Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Tag: epämukavuusalue

Epämukavaa

Joillakin ihmisillä – tuleeko tämä Amerikasta? – on tapana jankuttaa tätä: pitää vain käväistä mukavuusalueella ja että epämukavuusalueella pitäisi asustaa, koska todellinen elämä on siellä.

Mikä tässä on ongelma? Se, ettei sellaista fakiiria olekaan, joka pystyy asustamaan epämukavuusalueella, jossa on oikeasti sietämätöntä. Eihän sillä muuten olisi sellaista nimeä. Epämukavuusalue ei ole ikävä puoliso tai pomo, jota opitaan sietämään. Sietäminenhän tarkoittaa sitä, ettei enää olla epämukavuusalueella.

Mukavuusalueella oleskelua tukee koko tai lähes koko sisäinen maailma. Kaikki se, mikä on automaattista ja itsestään sujuvaa aivotoimintaa, on mukavuusalueella. Eikä sieltä poistuta noin vain.

Sieltä voidaan pistäytyä ja sekin vaatii tahdonponnistuksen, jonka jälkeen on usein palauduttava ja ihmeteltävä, mitä tuli koettua. Oman pelon ja kivun kohtaaminen ja ylittäminen on oikeasti epämukavaa.

Itsensäylittämisalueelle kannattaa mennä aina kun voi ja resurssit antavat periksi. Asennetta sinne menemiseen voi kasvattaa. Elämisentunteen syvimmät kokemukset syntyvät siellä.

Näyttökuva 2014-05-02 kohteessa 0.52.21

Mutta kukaan ei jaksa juosta täysillä kovin kauaa. Sisäinen voima hiipuu tai rohkeus ei riitä itsensäylittämisalueella. Usein molemmat.

Vain järjestelmällinen harjoittaminen ja vahvistaminen muuttavat tämän tilan. Kestävyys on yksi harvoja asioita, jotka eivät ole kenelläkään myötäsyntyistä. Se on opeteltava.

Uteliaisuuden tässä asiassa herättää kysymys, mikä saa vapaaehtoisesti lähtemään itsensäsäilyttämisalueelta? Kaikkihan eivät välttämättä saa lähdetyksi tai edes keksi lähteä. Itsensä voi myös alittaa.

Näyttökuva 2014-05-02 kohteessa 1.00.41

Miksi joitakin ihmisiä näyttää ajavan ihan oma vimma? Sillä vaikkei itsensä ylittämisestä syntyvä kipu sinänsä ole erilaista kuin pakon edessä mukavuudesta poistuminen, siinä on laadullinen ero.

Ihmisellä, joka omasta tahdostaan lähtee ylittämään itseään, on aina mukanaan olemisenriemua. Jostakin syystä itsensä ylittäminen vielä lisää sitä.

Rautaa rajan yli

Juoksin eilen ensimmäisen sadan kilometrin ultramaratonini. Ne olivat pieniä askelia ihmiskunnalle mutta suuria minulle. Mitä tapahtui?

Kohti tuntematonta

Ensimmäisten kilometrien aika keskustelin kohtalontoverini kanssa, jolle kerta oli ensimmäinen ja joka ei ollut koskaan ylittänyt 50 kilometrin rajaa. Mitä tapahtuu kun tuo rajaa ylittyy, sitä emme kumpikaan tienneet.  Rajan toisella puolella kun voi olla mitä vaan.

Toisaalta huomasin jännittäväni, pelkäävänikin kipua ja voimien loppumista ja sitä, että joutuisin luovuttamaan. Toisaalta luoteeni mukaisesti suhtauduin huolettomasti: mitä tässä muka voi tapahtua – turha murehtia, sittenhän sen näkee.

Tuon rajan eli ennen kokemattoman alueen lähestyessä tajusin, että oikeastaan jännitin itseni kohtaamista. Miten kohtaan sen, mikä minua kohtaa? Onko minusta kohtaamaan sitä ja ennen kaikkea: löydänkö itsessäni voiman ylittää se?

Jännityksessäni huomasin kalkuloivani mielessäni ultramaratonin anatomiaa: normimaratonin jälkeen on jäljellä enää vajaat 58 km, tuplamaratonin jälkeen reilut 15 km. Siis oliko tässä vielä jotain järkeä?

Rajan yli

Kun 50 kilometrin raja ylittyi, huomasin, ettei mikään muuttunut. Askel kulki yhtä kevyesti, matka taittui. Tarkempi havainto kertoi, että askel keveni. Olin kuin lapsi, joka oli päässyt seikkailuun: innoissaan siitä, että jotain uutta tapahtuu. Oikeasti.

Silloin sisälläni heräsi riemun tunne ja varmuus: tänään juoksen maaliin asti.

Näissä keveissä tunnelmissa mieleeni tuli yksinkertainen kysymys: mikä minua oli estänyt tekemästä tätä aiemmin? Ja mikä minua estää tekemästä mitä vaan?

Sillä en oikeastaan tiedä, mikä olen ja mihin minusta on, ennen kuin ylitän sen, minkä olen jo tehnyt. Sen rajan takana voi olla mitä vaan. Siellä on paljon sellaista, joka kertoo minusta enemmän kuin se, minkä jo tiedän. Siellä on se todellinen minä, joka pystyy paljon enempään kuin mitä osaan kuvitella.

Ecce homo

Maalin lähestyessä ja askeleen ja olon ollessa edelleen kevyt ja hyvä varmistuin taas siitä, että epämukavuusalueen jälkeen seuraa ihanuusalue. Se paikka ja tila, jossa minä oikeasti toteudun sellaisena kuin voisin ja syvimmältäni kaipaisin.

Toinen herääminen oli se, että olen tässä hyvä. En verrattuna muihin vaan että tähän pystyminen ja tämän tekeminen tuottaa minulle nautintoa. Toissapäivänä en tiennyt, että sisälläni asuu pieni ultramaratonisti.

Jos osaisi nähdä tarkemmin, mitähän muuta siellä sisällä oikein asuu?

Kohti uusia seikkailuja siis.