavuttaakaan. Niukkuus kuristaa.

Näiden taipumusten ja eri suuntaan vetävien voimien keskellä ei ole välttämättä helppoa elää. Taannoin joku kirjoitti, että jos parisuhde ei anna sinulle sitä mitä haluat, voit kysyä itseltäsi, mitä olet itse antanut siihen.

Mielen terveys edellyttää ponnistuksen, mielen tasapaino samoin.

Onko aika ymmärtää se tosiasia, että harva asia kehittyy itsestään parempaan suuntaan eivätkä näennäiset korjausliikkeet pelasta kokonaisuutta?

Olenko mieluummin tietoisten päätösteni kuin itsestään puuhastelevan mieleni tuote?

Kaikkien suhteiden pitäminen tuoreena edellyttää tietoisen huomion suuntaamisen ja siihen liittyvän tekemisen.

Ongelma: työ on tylsää. Ratkaisu: muuta tapasi katsoa ja tehdä asioita.

Ongelma: keskustelukulttuuri on rikki. Ratkaisu: harjoittele omia dialogitaitojasi käytännössä.

Ongelma: twitter on täynnä itsestään selvää jankuttamista. Ratkaisu: luo & tuo sinne parempaa sisältöä.

Useimmiten toisten ihmisten kanssa tietoisempi eläminen ja toimiminen auttaa torppaamaan mielen pimeän uhkan. Tietoisempi ja parempi on jotakin, joka palvelee muitakin ja parhaassa tapauksessa jotakin paljon suurempaa.

Tyytyväisyys ei aina tässäkään johda tyyneyteen vaan liian vähään tyytymiseen. Lopeta se.

Terveisin Mikko, p. 050 3840727

Go meta!

Mitä teet, kun ajaudut konfliktiin jonkun kanssa etkä pääse tilanteessa eteenpäin? Tai kun olet eri mieltä jonkun kanssa ja se vaivaa sinua kohtuuttomasti?

Tällaista tapahtuu, haastavimmissa olosuhteissa useammin, vaan mikä ratkaisuksi? Vastaus: go meta. Mieltäsi pyrkivät liikuttamaan useat samanaikaiset ja ristiriitaisetkin viestit. Oppimista tässä on oikean viestin valitseminen juuri kyseisessä tilanteessa.

Kun tietoisesti siirryt konkreettisesta tilanteesta hetkeksi metatasolle,

ongelma näyttäytyy saman tien toisin.

·     Näet itsesi ja tilanteen kuin korkeammasta perspektiivistä

·     Et ole upoksissa vain omiin ajatuksiisi ja tunteisiisi

·     Pystyt ajattelemaan selkeämmin ja laajemmin

Mitä hyötyä tästä on?

Ennen kaikkea se, ettet tee vääriä ja hätäisiä päätöksiä tai päätelmiä asiasta, tilanteesta tai henkilöstä, joiden suhteen arviointikykysi on hetkellisesti hämärtynyt. Yksipuolinen näkemyksesi ja selkäytimestä kumpuava reaktiosi eivät auta tilanteessa. Et sinä eikä maailma tarvitse sitä. On aika oppia ja siirtyä seuraavalle levelille, siitä tässä elämässä myös on kyse. Oman elämän asiantuntijuus on kovaa valuuttaa.

Miten tällaisen kyvyn voi hankkia?

Ennen kuin teet päätöksesi tai ratkaisusi, ota hetki itsellesi. Löydä kaksi vaihtoehtoa:

·     Vetäydy reflektoimaan heti tilanteen jälkeen, esimerkiksi kirjota yksin tai puhu jonkun kanssa. Ensimmäinen kysyy ennen kaikkea itseluottamusta, jälkimmäinen luottamusta. Ota rehellisesti itsesi haltuun ja ote siitä, kuka olet.

·     Reflektoi tilanteessa. Kun olet harjoittanut edellä mainittua, opit vähitellen poistumaan lyhyeksi hetkeksi metaan, tasolle, josta näet selvemmin oikean teon siinä tilanteessa. Ensin kirkastuu näkemyksesi, sitten toimintasi. Tunne välittömästi ajatuksesi ja vähitellen opit vaistomaisesti tekemään oikein.

Tämä on puhdas harjoittelemisen asia, jonka lopputuloksesta erityisesti sinä voit olla ylpeä ja joskus kumpikin teistä. Vuosituhansia vanha viisaus pätee tähänkin:

Harjoitus tekee mestarin.

Mestari on mestari harjoittelemaan.

Mestari harjoittelee aina.

Haluatko oppia mestarin johdolla? Soita Mikko, p. 050 3840727.

Sen itsensä takia

Kärsimyksen vähentäminen maailmassa – taipuisiko se yhteiseksi tavoitteeksi? Tähän minulla liittyy henkilökohtainen unelma: että kaikki ihmiset saisivat tai antaisivat itselleen mahdollisuuden tehdä asioita niiden itsensä takia.

·     Työ itsessään olisi palkitsevaa ja rikastuttavaa. Ei palkan, ei ulkoisen statuksen, ei edes sosiaalisen yhteyden takia.

·     Liikkumisen kokemus olisi keho-mielen juhlaa. Ei siitä saatavien hyötyjen takia.

·     Ihmisten kanssa tekemisissä oleminen olisi yhteyttä ja yhteyden luomista, rakastamistakin sanan kaikissa ulottuvuuksissa. Ei taistelua vallasta.

Ei enää ulkoisia perusteluja ja syitä tekemiselle, ei irtautumista itse asiasta ja yhteydestä siihen. Sen sijaan itsensä liittäminen tekemiseen ja olemiseen, koska se on syvimmän ilon ja elämisen lähde.

Moni asia muuttuisi tämän myötä – mutta onko meistä sivistymään?

Miten tähän päästään? Kehityksen kulkua voi tarkastella esimerkiksi itsen ulkopuolelle joutumisen ja asettumisen avulla.

Joutuminen tapahtuu, kun ympäristön voimasta usein jo lapsena vieraannumme itsestämme ja yhteydestämme ja alamme suorittaa elämää, koulua, työtä ja muuta tekemistä. Kun alkuperäinen yhteys rikkoutuu, eksymme ja alamme uskoa muiden tarinoita, syitä ja perusteluja. Ne eivät aina ole oikeita eivätkä tue syvimpiä arvojamme eivätkä saa meitä loistamaan, koska ne eivät ole meidän oma tarinamme.

Asettuminen on askel tilanteen korjaamiseksi, yksi tämän hetken ja tulevaisuuden tärkeimmistä metataidoista. Kun asetun tietoisesti itseni ulkopuolelle tai kun katson itseäni ja elämääni kuin ulkopuolisin silmin, näen kokonaiskuvan ja erotan helpommin olennaisen epäolennaisesta. Erotan myös sen, mikä on aidointa minua ja mikä ei. Tämän reflektoimisen ja kokeilemisen kautta olen valmiimpi liittymään maailmaan sellaisena kuin oikeammin olen. Ja kas: maailma on valmiimpi liittymään minuun.

Näiden kahden välinen ero on siinä, annammeko huonojenkin vaikutusten vain viedä meitä vai luommeko tietoisesti elämäämme paremmaksi. Uskommeko sittenkin, että jotakin parempaa kuin tämä nykyinen on tarjolla.

Kärsimyksen vähentäminen eli toisten auttaminen on suora tie parempaan maailmaan.

Vieraantuminen, väärät uskomukset ja niistä syntyvät lukemattomat lieveilmiöt ovat suuri kärsimystä päivittäin synnyttävä voima.

Syvenevästä myötätunnosta toisten ääneen sanomatontakin kärsimystä kohtaan voi tehdä itselleen tavan kulkea maailmassa. Se ei ole tärkeää vain meille itsellemme vaan siinä on jotakin, joka syvimmältään yhdistää meitä ihmisiä.

Voimme olla toisillemme avuksi päivittäin, erilaisissa yhteyksissä. Varsinkin sen jälkeen, kun pääsemme ärsytyksestämme sitä palaverissa ylimielisellä yksinpuhelullaan yhteyttä luovaa ihmisparkaa kohtaan.

Me ja minä

Joskus opiskeluaikana kuulin kahden vanhan spurgun jakavan keskenään elämänviisauksia ratikassa.

–      Ei oo ihmisen hyvä olla yksin… Mut ei myöskään kenenkään kanssa.

Kiteytys jäi pysyvästi mieleen. Ehkä tämän – elämän – ei ole tarkoituskaan olla helppoa tai ainakaan ratkaistavissa lopullisesti?

Onko jännite yksilön ja ryhmän välillä Uuden työn tekemisen muotojen myötä liudentumassa? Ei, mutta vanhoja ajatuksia ne selvästi haastavat.

Ryhmä. Toisaalta nähdään yhteisöllisyyden ja yhdessä tekemisen – heijastuksena kaipuusta heimoon – sekä yhteenkuulumisen ja yhteyden voima. Se on edellytys kaiken vähänkin suuremman aikaansaamiseen ja samalla myös turvan ja yhteisen voiman alkulähde.

Yksilö. Samanaikaisesti ja vähintään yhtä voimakkaana elää kaipuu olla minä, se mitä pohjimmiltani olen: ainutkertainen, toteutumistani tahtova, sellaisenaan nähdyksi ja kohdatuksi tulemista toivova, jotta voisin kokea itseni aidosti tarpeelliseksi.

Jokainen on erilainen ja olosuhteissa muuntuva, myös suhteessa yksin ja yhdessä toimimiseen.

Toiset syttyvät elämään toisten kanssa, toisille erillisyys tuo oman voiman parhaiten esiin. Kummassakin tapauksessa on kyse yksilön voimasta ja panoksesta yhteiseksi hyväksi – ja samalla erillisyyden voittamisesta, temperamentin ja luonteen tuolla puolen.

Miten nämä välttämättömät ja toisinaan vaikeasti yhteen sovitettavat tarpeet toteutuvat?

Erityisesti nyt, kun algoritmitalous tekee tuottavuustavoitteiden näkökulmasta osasta meistä tarpeettomia ja haastaa meistä jokaisen entistä tietoisemmin punnitsemaan omaa arvoamme ja arvokkuuttamme, mutta ennen kaikkea yhteyttämme suhteessa ryhmään ja sen tarkoitukseen.

Yksi avain on edelleen keskinäisriippuvuutemme eli se, miten muut toiminnallaan mahdollistavat minun elämiseni ja miten minä sen avulla teen omalla panoksellani, osaamisellani ja vaikuttamisellani muille paremman elämän mahdolliseksi.

Työ on toisiaan tarvitsevien ihmisten vuorovaikutusta. Esko Kilpi

Ajankohtaiseksi tämän tekee nyt se, miten

·     meiltä odotetut kyvyt liittävät meidät kiinteämmin toisiimme, esimerkkeinä empatia, syväkuunteleminen, vahvuuksiin kannustaminen, intuitio, uteliaisuus, vuorovaikutus ja tietoisemmaksi tuleminen – työssä syntyy todellisia ihmis-suhteita

·     keinoälyavusteiset projektit vapauttavat keskittymään olennaiseen – asiakkaiden auttamiseen ja heidän kanssaan kommunikoimiseen

·     kokeileminen ja vertaisoppiminen sekä avoimuus ja aiempaa suurempi luottamus hyväntahtoisuuteen tekevät yhteistyöstä aidompaa ja merkityksellisempää

·     potentiaali ja motivaatio jatkuvaan kehittymiseen ja nopeaan muutokseen näyttäytyvät paitsi jokaisen meidän oppimisprofiilissa myös kyvyissä oppia toisilta ja auttaa toisia oppimaan – ja oppia yhdessä ja auttaa organisaatiota/verkostoa kehittymään

Yksilön paras mahdollinen elämä ryhmässä ja ryhmän paras mahdollinen keskinäinen yhteistoiminta kiteytyvät seuraavaan maksiimiin (koskee myös verkostoja):

Organisaation tarkoitus elää jokaisessa yksilössä ja jokaisen yksilön voima pääsee täysimittaisesti vaikuttamaan organisaatiossa.

Kun tunnistetaan yhteinen ydin – arvot ja niihin liittyvä merkitys – ihmiset avautuvat, tulevat tietoisemmiksi ja keksivät ja löytävät siksi yhä parempia tapoja sen toteuttamiseen. Juuri niissä olosuhteissa ja niiden ihmisten kesken.

Tässä mukana olemisesta on helpompaa löytää tarkoitus elämälleen.

Kärpänen paratiisissa

Olin todella onnekas, kun olin päässyt valmentamaan huipputiimiä.

Valmennusprosessi alkoi koko tiimin juhlistaessa esimiestään siitä, että tämä oli pitänyt heidän puoltaan toimitusjohtajan kyseenalaista aloitetta vastaan. Harvoin tulee aloitettua valmentamista skumpan kilistelyllä.

Hyvä alku vei koko valmennusta: itsetutkiskelua ja systeemikehitystä, työtottelemattomuutta, vakavoitumista elämän peruskysymysten ääressä ja vedet silmissä nauramista.

Sitten haastoin heidät vertaiscoachingilla ja astuin miinaan.

Jokainen sai parin, jota sparrata haastavilla kysymyksillä ja sitten toisen parin, jonka tehtävänä oli sparrata.

Jotkut olivat innoissaan ja etsivät välittömästi yhdessä sopivaa aikaa. Mutta sitten alkoi kuulua surinaa:

–      En minä kyllä halua sille paljastaa ajatuksiani tulevaisuudestani…

–      En kestä, jos se alkaa neuvomaan minua, esimiestään…

–      Ei tunnu kyllä yhtään luontevalta kysellä tuollaisia siltä

Nopea leikkaus loisteesta varjojen valtakuntaan, pintaa raaputtamalla toisiin maailmoihin. Kuin ystävällinen keskustelu, joka yhdestä väärästä sanasta muuttuu huutamiseksi.

Mistä oli kyse? Viisi näkökulmaa.

·     Mukavasta yhdessä olemisesta tultiin omille rajoille ja kynnyksille, joiden ylittäminen tuntui mahdottomalta. Pelkkä ajatus itselle vieraaseen toimintaan ryhtymisestä johti pienen minän suojelemiseen, jarruttamiseen ja lamaantumiseen.

·     Uusi haastava tilanne herätti opitun mallin. Se oli latautunut, tahdonomainen ja trauman kaltainen muisto siitä, kun paikalla ei ollutkaan ketään ratkaisevalla hetkellä auttamassa eteenpäin. Miten osata tarttua ojennettuun käteen?

·     Tekeminen edellytti asennetta, että aina on kehitettävää ja kehittymisen varaa. Löytyikö halua olla osallisena luomassa ja johtamassa tätä kehittymistä ja oppimista?

·     Parempi antaa asioiden olla? Ei. Kahdestakin syystä: Ensinnäkin haudattu vaikeus on kehittymisen este arjessa – tiedostamaton estää paitsi toimintaa myös energian vapaata liikkumista.  Toiseksi kohtaaminen avaa uusia mahdollisuuksia ja vapauttaa potentiaalia. Kohtaaminen edellyttää päättäväisyyttä – ja mikä parasta – johtaa päättäväisyyden vahvistumiseen.

·     Mitä tavoittelen? Riittääkö, että pinnalla kaikki on hyvin? Tyytyväisyys on hyve, mutta vähään tyytyminen ei, sillä se luo aina uuteen lamaannukseen johtavaa elämisentunnetta.

Yhteisen hyvän synty on vanhan ylittämistä.

Jokaisella yksilöllä ja työyhteisöllä on kynnyksensä, siksi apu on välillä tarpeen.

Kun kaipaat sellaista, soita Mikko, p. 050 3840727.