Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Avainsana: harjoitella

Sopimus elämän kanssa

Murrosikäisenä luin Elia Kazanin kirjan Sopimus elämän kanssa*. Kirja kuvasi vaikuttavasti sitä, miten elämän voi niin halutessaan järjestää uudestaan.

Itsensä ja elämänsä kanssa voi tehdä sopimuksen. Siinä on jotakin pyhää ja intiimiä, koska välttämättä kukaan ei saa koskaan tietää siitä. Ja tulee hetkiä, jolloin se saattaa olla kaikki, mitä sinulla on.

Sopimus

Sopimus on lupaus ja samalla sitoutuminen. Ulkoiset sopimuksethan liittyvät esimerkiksi avioliittoon tai työsuhteeseen. Kummassakin annetaan lupaus sitoutumisesta siihen, mistä sovitaan.

Joskus kaikki tai riittävä menee hyvin. Toisinaan tulee kaikenlaista hankaluutta, erinäköistä tulkintaa siitä, mitä oikeastaan sovittiin ja mitä se tarkoittaa. Jopa niin, ettei sopimus näytä pätevän enää. Tai se ei tunnu sitovan kuin toista osapuolta.

Oli aika

Vuosia tuon Kazanin kirjan lukemisen jälkeen tuntui, että aika oli tullut sopimuksen tekemiseen.

Tein sopimuksen, jossa sitouduin harjoittelemaan eli tekemään tietyt itse valitsemani harjoitukset joka päivä vaikka mikä tulisi. Se tuntui hienolta. Ja koska se oli minun sopimukseni itseni kanssa, siihen liittyi jokin erityinen tunne pitää siitä kiinni ja noudattaa sitä. Olla uskollinen sille.

Näin jälkeenpäin katsottuna se näyttää jonkinlaiselta vapauden hetkeltä elämässäni. Minun ei ollut pakko eikä kukaan sitä varsinkaan vaatinut. Mutta minusta se tuntui oikealta.

Mihin sitouduin?

Toki näin, että harjoitukset olivat vain työkalu jonkin saavuttamiseen. Toisaalta harjoitteleminen sinänsä oli samalla jotakin, joka piti minut paremmassa hapessa päivästä päivään. Hereillä, itsessäni ja avoimempana kaikelle.

Minkä saavuttamiseen? Oikeastaan kahden asian.

1)   Ajattelen, että voin omalta osaltani ja jopa omalla esimerkilläni olla edistämässä asioiden kehittymistä oikeaan suuntaan. Inhimillisempään, tietoisempaan, vastuullisempaan. Samalla kurottautua ja luoda uutta.

2)   Jotta opin sen, mikä minun on tarpeen oppia. En tiedä, mitä tämä päivä minulle opettaa mutta kokemuksesta tiedän kaksi asiaa:

  • Kaikki opetukset eivät ole helppoja. Oppimista täytyy tahtoa.
  • Nukun helposti opetusten ohi.

Harjoitteleminen herättää minut unestani. Harjoitteleminen antaa minulle tahdon lujuutta ja sitkeyttä kohdata opetukset.

Tästä seuraa

Harjoitteleminen johtaa siihen, että

  • elämän itseohjautuvuus asteittain voimistuu. Tietoisuudellani on tila ulkoisten ja sisäisten impulssien välissä.
  • automaatio muuntuu autonomiaksi. Aiemmin automaattisten toimintojen tilalle tulee itse tietoisesti luotuja autonomisia tapoja ja tottumuksia.
  • kynnys asioihin tarttumiseen ja ideoiden toteuttamiseen madaltuu. Pelko väistyy, kun tajuan, millaisia mahdollisuuksia ja ominaisuuksia oikeasti on vielä löytämättä.

Sopimuksellani valtuutin itseni elämään tällaisen elämän. Oikeasti tuntuu välillä uskomattomalta, että tämä tapahtuu minulle.

Jos sinä tekisit sopimuksen, millainen se olisi?

Tämä on viimeinen blogahdus ennen kesätaukoa. Kiitos sinulle, lukija ja kommentoija ja osallistuja, hauskoista ja innostavista hetkistä. Elokuussa palataan. Kesytöntä kesää!

 

* Kirjan alkuperäinen nimi on The Arrangement. Minusta suomenkielinen nimi on parempi. Tai ainakin se jäi pysyvästi mieleeni. Joitakin vuosia tuon kirjan ilmestymisen jälkeen sama herra Kazan teki aiheesta elokuvan nimeltä Tilinteko. Kirk Douglas loisti sen pääosassa. Muistan vieläkin sen kohdan, jossa Douglasin esittämä Eddie Anderson suojaa päänsä ohjatessaan autonsa rekan alle. Muuttaakseen elämänsä dramaattisesti.

P.S. Kirjojen lukeminen on tehnyt minuun myöhemminkin suuren vaikutuksen. Oli tammikuu, kun luin Robert M. Pirsigin Zen ja moottoripyörän kunnossapidon. Huhtikuussa olin suorittanut ajokortin, koska: kesäkuun lopussa olin ostamassa ensimmäistä moottoripyörääni Los Angelesissa. Samana päivänä ajoin neitsytajoni 16-kaistaista ulosmenotietä LA:sta itään, kohti New Yorkia. Mottonani oli: ”Jos selviän Los Angelesissa, selviän missä vaan.”

Sisäinen evoluutio

Kyllä tässä maailmassa kummasteltavaa riittää. Jokapojalle. Yksi näistä asioista on tämä: joillekin tuntuu olevan tärkeää korostaa ihmisen ja eläimen yhtäläisyyksiä. Jostain sekin tulee.

Tällä kirjoituksella ei ole tarkoitus esittää uutta ajatusta evoluutiosta tai toivoa Raamatun paluuta ainoaksi auktoriteetiksi. Kunhan raapustan.

Tietoisen kehittämisen voima

Olen elänyt vuosia siinä kokemuksessa, että voin halutessani itse ohjata sisäistä ja ulkoista toimintaani. Niissä puitteissa, tietoisuuteni ja tahtoni ulottuvuudessa, joissa voin ja minulla on siihen mahdollisuuksia.

Tämä ulottuminen laajenee. Harjoiteltuani vuosikaudet tietoisesti esimerkiksi myönteisyyttä, en enää pelkästään ajattele asioita myönteisesti vaan myös näen yhä enemmän valtaosin myönteisiä asioita ympärilläni. Tämä on ollut minulle iso muutos lähtötilanteeseeni peilattuna.

Samoin on keskittymisen ja fokusoinnin suhteen. Aiemmin vielä sekavampi mieleni selkiintyy, hitaasti. (Vaikka näitä kirjoituksiani lukiessa näkee, että todelliseen selkeyteen on vielä matkaa.) Tämä tietoiseksi tuleminen ja selkeyden voimistuminen johtuvat siitä, että harjoittelen. Sinnikkäästi. En siksi, että se olisi luontaista tai edes hauskaa.

Hyveet

Hyveiden eli luonteenlujuuden harjoittamisella on näinä päivinä käyttöä.

Olin nuorempana todella usein oikeassa, ja se oli minulle tärkeää. Nykyisin katseeni suuntaa aiempaa enemmän seurauksiin eli ennen kaikkea siihen, mitä hyvää toiminnastani seuraa muille ihmisille ja itselleni. Tämä tuo totuusarvojen rinnalle myös kauneuden ja hyvyyden arvot, ja samalla tasapainoa.

Hyveet eivät siis ole jotakin, joiden tehtävä on olla jossakin saavuttamattomissa, ihmiskunnan henkisenä perintönä. Vaan jotakin, joita kohti voi tietoisesti ja aktiivisesti pyrkiä.

Tällä tietoisella pyrkimisellä on seurauksensa. En ehkä aina voi enempää työssäni kuin yksityiselämässäkään auttaa ihmisiä, mutta voin muuttaa asioita sillä, miten olemiseni ja asenteeni muuttuvat pyrkimällä konkreettisesti johonkin parempaan. Voin jättää huonoja asioita tekemättä, voin valita hyvän tekemisen. Arjessa tämä edellyttää usein hyveen vahvistamista.

Minä

Kun harjoitan keskittymistä, huomaan, ettei minua ole yksi vaan kolme. Se joka yrittää keskittyä. Se joka antaa komennon tälle jollekin. Ja se, joka tarkkailee, miten homma sujuu.

Kun sain ensimmäisen kosketuksen näihin kolmeen ’minään’, tajusin, että olen jonkin peruskokemuksen äärellä. Voin olla jotakin suurempaa kuin mitä luonnostani olen. Ja samanaikaisesti: minussa on jotakin paljon suurempaa kuin mitä arkinen minäni on.

The right thing to guide us. Is right here, inside us.

Nickelback: When we stand together

Tästä ei mennyt kauaa tajuta, ettei kyse ole vain keskittymisestä vaan aivan kaikesta. Kyse on itseni ohjaamisesta ja siitä, että voin milloin tahansa liittää itseni siihen, joka minussa on suurempaa, enemmän, parempaa.

Kun on toistuvasti saanut kokemuksen ihmisestä itsessään, on vaikeaa enää uskotella itselleen olevansa ’vain eläin’.

Eläin vai ihminen

Jäljelle jäi kuitenkin vaikeita kysymyksiä:

  • Määrääkö kokemus itsestä sen, tulkitseeko ihminen olevansa eläin vain ihminen?
  • Onko vaikeaa havaita ihmistä itsessä – vaikka siitä olisi kokemuskin – ellei kukaan ole koskaan sanonut, että sellainen on olemassa?
  • Vai onko kyse tarpeesta tulkita ja antaa tuolle havainnoille tietynsuuntainen merkitys – miksi?

Jos kokee olevansa viettikone ja ehdollistumiensa ja tiedostamattomansa armoilla tai jos uskoo tietoisuuden ja inhimillisen vapauden olevan vain illuusiota ja kyvyttömyyttä nähdä rajoittavia tekijöitä, mitä muuta kokee kuin olevansa eläin?

Kun kokee itsessä olevan mahdollisuuden lisätä tietoisuuttaan ja toimia yhä enemmän siitä ohjautuen, voiko kokea olevansa muuta kuin ihminen, koko ajan enemmän ihminen?

                                                                  Tervetuloa ihmisen kehitykseen!

Eläimen tehtävä on olla eläin, mutta ihminen voi niin halutessaan tulla enemmän ihmiseksi.

Onko näillä uskomuksilla jokin seuraus? Auttaako ihmisen tunnistaminen itsessä ponnistamaan siinä kohtaa, jossa muuten luovuttaisi? Luoko ihmisen kehittymismahdollisuuksien näkeminen tilaa, uutta toivoa ja sitä myötä onnellisuutta?

Minä vastaan kyllä, mutta oikeasti voin puhua vain omasta puolestani.

Mikä on parasta?

Vaikka ympärillä tuntuu olevan vielä paljon fanaattisesti, uskonnon tavoin omaan eläimellisyyteensä tarrautuvia ihmisiä, ihmisten määrä lisääntyy kaiken aikaa. Tietoisuuden vahvistuminen tekee sen mahdolliseksi.

Tietoiseksi tuleminen vapauttaa.

Sillä seurauksella, että päätösvalta, valinta onkin yhtäkkiä minun. Ei jonkin ulkopuolellani, ei olosuhteissa eikä edes toisissa ihmisissä. Minä valitsen. Joka päivä ja periaatteessa joka hetki. Vaikka harvat ovat toistaiseksi ne hetket, joissa jaksan olla oikeasti tietoinen.

Onko ihminen siis sittenkin enemmän verbi kuin substantiivi?

 

P.S. Uskon, että jonain päivänä tästä ylletään keskustelemaan, vailla kiihkoa. Uskotko sinä?

Vallan hirmu

Minulta menee alle sekunti kun olen muodostanut tarkan, koko elämänkokemukseeni perustuvan mielikuvan toisesta ihmisestä. Menee muutama sekunti lisää ja olen jo tehnyt arvion siitä, millaiseen valtasuhteeseen asetun suhteessa tuohon ihmiseen. Ylä- vai alapuolella. Lähelle vai kauas. Annanko vai otanko tilaa. Millaisten rajojen sisäpuolella käyttäydyn. Jne.

Valta on tila ihmisten välissä. Se on raakaa tahtoa, jota sivistyksen pinta tavallisesti suojelee toteutumasta sellaisenaan. Mutta sosiaaliset tavat eivät suojele siltä, etteikö valtasuhde de facto toteutuisi juuri siten kuten tahto/tahdot määrää.

Valtasuhteita

Jokainen suhde on valtasuhde. Asetumme toistemme suhteen valta-asemaan. Se on luonnollista ja neutraalia, ei siis hyvä eikä paha.

On suhteita, jotka lankeavat luonnostaan. Vanhemman suhde lapseen, pomon suhde alaiseen, opettajan oppilaaseen, tavallisesti. Näissä valta on sekä sanallisesti että sanattomasti määritelty ja sitä tarkennetaan ja siitä muistutetaan tarpeen mukaan. Mutta kuten kaikkia suhteita, myös valtaa koetellaan, mikä sekin kuuluu ihmisluontoon.

Sitten on määrittelemättömiä suhteita. Ystävyyssuhteet. Vanhemman ja aikuisen lapsen suhde. Puolisoiden välinen suhde. Voisi ajatella, että tasavertainen suhde olisi näissä ihanne. Ja onkin. Mutta harvoin se toteutuu.

Ihanteita

Tasavertainen suhde. Se olisi korkeinta mahdollista, ja hetkittäin päästään aika lähelle. Miksi se on vaikeaa? Koska tasapainosta ei voi pitää kiinni ja se muuttuu koko ajan?

Ei se ole muutenkaan helppoa. Kumpi asettuu yläpuolelle, kumpi alapuolelle ja mikä sen määrää, siis kussakin hetkessä tai asiassa?

Onko se osaaminen, elämänkokemuksen tuoma asiantuntevuus vai paras argumentti? Vai tahto valtaan? Olisi virkistävää – vaihtelua – jos se määräytyisi tietoisesti hetkestä käsin. Mutta usein ihminen sekoittaa siihen kaikkea muuta, joka ei oikeastaan kuulu asiaan. Niin kuin esimerkiksi oman vaikeutensa.

Pitää kiinni ja pelätä: kaikkea. Omaa tietämättömyyttä, alistetuksi tulemista, oman maailman muuta romahtamista. Siksi omaa valtaa, liittyen tekemiseen tai tietämiseen, niin usein aletaan puolustaa. Ja silloin tavallisesti aletaan vääntää, vallasta. Eikä aina ihan leikillään.

Sivistys

On mahdollista tiedostaa tämä. Ennen kaikkea tämä oma sisäinen kuvio. Mitä minussa tapahtuu kun toinen ottaa tai antaa minulle valtaa – tai minä otan ja annan?

Yksi ihminen herättää minussa heikkouden, toinen vahvuuden. Mitä teen kun toinen tulee selvästi rajojeni yli – entä huomaanko kun teen samaa?

Jokainen tilanne, kohtaaminen ja suhde peilaa selkeästi omaa sisäisyyttä: Miten reagoin? Mikä on tahtoni ja miten vahva/heikko se on, siinä hetkessä ja miten se asettuu suhteessa toisen tahtoon? Pomotanko vai nöyristelenkö? Mitä leikkaan itsestäni pois, mitä tuon esille? Ketä annan itseni luvan kohdella huonosti ja ketä pelkään? Mikä minä olen?

Pelejä

Voinko kieltäytyä pelaamasta pelejä – edes aloittamasta? Asettua kohtaamiseen niillä voimilla ja sillä haavoittuneisuudella kuin mitä olen?

Voin, mutta usein vain niin pitkälle kuin tietoisuuteni ulottuu. Eli kaikesta minussa liikkuvasta huolimatta tai sen vuoksi pyrin käyttäytymään sivistyneesti, ihmismäisesti. Siinä on aito haaste, jonka rinnalla esimerkiksi väittelyn voittaminen ei tunnu miltään.

Miksi ryhtyä pelaamaan tai jatkaa pelaamista, kun vaihtoehtona on lähestyä mielikuvituksen ylittävää todellisuutta?

Harjoituselämää

Jos jokainen tilanne tarjoaa minulle mahdollisuuden peilata itseäni ja suhdettani ihmisiin, miksi en käyttäisi sitä?

Mitä siis harjoitella?

  • Läsnäoloa ja itsenä olemista.
  • Hyväksymistä ja reagoimisesta pidättäytymistä.
  • Seuraamista ja havainnon tekemistä.
  • Tietoista, aktiivista toimimista.
  • Reflektoimista tilanteessa ja tilanteen jälkeen.

Kohtaaminen on viesti. Niin, juuri minulle. Elämän laatu paranee, kun otan viestin vastaan. Sillä mitä enemmän minulla on valtaa itseeni, sen vähemmän tarvitsen väkivaltaa kaikissa sen arkisissa muodoissa.

Yksikin kunnon harjoitus päivässä tekee mestarin. Ja ennen pitkää mestari on mestari harjoittelemaan.

Vaihda levyä

Onhan siinä jotain huvittavaa. Siinä millaisia käsityksiä minulla on maailmasta, ihmisistä, asioista ja itsestäni. Vähintään yhtä huvittavaa on se, miten nämä minun käsitykseni ovat aikain saatossa muodostuneet. Vähemmän huvittavaa on se, että niille pitäisi oikeasti tehdä jotakin. Ja sitä kutsutaan työksi.

Ohut ja kapea kuin iPhone femma…

Eloonjääminen on ollut vahva vaikutin, kun näkemys asioista on ollut pakko muodostaa saman tien. Sillä hitaat on syöty.

Aika vähäisen tiedon pohjalta on menty silloinkin, toisinaan pakoon jalkapohjat vilkkuen ja toisinaan otettu rennompi asenne.

Maailma on hiukka monimutkaisempi kuin aikoinaan savannilla. Kuitenkin näkemyksen muodostamiseen ei nykyään enempää vaadita. Se syntyy omasta rajatusta näkökulmasta melko vaatimattoman otoksen pohjalta.

Eikä tässä kaikki: Se sementoituu melko nopeasti oikeaksi käsitykseksi. Ja jos on tarpeen puolustaa pientä itseään maailman monimutkaisuutta ja muita käsityksiä vastaan, se voi muuttua ainoaksi oikeaksi käsitykseksi.

Mitäh?

Kun tarkastelee kriittisellä ajatuksella omia käsityksiään, tekee kulmakarvoja nostattavan löydön: Muutaman argumentin jälkeen vallitsee tyhjyys. Eli käsitysten takana ei ole mitään tai ei ainakaan sellaista, mitä kehtaisi ääneen sanoa.

Kun penkoo vähän syvemmälle eli sinne, missä omat käsitykset ovat muodostuneet, löytää lisää punastumisen aiheita: pinnallista asioihin perehtymistä, laiskaa ajattelua, yksisilmäistä fiilispohjaa, toiveita ja pelkoja ja muita punaisia paiseita ja visvasyyliä puhkottavaksi.

Näiden pohjalta voikin jo esittää syntyä syvemmällä rintaäänellä ihan mitä tahansa. Ja koska kuulijoiden omassa käsityksen muodostamisessa ei tavallisesti ole yhtään enempää hurraamista, omat kalpeat jutut toisinaan vakuuttavat kuulijat. Välillä hirvittää. Meidän kaikkien puolesta.

Sillä: Monestako asiasta oikeasti tiedän jotakin? Siis oikeasti? Kahdesta tai kolmesta? Ja kuinka monesta asiasta minulla on jämäkkä mielipide? Tuhannesta. Tietämysalue siis ylitettiin jo ennen kuin suu aukesi.

Tuore näkökulma

Vaikea näitä omia johtopäätöksiä on sivuuttaa:

  • 15 vuotta vanha käsitys asiasta ei oikein hyvällä tahdollakaan ole tuore.
  • 2010-luvulle ei kuulu enää vahvistuksen hakeminen omille näkemyksille vaan niiden kyseenalaistaminen.

Kyllä, tälle asialle voi tehdä paljonkin. Henkilökohtainen tutkimus on jo hyvä alku. Seuraava askel on sanoa ääneen kaikenlaista ja odottaa uteliaana, mitä maailma siitä sanoo. Siinä oppii.

Alku voi olla myös kysymys: Miksi minun näkemykseni olisi se oikea? Ja jatkaa: Miksi se olisi oikeampi kuin jonkun toisen? Siksikö että se on minun? Siksikö että olen fiksumpi ja näen asiat selvemmin? Aivan varmasti.

Oikeasti voin harjoitella itseni sivistämistä laajentamalla näkemystäni sen lähtökohtaisesti ja luontaisesti ahtaista rajoista. Sitä voi kutsua myös joustavamman mielen kehittämiseksi. Vastakohtana jäykälle mielelle täynnä jyrkkiä käsityksiä. Avarakatseisuus edellyttää omien käsitysten kriittistä arviointia. Ne eivät sellaisenaan riitä muodostamaan todenmukaista kuvaa maailmasta eikä kanssaihmisistä eikä edes itsestä.

Mitä siis?

Harjoitella voi vaikka näitä:

  • Voin asettua toisen ihmisen asemaan ja pyrkiä katsomaan asioita hänen näkökulmastaan. Tämä on ehkä luonnollisin tapa. Jotkut tekevät tätä luonnostaan. Mutta tehdä sitä tietoisesti on vielä eri asia.
  • Asettaa oma näkemys suurempaan kokonaisuuteen tai yhteyteen. Muuttuuko käsitys pienestä suuremmaksi?
  • Muuttaa oma negatiivinen käsitys myönteiseksi tai mahdollisuudeksi. Kokemus käsityksen takana saattaa olla oppimiskokemus – ja tärkeä sellainen.

Tämän verran voi aina ponnistaa. Hyvää se tekee!

Tyhjiötoiminta

Oppikoulussa ollessani minulla oli ystävä, jonka kanssa keksimme suomeen uudissanoja. Yksi tällainen sana oli tyhjiötoiminta. Se oli iloinen väännös eläinpsykologian sijaistoiminnasta. Eli sellaisesta puuhastelusta, jota tehdään todellisen ja välttämättömän toiminnan sijasta.

Murrosikäisellä selvänäköisyydellä näimme ympärillämme järkyttävässä määrin juuri sitä. (Siis opettajat! Aivan kamalaa!) Vähän myöhemmin, kun oma tyhjyytemme alkoi paljastua meille, jouduimme katsomaan myös itseemme.

Tahdottomuus

Myöhemmin olen joutunut monta kertaa kysymään, mistä syntyy elämä, jossa vältetään sitä, mitä pitäisi tehdä? Kysymys on iso ja ristiriitainenkin. Sillä kuka voi sanoa, mitä oikeastaan pitäisi tehdä? Minä, esimerkiksi.

Niin yksityis- kuin yritystoiminnassa on muutamia tällaisia asioita. Yksi niistä on itsensä ja oman toiminnan kehittäminen. Toinen on ongelmien kohtaaminen. Kaksi vähän eri asiaa mutta kuuluvat yhteen. Muutamallakin tavalla.

Toiminnan kehittäminen on ongelma, jos ei tiedä, miten sitä tehdään ja mihin suuntaan. Toisaalta henkilöstöön tai johtamiseen liittyvät ongelmat voivat olla yllättävänkin vaikeita kohdata ja järjestää uudelleen, ellei ole rohkeutta – ja rohkeutta vielä kerran.

Tämän takana vaikuttaa kaksi asiaa:

Ellet haasta itseäsi, useimmat ulkopuoleltasi tulevat haasteet aiheuttavat kriisin.

Avuttomuus yhdistyneenä mielikuvituksettomuuteen on todella ankara yhdistelmä.

Aina uudestaan hämmästelen, miten elämä&bisnes voi siitä huolimatta pyöriä. Vastaus: koska harva tietää paremmasta?

Tämä tulee näkyväksi

Yrityksissä olen törmännyt esimerkiksi seuraaviin ilmiöihin:

Uusi tuoli. On yrityksiä, joissa on kosolti resursseja, mutta avuttomuudesta johtuen resurssit kohdistetaan välillä todella oudosti. Työntekijä kärsii työhyvinvoinnin puutteesta. Ongelma ratkaistaan ostamalla hänelle ergonomisempi työtuoli. Ei ihan sitä, mitä olisi pitänyt tehdä, mutta tehtiinpä jotain.

Organisaatiomuutos. Sen sijaan, että puhuttaisiin ja kuunneltaisiin ja yritettäisiin mahdollisimman avoimessa yhteisymmärryksessä luoda puitteet toiminnan ja olojen kehittämiselle, tehdään organisaatiouudistus. Se kestää pari vuotta ja sen alle hukkuu kaikki muu: ”Nyt ei ehdi”.

Seminaari. Muutoksen tekemisen sijasta kutsutaan paikalle joku sytyttävä puhuja, joka innostaa väen sykkeen hetkeksi lähelle maksimia. Kun joku ihmettelee muutaman päivän päästä, että mitä tapahtui, kukaan ei edes muista, pitikö jotakin tapahtua. Loistavinkaan idea ei muuttanut mitään, koska niin muutoskyky kuin –tahtokin puuttuivat. (Vaihtoehto puhujalle on jokavuotinen innostamisprojekti, joka aloitetaan joka syksy ja joka viimeistään kevättalvella hyytyy.)

Kartoitus.  Ellei muuta keksi, aina voi tehdä kartoituksen. Kartoitus on monesti kuin ihminen, joka kysyy, mitä sinulle kuuluu, ja hän vielä kuunteleekin, mutta oikeastaan hänelle on aivan samantekevää, mitä vastaat. Arkipäivän ’osallistaminen’ goes yritystoiminta.

Joissakin yrityksissä on tätä kaikkea varten nk. alibi-HR. Se on olemassa tavan vuoksi, ja sen tehtävä on parhaassa/pahimmassa tapauksessa kaikki edellä mainittu. Kukaan ei ainakaan pääse sanomaan, etteikö homma olisi hallussa.

Tulta päin…

Edellä kuvattujen tyhjiötoimintojen tilalle voi oikeasti kehittää menetelmiä ja tapoja, joilla maailma kohdataan ja sen tarpeisiin vastataan.

Mutta voiko avuttomuudesta kehittää tahdonomaisuutta, mielikuvituksettomuudesta mielikuvitusta? Voi, siinä missä mistä tahansa voi kehittää jotakin enemmän.

Itse uskon tekemiseen, joka keskittyy olennaiseen. Ja olennainen on usein sellaista, mikä tuntuu hankalalta ja sen tekemistä välttää ja siirtää viimeiseen asti. Siis: sitä päin!

… ja olennaista kohti

Miksi on niin hankalaa tavoittaa olennainen, tarttua siihen ja saada se tehdyksi?

Siksi että se mikä on olennaista, sen tietää vain ihminen itse. Siksi itseen täytyy saada suhde. Kun tätä suhdetta voimistaa, olennainenkin selkiintyy.

On helpompaa tarttua asioihin kun joku sanoo niin tai jos muutkin tekevät samaa. Tästä lapsenomaisesta asenteesta olisi aika… kasvaa aikuiseksi.

Tehdyksi saaminen tarkoittaa fokusta yhteen asiaan kerrallaan ja tahdon saumatonta liittymistä siihen.

Mitä kykyjä olisi siis kehitettävä? Mielen kykyä

  • tavoittaa olennainen
  • vahvistaa itseohjautuvuutta, itsensä johtamista
  • keskittyä ja yhdistää siihen tahto

Mitä näille kyvyille, jotka elävät aihioina ja potentiaalina, olisi tehtävä? Siis jotta eräänä päivänä niin yksilö kuin yrityskin voisivat oikeasti vastata niihin tarpeisiin, joita maailma heiltä odottaa?

Aivan: niitä tulisi harjoitella.

Ilo herätä

Onko se hauskaa, kun herätyskello soi? Harvoin, vaikka itse sen kellon on soimaan virittänyt. Jostain syystä on paljon hauskempaa herätä omia aikojaan, vieläpä nukahtaa ja herätä taas.

Yllätyksiä

Harva ihminen pitää poikkeuksista, arjen yllätyksistä. Ruuhka tiellä. Joku ei saavukaan tapaamiseen. Leipä onkin loppu. Ihmissuhde haastaa. Aivan, kaikki ensimmäiseksi mieleen tuleva on negatiivista.

Jokainen edellä mainittu esimerkki tarjoaa mahdollisuuden suhtautua toisin. Tätä halua ei toisin tavallisesti löydy. On vain halu toimia samoin kuin aina.

Poikkeuksen tekee se, kun päättää itse tehdä toisin. Haluaa toimia toisin. Usein tämä vaatii tietoisuuden ponnistuksen. Jotkut asiat tapahtuvat vain kun ne panee tapahtumaan.

Poikkeuksia

Jokainen poikkeus on törmäys mielikuvaan siitä, miten asioiden pitäisi olla tai mennä. Tässä on mahdollisuus, herätä. Eikä vain herätä vaan muuttaa sitä automaattisesti jäykäksi käyvää tapa- ja tottumuselämää, jonka pohjalta enemmän tai vähemmän päivä rullaa.

Tämä ei ollut aina näin. Nyt automaatin lailla ohjaavat tavat olivat kerran oppimiskokemuksia. Niissä oli tuoreus ja muuntuvuus – lyhyesti: elämää. Sitten ne jähmettyivät muotoon.  Ihmisessä elävät tarkoituksenmukaiset, minimaalisuutta tavoittavat voimat sementoivat ja alkoivat pitää muodosta kiinni.

Poikkeus on mahdollisuus murtaa muoto ja repiä betoniraudat auki. Saada asioihin uusi näkökulma, virkistäytyä siinä hetkessä ja antautua ja altistua uudelle. Törmäys saattaa myös auttaa muuttamaan toimintatapaa, joka on jo kauan kaivannut päivittämistä.

Mutta ennen kaikkea: herääminen keskellä päivää sikiunesta palauttaa jotakin alkuperäisestä itsestä. Ennen kaikkea mielikuvituksesta, jolla luodaan mahdollisuuksista uutta.

Tämä koskee erityisesti kohtaamisia ihmisten kanssa: jokainen kohtaaminen on poikkeus, täyttä improvisaatiota. Siksi jokainen kohtaaminen tarjoaa herätyksen ja samalla mahdollisuuden oppia jotakin uutta. Toisinaan paljonkin uutta. Eikä vähiten itsestä.

Oivalluksia

Päivän iloinen asia on oivaltaa jokin asia. Havahtua ja nähdä jokin uusi asia tai vanha asia uudesta näkökulmasta on sytyttävää ja raikastavaa.

Päivän vähemmän iloinen asia on joutua tajuamaan, ettei asia olekaan kuten oli kuvitellut. Törmätä totuuteen itsestä tai omista mielikuvista, jotka eivät vastanneetkaan todellisuutta. Ikävämpi tapaus.

Vapaaehtoisuus ja sen pohjalla oleva vapaus on jotakin, mitä ihminen tuntuu arvostavan pohjiaan myöten. Että saa itse määrätä ajan ja paikan, jossa havahtuminen ja muuttuminen tapahtuvat. Näin ei ole mutta voisi olla – ainakin nykyistä enemmän.

Yhteyksiä löytämässä

Törmäys syntyy siitä, että siihen on syynsä. Maailma herättää, jotta ihminen ei nukkuisi onnensa tai ainakaan itsensä ohi.

Ne, jotka puhuvat universumista, saattavat siis olla oikeassa. Että tässä kaikessa on jokin mieli: omilla valinnoilla on seuraamuksensa, vääjäämättä, vaikkei syy-seuraus-suhde avaudukaan aina. Suuri Herätyskello kilisee.

Olisiko mahdollista muuten herättää itsensä?

Jatkuvassa liikkeessä

Harjoitteleminen on oma-aikaista heräämistä ja herättämistä. Kun harjoittelen, asetun läsnäolooni tietoisesti. Silloin olen valmiiksi hereillä oppimaan. Oikeastaan: en voi enää väistää oppimistani, se päätös tuli jo tehtyä.

Harjoitteleminen on proaktiivinen asenne, jolla ihminen kouluttaa, opettaa ja valmentaa itse itseään. Harjoitellessa ei jäädä odottamaan, että jotakin tapahtuu vaan pannaan tapahtumaan: luodaan asennetta oppia, luodaan tilanteita oppia – luodaan elämä. Elämää, joka ei suostu jäykistymään, vaan joka on jatkuvassa liikkeessä.

Kun astelee itse valitsemallaan polulla, menee aktiivisesti sitä vastaan, missä on opittavaa. Ihminen voi valita: herätä törmäyksessä tai herätä harjoittelemalla. Harjoittamalla omaa mieltä oppimaan ja sen myötä kehittymään siinä, missä tarpeen on.

Kuulostaa rasittavalta? Vaikealta tuntuu? Kyllä, mutta vain siihen asti kunnes oivaltaa, kuinka paljon aikaa ja energiaa kuluu omilla valinnoilla luotua todellisuutta vastaan taistelemiseen. Kun kääntää haarniskansa ympäri ja antautuu aktiivisesti elämän ja oman tietoisuutensa opetettavaksi, oppiminen muuttuu energianlähteeksi. Uusiutuvan energian lähteeksi.

Mieletön voima*

Mielellä on automaattista voimaa suorittaa myös kaikki se, mihin sen on omalla toiminnallaan kouluttanut. Niitä kutsutaan tavoiksi, tottumuksiksi ja rutiineiksi. Koulutusta toistamiseksi – tai harjoittelemiseksi.

Aamu

Olen aamuna muutamana istuskellut silmät kiinni, tekemättä mitään, hengitystäni seuraillen. Eräänä aamuna päätin siirtää fokuksen hengityksestä sylissäni lepääviin käsiin, ja mitä tapahtuikaan: fokus ei siirtynytkään. Minua hymyilytti.

Eikä syyttä. Olen harjoitellut fokuksen ohjaamista vuosikausia, mikä on tehnyt siitä helppoa. Mutta mieli urautuu nopeasti, uuteen on aina uusi ponnistus.

Kun ryhdyin tarkkailemaan mielen ponnistelua, huomasin sen jaksavan hetken, sitten se väsyi ja palasi vanhaan. Oma kokemukseni vahvisti sen, minkä olin huomannut olevan toistuvan periaatteena: automaattisuus hallitsee.

Automaattista elämää

Automaatti toimii itsestään, sen eteen ei tarvitse ponnistaa. Sen sijaan muutoksen eteen on nähtävä vaivaa – aina uudestaan. Ellei mieli ole voimissaan eli se esimerkiksi väsyy päivän mittaan, se palaa totuttuihin tapoihin, myös mielessä.

Näissä tavoissa ei aina ole mieltä. En tarkoita ensisijassa ulkoisia rutiineita, joita ihminen on kehittänyt töissä tai kotona vaan mielen rutiineita: ajatus-, mielikuva-, asenne- ja reagointitottumuksia.

Uuden ihmisen tavatessani luon hänestä välittömästi mielikuvan, joka pysyy kunnes toisin todistetaan. Reagoin tavallisesti asioihin hyvä-paha -akselilla yhdenkään ajatuksen pysäyttämättä, ellen poikkeuksellisesi ole hereillä. Useimmiten en ole.

Sokea voima toimii tavalla, jossa ei läheskään aina ole mieltä ja joka ei itsessään luo suotuisia olosuhteita hyvään elämään. Sen sijaan se pitää minut itse luomassani vankilassa, päivästä toiseen.

Havainto muuttaa tilan

Havainnot mieleen virtaavista ajatuksista antavat värikkään kuvan omasta elämästä, jossa tunnistaa itsensä ja jonka samanaikaisesti kokee itselleen vieraaksi.  Toistuessaan nämä havainnot ja niiden aikaan saamat tuntemukset herättävät tahtoa: näilläkö mennään loppuun asti?

Lähde, josta ajatukset kumpuavat, tuntuu ulkopuoliselta. Siksi ei ole itse asiassa niin vaikeaa poimia jokin vieraalta tuntuva ajatus tarkastelun kohteeksi. Jo pinnallinen tarkastelu osoittaa ajatuksen perustuvan ei-oikeastaan-mihinkään ja vähänkään syvällisempi tarkastelu näyttää sen musta-valkoisen ja kapean periaatteen, jolla kyseinen ajatus ja sen tuhannet sukulaiset syntyvät.

Hupaisaa on huomata, miten jo pelkkä ajatusten katsominen muuttaa niitä. Kuin niillä olisi voima vain niin kauan, kunnes ne tulevat nähdyiksi. Näkemisen jälkeen avautuu mahdollisuus muuttaa tilanne toiseksi, sellaiseksi kuin itse haluaa.

Toiston voima

Mielen automatiikka on syntynyt huomaamattomista toistoista. Mielen autonomiaa, oman tietoisen mielen synnyttämiä käytänteitä, voi luoda samalla periaatteella. Ja vaikka luominen saattaa aluksi tuntua vaivalloiselta, on hämmästyttävää, miten helppoa se useinkin on, kun on päässyt alkuun.

Kaikki on vaikeaa, kunnes se on helppoa. Goethe

Erityiseksi tämän luomistyön tekee mihinkään muuhun vaikeasti verrattavissa oleva vapautumisen ilo. Kuin kahleet oikeasti murtuisivat, kuin jäät oikeasti lähtisivät. Pisarat, jotka tippuessaan kovertavat kovimmankin kiven.

Samalla mieleen ja sen toimintaan tulee mieltä. Mieli on minun puolellani vahvistaessaan suhdetta itseeni ja toisiin ihmisiin, uskaltaessaan olla läsnä ja herättäessään minut toistuvasti sille, missä on vielä opittavaa.

Mieleni tarjoilee edelleen kaikenlaista. Suunta on kuitenkin se, että minä valitsen, päätän mihin suostun ja mitä poimin siitä omaksi elämäkseni. Tämä on vapauden ilo.

* Sielun Veljet: Taas tukka kasvaa (”Mä kirjahyllyn alle jään ja mut musiikki pusertaa. Mieletön voima, tajuut sä?”)

Muutoskyky

Tässä maailmassa on jotain pielessä, ei keskellä.

Monet ihmiset valittavat, mutta eivät oikeastaan halua muuttaa mitään tai muuttua itse. Toisten muutoshalun lamauttaa työkalujen puute ja/tai kyky muuttua.

Enemmän…

Toistuvasti tapahtuvat tai mieleen tulevat asiat antavat mahdollisuuden herätä, toimimaan.

Ihminen, joka ei vielä ole kuollut, kaipaa elämältä enemmän. Se on joskus enemmän vähempää, mutta usein tuon halun taustalla on kaipaus laatuun. Mitä laatu tässä kohtaa on? Se on itsen ja ympäristön parempaa yhteensovittamista. Tarkemmin sanottuna omien tarpeiden ja oman olemisen vastaavuutta maailman suhteen.

Tarpeet muuttuvat. Jotakin heivautuu pois turhanaikaisena. Jos elämä on ollut yhtään suotuisa, kaiken alta kuoriutuu vähitellen esiin se, mikä on oikeasti tärkeää ja millä oikeasti on väliä.

Siksi elämän päivittäminen on vähintään yhtä tärkeää kuin omien työtapojen ja rutiinien päivittäminen. Aika ajoin. On enemmän aikaa ja energiaa keskittyä olennaiseen.

… vähemmällä

Puhutaan tehokkuudesta, kun kyse on siitä, että tehdään jotakin järkevämmin. Joskus on myös hyvä selvittää, onko kyseessä voima- vai tekniikkalaji.

  • Kaksi uimaria käyttää saman määrän energiaa mutta toinen ui kolme kertaa nopeammin.
  • Kaksi koodaajaa käyttää saman ajan mutta toinen koodaa siinä ajassa kaksi kertaa enemmän kymmenen kertaa tehokkaampaa koodia.

Valmiudet ovat synnynnäisiä, kyvyt kehitettäviä.

Toiset ovat haluavampia oppimaan – ja myös oppivaisempia. Jos suostuu siihen, että tämänkin asian suhteen jokaisella on tämänsä eli omat haasteensa, siitä lähtökohdasta on hyvä ponnistaa liikkeelle. Elämä kyllä tarjoilee mahdollisuuksia itsetuntemuksen lisäämiseen ihan ilmaiseksi.

Kyky oppia ja muuttua edellyttää kahta asiaa: oikeaa tekniikkaa ja sinnikkyyttä.

Työkaluja ja apuja

Mistä löytää itselle ja tilanteeseen sopivia työkaluja? Sellaisia, jotka vastaavat niihin ajankohtaisiin tarpeisiin, joihin muutosta haetaan. Sellaisia, jotka on mahdollista ottaa käyttöön jo ennestään täyden elämän keskellä. Eli mieluiten käytännöllisiä, lyhyitä ja yksinkertaisia.

Oikean harjoituksen tai menetelmän tunnistaa, kun sellainen osuu kohdalle. Yhä tarvitaan se tahdonponnistus, että saa itsensä liikkeelle tekemään muutosta. Tämä hetki on aina se, joka punnitsee motivaation määrän. Hetki, jolloin päätös toteutetaan. Reaalinen kyky, jolla muutos sysätään liikkeelle ja jolla sitä ylläpidetään.

Nämä ovat ne hetket, joihin suurin osa ihmisistä tarvitsee tukea ja apua. Apu voi olla konkreettista alkuun auttamista eli työkalujen käyttöön opastusta. Se voi olla kannustamista ja rohkaisemista, niiden arkisten tahdonesteiden yli auttamista, jotka usein muodostavat muurin tekemisen tielle.

Joko teemme tietoisia päätöksiä tai olemme tapojemme orjia.

Charles Duhigg: The Power of Habit

Tahto on luonnostaan harvoin itseohjautuvaa. Siksi sitä on vahvistettava.

Muutu nyt

Muutos harvoin tapahtuu itsestään, ainakaan parempaan suuntaan. Sitä täytyy tahtoa, varsinkin kun toisinaan kaikki itsessä vastustaa muutosta. Mieli on häikäisevän nerokas keksiessään syitä siihen, miksei vielä, miksi toisten tarvitsisi muuttua ensin ja miksi vanha ja turvallinen on ehkä sittenkin parempi.

Sinnikkyyttä, uskoa ja sisua tarvitaan.

Mistä motiivi tähän tulee? Kuka lähtee muuttamaan ihan ok –elämäänsä ja vaihtamaan sen tuntemattomaan, ellei siihen todella ole syynsä?

Sellainen, jota oma elämä alkaa kaikertaa tavalla, jota ei voi enää vaientaa. Sellainen, joka aavistaa, että jossain on jotain parempaa tai ettei tässä ole vielä kaikki.

Muutu jo etukäteen

Tavat ja tottumukset ovat omaksuttuja ja itse luotuja. Siksi ne voidaan myös muuttaa.

Harva lähtee muuttamaan edes työtapojaan, rutiineitaan ja tottumuksiaan ilman pätevää syytä. Yhtä harva kuin tekee työnsä ajoissa ilman dead-linen pakkoa. Yhtä harva kuin asennoituu proaktiivisesti elämäänsä ja tekee asioita ennen kuin elämä pakottaa.

Kuitenkin: sellaiseksi voi kehittyä. Asioiden harjoitteleminen vapaaehtoisesti, ilman välitöntä tilanteen tai olotilan aikaan saamaa pakkoa, tekee ihmiselle kaksi asiaa:

  • Ihminen saa kokemuksen omasta sisäisestä vapaudestaan.
  • Ihminen kehittää valmiuksia kohdata mitä tahansa.

Eli ihmisen elämää, eikö niin?

Pidennetty versio itsestä

Työarjen ja arkiarjen yhdistää yksi tekijä: kummankin tehtävä on tekemisen ja olemisen kautta tuottaa lisäarvoa kanssaihmisille. Ja itselle.

Millaista lisäarvoa meistä kukin tuottaa oikeasti – ja tiedämmekö sen?

Tehdasasetuksista kustomointiin

Mieli on kummallinen: siitä ei ole helppoa saada havaintoa eikä se taivu määritelmien kohteeksi. Saippua? Vähän. Mutta niiden käsitysten varassa, joita meillä on, on tiedossa sentään jotakin.

Mieli toimii luontaisesti minimisuorituksen periaatteella. Jos käytämme vanhaa kunnon ecce homo –periaatetta, voimme nähdä, ettei se ole paljon.

Mieli hoitaa hommansa, ei enempää. Ihminen, joka ei tee tälle minimille tietoisesti ja aktiivisesti mitään, hoitaa myöskin vain hommansa. Toisina hetkinä tuntuu, että sekin on paljon mutta ei siitä lisäarvoa synny. Ei ainakaan siinä ihmisympäristössä, jossa ihminen työskentelee ja elää. Eikä ihmis-evoluutiossa.

Mielen toi totuttaa toimimaan toisin. Sitä kutsutaan harjoittelemiseksi.

Tule tietoiseksi

Puhutaan tietoisuustaidoista mutta ehkä olisi parempi puhua tietoiseksi tulemisen taidoista.

Havainnon puuttuminen johtaa tavallisesti kahteen asiaan: Kun ei ole havaintoa itsessä olevista mahdollisuuksista, niitä ei tunnista tilanteissa ja maailmassa. Siitä syystä asiat tapahtuvat, elämä menee, valinnat ja päätökset koskettavat toissijaisia asioita. Eivät siis välttämättä niitä, joilla olisi omalle ja ympäristön kehitykselle todellista merkitystä.

Mitä mielessä oikeasti tapahtuu ja millaisin seurauksin, siitä on enää askel siihen, että jotakin voi alkaa tapahtua. Mutta millä tavoin lujittaa mielen perustaa?

Ole aktiivinen

Käytänkö ne arjen tilanteet hyväkseni, joita elämä minulle tarjoilee? Tämä tarkoittaa aktiivista otetta ennen kaikkea arkipäivän kohtaamisiin ihmisten, asioiden, tilanteiden ja itsen, oman mielen kanssa.

Useimmiten vastaus on ei. Elämä tapahtuu, meissä tapahtuu, me reagoimme eli elämme unessa, kuten Yrjö Kallinen jo aikoinaan kohtalokkaasti sanoi.

Lopputulema: Olenko vain lyhennetty versio itsestäni?

Minusta nousee ajatuksia, maailmassa kohtaan tapahtumia – olenko siinä kohtaa hereillä ja valitsen tietoisesti vai annanko itseni reagoida kuten aina olen tehnyt. Jos jälkimmäistä, mikään ei muutu, ainakaan parempaan suuntaan. Jos edellistä, minulla on toivoa.

Voin päättää olla aktiivinen. Aluksi yksittäisissä hetkissä, sitten yhä enemmän. Jokainen tällainen päätös tuo todellista potentiaaliani esiin.

Vapautuminen todellisuuteen

Oman mielensä kaapista tuloa voi auttaa pohtimalla kahta kysymystä:

Se, mikä mielestäni on kiellettyä, saa minut toisaalta torjumaan asian takaisin sinne, mistä se on tullutkin. Toisaalta se estää minua toimimasta, kuten ehkä haluaisin ja olisi minulle jopa hyväksi.

Onko kielletty oikeasti vaarallista tai vahingollista? Vai onko joku vain sanonut niin, ja uskon siihen yhä? Miksi jotkut ajatukset ja tunteet ja tarpeet ovat sallittuja ja toiset eivät? Tätä kannattaisi tutkia lähemmin. Ja sanoa fuck it (John C. Parkin) suurimmalle osalle näistä kielletyistä asioista ja alkaa elää.

Aktiivisuuden suhteen sama homma: mikä estää minua olemasta aktiivisia? Todellisuudessa: ei mikään. Voin olla aktiivinen silloin kun päätän olla. Minussa elävä tahto on mukavuudenhaluani vahvempi vaikka aluksi tuntuu muulta. Tämä siksi, että tahtoa voi vahvistaa.

Vahvistuva mieli

Mieli vahvistuu kun sitä harjoittaa. Kun lähtee juoksemaan, ihmisessä vahvistuvat niin luut, jänteet kuin lihaksetkin. Oman mielensä voi lähettää lenkille vahvistamaan mielen luita, jänteitä ja lihaksia. Sitä kutsutaan perustan rakentamiseksi. Ja sitten käy, niin kuin Jari Sarasvuo lohkaisee YLE-puheen blogissaan:

”Siis että ajateltaisiin mielenterveyden olevan vähän kuin hapenottokyky. Huono hapenottokyky kutistaa toimintasäteen kovin lyhyeksi, ja vähänkin pidempi vastamäki saa kääntymään tulosuuntaan. Hyvä hapenottokyky sen sijaan alistaa jyrkimmänkin ylämäen pikku tömpäreeksi, ja jäljellä olevan taipaleen mitta ei koskaan kelpaa murheen aiheeksi.” http://yle.fi/puhe/ohjelmat/jari_sarasvuo/jari_sarasvuo_6289.html

Niinpä. Kun pidän proaktiivisesti huolta mielestäni, oma mielen-terveyteni ja mielen kykyni pitää minun puoltani myös niin hetkinä, kun yritän toimia itseäni vastaan. Siitä on kyse mielen perustan lujittamisessa.

Never give up?

Kun juoksen maratonia, käyn ystävien luona kylässä, seuraan läheltä yrittäjän yritystä yrittää, nousee sama kysymys: milloin on aika luovuttaa?

Vain elämää

Maraton. Kun juoksen maratonin viimeistä kymmentä kilometriä, näen aika ajoin todella heikossa hapessa maassa makaavia ihmisiä, joiden suusta tulee vaahtoa. Niinä hetkinä, kun alkaa tuntua oikeasti pahalta omien rajojen ylittyessä – osaisinko itse antaa periksi?

Erehtyä voi vain kerran. Toinen kerta on jo valinta.

Parisuhde. Kun joutuu todistamaan ulkopuoliselle melko selvää parisuhteen kuolinkorahtelua, kysyy, mihin asteeseen kärsimyksen ja ympäristöä myöten pahan olon kylvämisen täytyy kohota, ennen kuin ihmiset ymmärtävät, että tämä taisi olla tässä? Monet ihmiset tietävät, ettei huonoon suhteeseen kannata jäädä, varsinkaan kun yrittäminen on lakannut tai kun yrittäminenkään enää auta. Mutta entä sitoutuminen, tahto puskea läpi – entä järki?

Yritys. Haikeaa katsella, kun kaikkensa peliin paneminen ei saa yritystä lentoon ja se vain hiipuu hiljaa. Milloin on aika todeta ankarat tosiasiat eikä enää odottaa, että kulman takaa saapuu ihme tai uusi idea, joka pelastaa bisnekset? Mutta tämä on once in a life time – vai onko?

Opi, opi

Miten elämästä opitaan? Tekemällä virhearviointeja ja erehdyksiä – heittäytymällä.

Miten yksinkertaista voisi edellä mainituissa esimerkeissä myöntää virhe, oppia siitä ja yrittää seuraavalla kerralla kokemuksesta viisastuneena, vahvistuneena ja muutenkin kasvaneena?

Mutta ei se ole, kun maailma on todistajana

  • yleisönä kadun varsilla
  • suku sutena paikalla
  • naureskelijoina, jotka sanoivat ettei tuosta mitään kuitenkaan tule.

Maailma ei pidä luovuttajista eikä tavallisesti palkitse virheen tekijöitä. Miten sellaista kestää – kun on vaan kestettävä. Kohdattavana kun ei ole pelkästään virhe vaan myös sen tekijä.

Luovuttaminen

Jos ei suostu oppimaan vaan jää toistamaan virheitään, on tyhmä. Mutta mitä silloin on, kun antaa periksi, kesken koetuksen?

On luonteita, jotka sisuuntuvat esteen kohdatessaan siinä missä toiset huokaisevat, miten vaivalloista ja ylivoimaista kaikki onkaan. Toisaalta on opittua luovuttamista kuten on opittua avuttomuutta.

Luovuttaminen uppoaa usein arjen keskelle, ohi meneviin tilanteisiin, joina herään kysymään itseltäni: Mitä oikeastaan ajattelet? Millaista tarinaa kerrot itsellesi? Oletko luovuttamassa jo etukäteen vai kestätkö paineen, mahdollisen epäonnistumisen ja sen seuraukset?

Toinen tie

Mutta on myös opittua peräänantamattomuutta. Sellaista, jota on koeteltu rajan ylityksillä aina uudestaan ja joka on kokenut ja ammentanut voimansa siitä. Se on raakaa harjoittelua silloinkin, kun sitä ei kutsu tai huomaa harjoittelemiseksi.

Ihmiset eroavat tässä suuresti toisistaan. Valitut ovat tahdossaan vahvoja, pelottomia kohtaamaan ja kestämään ja maksamaan vaadituista koettelemuksista. Meidän muiden kuolevaisten osa on harjoitella, jos haluamme ylittää itsemme ja toteutua.

Pidä huolta harjoittelemisesta, niin harjoitteleminen pitää huolta sinusta.

Sitkeä ja sisukas harjoitteleminen on tuki ja turva silloin, kun koettelemus saapuu.  Proaktiivinen asenne, joka on mukana kaikessa mielen harjoittelemisessa, pätee myös tässä. Jos on ollut uskollinen harjoituksille myös silloin, kun ei ole ollut pakko harjoitella, harjoitukset pysyvät uskollisena ja näyttävät todellisen voimansa, kun hetki koittaa.

Näytä tahtosi

On hetkiä, jolloin luovuttaminen on itsepetoksista pahin. Kun on löytänyt itsensä ja oman juttunsa ja tietää, oikeasti tietää, mitä on tehtävä.

Oman tahtonsa löytäneestä ihmisestä tulee uskomattoman päättäväinen. Uskollisuutta itselle ei horjuta mikään. Eivät mielen maitohapot, eivät toiset ihmiset eivätkä Tilanteet.

Elokuvassa Epäillyt on kuuluisa kohta, jossa Roger ’Verbal’ Kintiä esittävä Kevin Spacey kertoo tarinan gangsteri Keyser Sozen kotiinpaluusta: http://www.youtube.com/watch?v=BgkBpWc8ngI

Tahtonsa voi näyttää monella tavalla. Arki on tässäkin kohtaa elokuvaa suurempi – ja vaativampi. Miten? Arjessa ihminen harjoittaa tahtoaan valinnoillaan, jotka vahvistavat tai heikentävät sitä. Muutama tietoinen harjoitus päivässä muuttaa tämän tilanteen radikaalisti: annanko itselleni jokapäiväisen mahdollisuuteni oppia?