Peilaus

Nämä kysymykset ovat pyörineet mielessäni koko aikuisikäni:

• Miksi en koe tulevani kuulluksi?
• Miksi toinen ihminen ei tule kohtaamisessamme kuulluksi?

Olen nykyisin varma, ettei kyse on hyvän tahdon puuttumisesta. Hyväntahtoisuuden löydän helposti itsestäni, niin pyrkimyksestäni kuin sallimisesta eli pyrkimättä jättämisestäni. Samaa olen kohdannut monissa tapaamissani ihmisissä. Kyse ei myöskään ole kuuntelemisen tai kohtaamisen tai läsnäolon taidosta – kaikkea on tarjolla.

Mistä sitten on kyse?

Olen tullut siihen tulokseen, että kyse on uhkasta, jonka toinen ihminen saa aikaan. Se minä, jonka tulisi ottaa vastaan ja aidosti ymmärtää toista ihmistä, on tähän tehtävään liian heikko ja hauras. Sen voimat menevät itsesuojeluun, minän koossapitämiseen.

Jo koulun psykologian tunneilla opittiin, että minällä on monenlaisia suojautumiskeinoja, joista yksi suosituimmista on torjuminen.

Kaikista vaikeinta on ymmärtää toisen ihmisen tosi todeksi ja kunnioittaa sitä. Kun sinä esimerkiksi ilmaiset itseäsi… niin minä otan sen omaan ajatus- tai tunnetasooni ja pyrin heti korjaamaan sinua, että eihän se nyt aivan noin ole. Miten vaikeaa on todella kuunnella toista ihmistä, että noin, noin sinusta todella tuntuu.

Helinä Siikala

Pelko kadottaa oma minä on suurin syy siihen, että todella kuulluksi ja kohdatuksi tuleminen on harvinaisempaa kuin harvinaista. Ne välähdykset, joita hetkittäin saa kohdatuksi tulemisesta, kertovat kuin toisesta maailmasta.

Mitä tehdä?

Minää on vahvistettava, jotta se kykenisi kohtaamaan. Eikä mikään vahvista minää yhtä paljon kuin kohtaaminen ja tahto harjoitella.

• Omaa avoimuuttaan voi harjoitella jokaisessa kohtaamisessa.
• Omista puolustusmekanismeista voi oppia pois ja päästää irti.
• Toisen kuulemista suoraan ja sellaisenaan voi harjoittaa – päästämättä itseä siihen väliin.

Nykytila on lähtökohta, josta voi aina liikahtaa kohti parempaa.