Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Tag: aktiivisuus

Tekeminen ja tapahtuminen

Mistä tietää, milloin olla aktiivinen ja tehdä ja milloin taas antaa asioiden tapahtua?

Joskus sen vain tietää, toisinaan olo on epävarma ja joskus arvio menee metsään kuin Hannu ja Kerttu. Voiko tietämisen varmuutta kehittää?

Tekeminen ja tapahtuminen eivät ole ristiriidassa keskenään, koska kumpaankin liittyvä aktiivisuus on usein esteiden ja tilan raivaamisesta toteutumiselle.

Tietoisempaa huomiota kaipaavat mielessä olevat esteet, joista suurimpia ovat tunnistamattomat pelot. Tunnistan niiden jäytävän sieluani tavalla, joka estää ryhtymästä tai jatkamasta – myös sallimasta. Näistä arkipäivän motivaatio-ongelmien taustoista löytyy yllättävän usein tarpeita, joiden synty kestää huonosti päivänvaloa.

Näyttökuva 2015-01-30 kohteessa 8.41.47

Miten mielen harhailun ja harhaan astumisen keskellä oppii tunnistamaan, osaako prosessia jatkaa riittävän kauan ja osaako siitä laskea irti ajoissa, oikea-aikaisesti?

Kyllä: tämä muistuttaa sitä, miten olennainen erotetaan epäolennaisesta. On luotava olosuhteita ja sellaisia suhteita näihin olosuhteisiin, että erottelukyky voi paitsi kehittyä myös vahvistua.

Tähän liittyvä luomismatkani on alkanut uteliaisuudesta omaa mieltä ja sen toimintoja kohtaan. Olen sallinut itselleni pysähtymisen hetkiä, jossa mieleni on saanut laskeutua eli rauhoittua ja jäsentyä. Jäsentynyt mieli nostaa kohinan seasta ne asiat, jotka ovat olennaisia, tärkeitä ja merkityksellisiä.

Tällaisten mieleen yhteyttä luovien hetkien kautta olen havahtunut vähitellen saavani suhteen siihen, mitä sysään liikkeelle ja miksi. Usein asioiden laatu ja merkitys minulle määrää sitä, miten niiden kanssa tulee toimia.

Laadun tunnistaminen on harjoittelemisesta huolimatta aina oma matkansa:

  • Pidänkö sittenkin liikaa kiinni, yritänkö väkisin sen sijaan että luottaisin?
  • Luovutanko heikkouttani liian aikaisin vai eikö minulla ole ymmärrystä, mitä asian edistyminen oikeasti edellyttää?

Näillä matkoilla on juhlavaa tutustua itsessä siihen puoleen, joka oikeasti tietää, ja tehdä päätöksiä siltä pohjalta. Sillä kyse ei olekaan aina siitä, että antaisi asioiden mennä, vaan että uskaltautuu itse astumaan ja heittäytymään.

Joskus tämä ero tuntuu samalta kuin ero klassisen mekaniikan ja kvanttihypyn välillä: sen sijaan että olen sysäämässä kappaletta liikkeelle, aika taipuukin tapahtumien edessä ja ihmeet ovat todellisia, kun on silmät nähdä.

Kun sisäinen elämä muuttuu paremmaksi, ulkoinen seuraa kyllä.

Ei vastusta

Vetäessäni muutostyöpajaa peilasimme pienryhmän kanssa muutosprosessia ja puhuimme muutosvastarinnasta, tuosta alati talvehtivasti ilolinnusta. Eräs osallistujista havahtui kysymään: ”Mitä kaikkea voisimme tehdä sillä energialla, joka menee asioiden vastustamiseen?”

Näyttökuva 2014-06-02 kohteessa 22.57.10

Spontaani vastaukseni olisi ollut, että aivan järkyttävän paljon. Jäin miettimään tätä ydinkysymystä.

Jos ihminen olisi kone, vastarintaa ei olisi. Inhimillisyyttään ihminen tarvitsee vastarinnan ottaakseen aikaa sopeutuakseen muutokseen. Jokaisella on omat valmiutensa ottaa muutos vastaan ja tehdä se omaksi. Valmius on useimmiten asia- ja tilannesidonnaista.

Omaa kykyään suhtautua muutokseen joustavasti voi vahvistaa harjoittelemalla. Joustavaa mieltä voi kehittää olemalla useammin.

Aktiivinen. Ihminen jolla on aktiivinen perusasenne elämään ja joka osallistaa itsensä mieluusti asioihin, suhtautuu myös muutokseen aktiivisesti. Hän näkee helpommin, mitä asian suhteen on tehtävissä ja minkä kanssa täytyy vain elää.

Näyttökuva 2014-06-02 kohteessa 23.02.00

Utelias. Kiinnostus asioihin ja tapahtumiin ympärillä auttaa usein ennakoimaan tapahtumia ja niiden vaikutuksia. Aito kiinnostus toisten ihmisten näkemyksiin auttaa oman, usein kapean näkökulman laajentamisessa.

Osaava. Oman osaamisen näkeminen ja siihen liittyvä perusluottamus (”Selviän tämän kykyni kanssa missä vain.”) auttaa voittamaan pelon ja epävarmuuden esimerkiksi suhteessa työpaikan menettämiseen tai tehtävien ja toimenkuvan muuttumiseen.

Luottavainen (reiluuteen). Ihminen, jolla on perusluottamus siihen, että häntä kohdellaan reilusti ja että maailma on pääsääntöisesti hyväntahtoinen, on valmiimpi kohtaamaan muutoksen sellaisenaan kuin ihminen, joka lähtökohtaisesti suhtautuu epäluuloisesti. Omalla asenteella ja päätöksellä voi lisäksi edistää oman luottamuksen vahvistumista.

Dialoginen. Aitoon dialogisuuteen, vuorotellen vaikuttamiseen pyrkiminen varsinkin siinä merkityksessä, että suostuu korjaamaan omia näkemyksiään suhteessa itseensä ja omaan toimintaansa, auttaa muutoksen omaksi tekemisessä ja kohtaamisessa.

Joustavan mielen vielä hienompi puoli on se, ettei se suostuu dialogiin myös niiden asenteiden ja tapojen suhteen, joita ihmisen yrittää joustavaa mieltä kehittäessään muuttaa. Kun lakkaan vastustamasta, energia vapautuu käyttööni.

Meneekö tämä näin?

Kun esitän työpajoissani jonkin väitteen, joka selvästi kyseenalaistaa osallistujien enemmistön siihenastisen tavan ajatella maailmasta, kysyn heiltä suoraan:

”Meneekö tämä näin?”

Näyttökuva 2014-05-15 kohteessa 22.40.34

Ihmiset ovat hauskoja eli inhimillisiä reaktioissaan. Jotkut eivät uskalla rohkaisusta huolimatta kertoa mitä he ajattelevat, koska se saattaisi kyseenalaistaa sanomiseni ja saattaisin hämmentyä ja jopa loukkaantua.* Toiset taas töräyttävät suoraan, että ei kyllä.

Mistä käsitykset syntyvät? Mistä tulee vakuuttuminen omista käsityksistä?

Viime aikoina olen miettinyt myötäsyntyisten taipumusten ja ominaisuuksien merkitystä käsitysten synnyssä. Havaintoihin perustuva kokemus puhuisi sen puolesta, että uskomukset siitä, millainen maailma on ja miltä se näyttää, istuvat yhtä lujassa kuin temperamentti tai seksuaalinen suuntautuminen.

Tuntuu turhalta lähteä eheyttämään käsitystä, jonka mielestä tiede selittää kaiken olennaisen tai jonka mielestä usko Jumalaan on ainoa, jolla on todellista merkitystä. Katsomme maailmaa hyvin eri näkökulmista, emme itsekään tiedä, miksi mutta – ei se mitään. Hyvä vaan kun katsomme. Näkökulmien arvosteleminen tai ylenkatsominen on yhtä mielekästä kuin arvostella toisen silmien väriä tai aineenvaihduntaa.

Näyttökuva 2014-05-16 kohteessa 7.59.28

Viisas oppii elämään sen kanssa, jota ei voi muuttaa. Oman vankan näkemyksen ohella voin olla utelias ja käydä vuoropuhelua ja ihmetellä. Mutta toivottavasti kukaan ei yritä kaupata näkemyksiään minulle: olen tavallisesti yhtä vähän ostomoodissa kuin selatessani Facebook-seinääni.

Käsityksillä on tietysti seurauksensa. Esimerkiksi: kuinka paljon voin vaikuttaa omaan elämääni ja olla aktiivisena sitä muuttamassa.

Jos uskon, että olen erilaisten sähkökemiallisten prosessien ohjaama enkä voi niitä muuttaa, tämä ei suoranaisesti johda innostukseen yrittää tulla tietoiseksi toiminnastaan. Tai edes mielensä toiminnasta puhumattakaan, että yrittäisi luoda elämästään parempaa.

Uskomuksella on merkitystä. Tahdon vapauden mahdollisuuteen uskominen – vaikka siihen uskominen olisi todella yksisarvisesta – johtaa aktiiviseen toimimiseen itsensä kehittämisen suhteen ja tässä projektissa voittavat muutkin.

Vai meneekö se näin?

 

*Meillä oli lukiossa opettaja, joka loukkaantui, jos hänelle väitti vastaan. Hän alkoi pitää opettajanpöytänsä takana mykkäkoulua eikä puhunut lopputunnista mitään. Siinä me sitten istuimme. Ja yritimme varoa seuraavalla kerralla.

Märkä tosi

On aistitodellisuus ja sitten on mielen todellisuus. Useimmille aistitodellisuus on se ainoa oikea todellisuus eli mistä mielen todellisuudesta puhuvat oikein puhuvat.

Unta vai totta

Unet tuntuvat joskus todelta. Märät unet eivät ole poikkeus.

Uppoaminen tuollaiseen uneen voi olla päivän todellisin tai todellisimmalta tuntuva kokemus. Muuten rutinoitunut, autopilotilla pyörivä elämä tuntuu syystäkin varjomaiselta. Miltä elämä oikeasti tuntuisi, jos lakkaisi olemasta himmeä?

Näyttökuva 2014-02-06 kohteessa 20.52.39

Milloin oikeastaan tuntee todella elävänsä? Silloin kun kokee yhteyden johonkin. Joku on viisaasti verrannut tätä kokemusta siihen, miten vasta jonkin suuremman hyvän tai päämäärän palveleminen antaa elämälle merkityksen.

Vaan miten päästä todellisuuden yhteyteen?

Mielen aktiivisuus

Siinä missä viiden aistin käyttäminen tuo meidät tehokkaasti aistitodellisuuteen, vastaavasti on oltava aktiivinen suhteessa mieleen.

  • Läsnäolo. Tuoda itsensä tähän hetkeen ja olla ja pysytellä siinä. Siinä on hommaa – lapsuuden luontainen kyky hajoaa aikuisen arjen kohinaan.
  • Harjoitteleminen. Havahduttaa tähän hetkeen, koska uutta voi oppia vain olemalla tietoisesti paikalla ja ponnistamalla yli luontaisen ja saavutetun kyvyn.
  • Antautuminen. Kun lakkaa yrittämästä mitään, on vain sisäisesti hereillä ja valpas.
  • Meditaatio. Intensiivinen eläminen niissä sisällöissä joita joko mieli tuottaa tai joihin itse on päättänyt upota hetkeksi. Herättää mielen toiminnalle ja sisällöille.

Mielen voima kasvaa, suhde ja yhteys syvenevät. Epämääräisyys muuttuu selkeydeksi, kaaos järjestäytyy. Ja jossakin vaiheessa tulee kokemus: this is real. Mielessä tapahtuvat asiat ja sen todellisuus on yhtä reaalista kuin ulkoinen todellisuus. Se ei ole kuvitelmaa eikä unta vaan totta.

 

Jostain kumman syystä tieteen, taiteen ja uskonnon kolmikosta taide on päässyt kaikkein vahvimmin kuvaamaan sisäistä todellisuutta.

Mitä sitten on todellisuus? Mielen projektio? Jos tämä olisi läksynä, miten sinä sen määrittelisit? Kun keksit, anna todellisuudelle märkä pusu. Tukea voi hakea Morphikselta:  http://www.youtube.com/watch?v=WnEYHQ9dscY

Näyttökuva 2014-02-06 kohteessa 20.48.25

 

Pidennetty versio itsestä

Työarjen ja arkiarjen yhdistää yksi tekijä: kummankin tehtävä on tekemisen ja olemisen kautta tuottaa lisäarvoa kanssaihmisille. Ja itselle.

Millaista lisäarvoa meistä kukin tuottaa oikeasti – ja tiedämmekö sen?

Tehdasasetuksista kustomointiin

Mieli on kummallinen: siitä ei ole helppoa saada havaintoa eikä se taivu määritelmien kohteeksi. Saippua? Vähän. Mutta niiden käsitysten varassa, joita meillä on, on tiedossa sentään jotakin.

Mieli toimii luontaisesti minimisuorituksen periaatteella. Jos käytämme vanhaa kunnon ecce homo –periaatetta, voimme nähdä, ettei se ole paljon.

Mieli hoitaa hommansa, ei enempää. Ihminen, joka ei tee tälle minimille tietoisesti ja aktiivisesti mitään, hoitaa myöskin vain hommansa. Toisina hetkinä tuntuu, että sekin on paljon mutta ei siitä lisäarvoa synny. Ei ainakaan siinä ihmisympäristössä, jossa ihminen työskentelee ja elää. Eikä ihmis-evoluutiossa.

Mielen toi totuttaa toimimaan toisin. Sitä kutsutaan harjoittelemiseksi.

Tule tietoiseksi

Puhutaan tietoisuustaidoista mutta ehkä olisi parempi puhua tietoiseksi tulemisen taidoista.

Havainnon puuttuminen johtaa tavallisesti kahteen asiaan: Kun ei ole havaintoa itsessä olevista mahdollisuuksista, niitä ei tunnista tilanteissa ja maailmassa. Siitä syystä asiat tapahtuvat, elämä menee, valinnat ja päätökset koskettavat toissijaisia asioita. Eivät siis välttämättä niitä, joilla olisi omalle ja ympäristön kehitykselle todellista merkitystä.

Mitä mielessä oikeasti tapahtuu ja millaisin seurauksin, siitä on enää askel siihen, että jotakin voi alkaa tapahtua. Mutta millä tavoin lujittaa mielen perustaa?

Ole aktiivinen

Käytänkö ne arjen tilanteet hyväkseni, joita elämä minulle tarjoilee? Tämä tarkoittaa aktiivista otetta ennen kaikkea arkipäivän kohtaamisiin ihmisten, asioiden, tilanteiden ja itsen, oman mielen kanssa.

Useimmiten vastaus on ei. Elämä tapahtuu, meissä tapahtuu, me reagoimme eli elämme unessa, kuten Yrjö Kallinen jo aikoinaan kohtalokkaasti sanoi.

Lopputulema: Olenko vain lyhennetty versio itsestäni?

Minusta nousee ajatuksia, maailmassa kohtaan tapahtumia – olenko siinä kohtaa hereillä ja valitsen tietoisesti vai annanko itseni reagoida kuten aina olen tehnyt. Jos jälkimmäistä, mikään ei muutu, ainakaan parempaan suuntaan. Jos edellistä, minulla on toivoa.

Voin päättää olla aktiivinen. Aluksi yksittäisissä hetkissä, sitten yhä enemmän. Jokainen tällainen päätös tuo todellista potentiaaliani esiin.

Vapautuminen todellisuuteen

Oman mielensä kaapista tuloa voi auttaa pohtimalla kahta kysymystä:

Se, mikä mielestäni on kiellettyä, saa minut toisaalta torjumaan asian takaisin sinne, mistä se on tullutkin. Toisaalta se estää minua toimimasta, kuten ehkä haluaisin ja olisi minulle jopa hyväksi.

Onko kielletty oikeasti vaarallista tai vahingollista? Vai onko joku vain sanonut niin, ja uskon siihen yhä? Miksi jotkut ajatukset ja tunteet ja tarpeet ovat sallittuja ja toiset eivät? Tätä kannattaisi tutkia lähemmin. Ja sanoa fuck it (John C. Parkin) suurimmalle osalle näistä kielletyistä asioista ja alkaa elää.

Aktiivisuuden suhteen sama homma: mikä estää minua olemasta aktiivisia? Todellisuudessa: ei mikään. Voin olla aktiivinen silloin kun päätän olla. Minussa elävä tahto on mukavuudenhaluani vahvempi vaikka aluksi tuntuu muulta. Tämä siksi, että tahtoa voi vahvistaa.

Vahvistuva mieli

Mieli vahvistuu kun sitä harjoittaa. Kun lähtee juoksemaan, ihmisessä vahvistuvat niin luut, jänteet kuin lihaksetkin. Oman mielensä voi lähettää lenkille vahvistamaan mielen luita, jänteitä ja lihaksia. Sitä kutsutaan perustan rakentamiseksi. Ja sitten käy, niin kuin Jari Sarasvuo lohkaisee YLE-puheen blogissaan:

”Siis että ajateltaisiin mielenterveyden olevan vähän kuin hapenottokyky. Huono hapenottokyky kutistaa toimintasäteen kovin lyhyeksi, ja vähänkin pidempi vastamäki saa kääntymään tulosuuntaan. Hyvä hapenottokyky sen sijaan alistaa jyrkimmänkin ylämäen pikku tömpäreeksi, ja jäljellä olevan taipaleen mitta ei koskaan kelpaa murheen aiheeksi.” http://yle.fi/puhe/ohjelmat/jari_sarasvuo/jari_sarasvuo_6289.html

Niinpä. Kun pidän proaktiivisesti huolta mielestäni, oma mielen-terveyteni ja mielen kykyni pitää minun puoltani myös niin hetkinä, kun yritän toimia itseäni vastaan. Siitä on kyse mielen perustan lujittamisessa.