Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Avainsana: herääminen

Töppöhönö

Valmennukseen tulevilla ihmisillä on tavallisesti samanlainen kaava kuin ihmisillä, jotka vasta tutustuvat toisiinsa. He puhuvat itsestään kaikenlaista ja sitten kuin spiraalina kohti ydintä, olennaista.

Kaksi kuukautta oli kulunut ’lämmitellessä’, kun nainen hetken hiljaisuuden jälkeen kysyi minulta: ”Mitä mun pitäis tehdä sen kotona olevan töppöhönön kanssa?”

Tehtävä

Vastasin spontaanisti:

”Kirjoita paperille hänen kolme parasta ominaisuuttaan.

Kun nainen oli tehnyt työtä käskettyä, kysyin häneltä:

”Onko hän sen arvoinen?”

Kun nainen oli lähtenyt, en tiennyt, aikoiko hän vielä palata.

Yllätys

Nainen soitti minulle seuraavalla viikolla, päivää ennen viikoittaista tapaamistamme.

”Voiko mieheni tulla mukaan?”

Seuraavana päivänä nainen melko kirjaimellisesti raahasi paikalle miehensä, joka vastasi olemukseltaan aika tavalla naisen sanavalintaa.

Juttu ja kuva eivät liity toisiinsa.

Katsoin heitä kumpaakin vuorotellen kysyvästi.

”Mikset sinä puhu minulle koskaan mitään?” nainen kysyi mieheltään.

”Koska sinä puhut kaiken aikaa.” mies vastasi.

Ulkoisesti hetki oli arkinen. Mutta minulle jäi hyytävä tunne siitä, että ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen nämä kaksi ihmistä kohtasivat ja kummankin kipu tuli näkyväksi.

Parisuhde

Seuraavalla viikolla nainen tuli sovittuna aikana. Hän näytti huojentuneelta. Kun hän alkoi puhua, hän puhui rohkeammin ja avoimemmin kuin koskaan. Tuntui kuin hänellä olisi vähemmän menetettävää ja suojeltavaa.

”Mistä voi tietää, milloin on rohkeutta jäädä ja milloin lähteä? Tällä hetkellä tuntuu, että pitäisi vain lähteä, tukehdun tähän 20+ -vuotiseen liittoon, joka on tyhjää täynnä. Mutta miltä se tuntuu sitten puolen vuoden tai kolmen vuoden päästä? Monet eronneet ystäväni viettävät ’itsenäistä’ elämää, mutta yksinäiseltä se minusta näyttää ja kuulostaa. Ja ketä viisikymppistä naista oikeasti enää lykästää miesten suhteen?”

Parisuhdepuoskaroinnin ja avun antamisen välinen vesiviiva liittyy usein kysymiseen. Voiko omaa elämää laajentaa suhteessa?

”Pahinta tässä on pelko haaleasta kompromissista. Koska siitä on ollut koko ajan kyse, alusta lähtien. Viimeviikkoinen vasta avasi silmät sille, mistä kaikesta olen luopunut tässä suhteessa, ja pelkään, että suurin osa on vielä näkemättä. Pahinta on, että luovuin… itsestäni, siitä, mitä olin, kun suhde alkoi. Eikä sitä saa enää takaisin.”

”Vai onko pahinta sittenkin tajuta se, etten aina ollut tällainen pelkuri. Mitä sitten oikein tapahtui? Miksi turvallisuudentunteesta on valmis maksamaan tällaisen hinnan? Eikö hinta ole liian kova?”

Tämä oli viimeinen kerta, kun nainen tuli tapaamaan minua. Vuotta myöhemmin olin näkevinäni hänet miehensä kanssa konsertissa, mutta en ole varma.

Viisastelua

Voi ajatella, että parisuhde on parisuhde ja työpaikalla tehdään työtä, mutta ei ihminen ole kone. Jos ilmeen tilalle on tullut näytönsäästäjä, se vaikuttaa ihan kaikkeen.

Sanotaan, että parisuhde on koulu. Ja lisätään, että onko se Kiva koulu vai Kova koulu, riippuu asenteesta ja sen takana olevasta päätöksestä. Sitten voikin kysyä, kuka antaisi sellaisen todistuksen, jolla pääsisi luokalta tai jopa seuraavaan kouluun.

Tavallisesti parisuhde ei ole helppo, koska siinä joutuu myöntymään ihmiseksi sekä itselle että toiselle. Näkemään ja kohtaamaan kaiken sen, minkä on onnistunut siihen asti kätkemään itseltään. Ja kohtaamaan toisessa saman.

Kova yhtälö, varsinkin kun eväät kohtaamiseen näyttävät keskimäärin heikoilta. Ehkä siksi suhteista ei aina tule ihmissuhteita vaan olosuhteita ja parisuhteita, joiden pääasiallinen tehtävä on koossa pysyminen ja koossa pitäminen.

Onko ihmisen hyvä olla yksin ja toisen kanssakaan, näyttää olevan riippuvaista siitä, millaista suhdetta itseen harjoittaa ja miten tämä suhde toteutuu toisen kanssa. Onnelliset parisuhteet näyttävät olevan yhtä harvassa kuin onnelliset ihmiset: asia- vaan ei syy-yhteys?

Sopimus elämän kanssa

Murrosikäisenä luin Elia Kazanin kirjan Sopimus elämän kanssa*. Kirja kuvasi vaikuttavasti sitä, miten elämän voi niin halutessaan järjestää uudestaan.

Itsensä ja elämänsä kanssa voi tehdä sopimuksen. Siinä on jotakin pyhää ja intiimiä, koska välttämättä kukaan ei saa koskaan tietää siitä. Ja tulee hetkiä, jolloin se saattaa olla kaikki, mitä sinulla on.

Sopimus

Sopimus on lupaus ja samalla sitoutuminen. Ulkoiset sopimuksethan liittyvät esimerkiksi avioliittoon tai työsuhteeseen. Kummassakin annetaan lupaus sitoutumisesta siihen, mistä sovitaan.

Joskus kaikki tai riittävä menee hyvin. Toisinaan tulee kaikenlaista hankaluutta, erinäköistä tulkintaa siitä, mitä oikeastaan sovittiin ja mitä se tarkoittaa. Jopa niin, ettei sopimus näytä pätevän enää. Tai se ei tunnu sitovan kuin toista osapuolta.

Oli aika

Vuosia tuon Kazanin kirjan lukemisen jälkeen tuntui, että aika oli tullut sopimuksen tekemiseen.

Tein sopimuksen, jossa sitouduin harjoittelemaan eli tekemään tietyt itse valitsemani harjoitukset joka päivä vaikka mikä tulisi. Se tuntui hienolta. Ja koska se oli minun sopimukseni itseni kanssa, siihen liittyi jokin erityinen tunne pitää siitä kiinni ja noudattaa sitä. Olla uskollinen sille.

Näin jälkeenpäin katsottuna se näyttää jonkinlaiselta vapauden hetkeltä elämässäni. Minun ei ollut pakko eikä kukaan sitä varsinkaan vaatinut. Mutta minusta se tuntui oikealta.

Mihin sitouduin?

Toki näin, että harjoitukset olivat vain työkalu jonkin saavuttamiseen. Toisaalta harjoitteleminen sinänsä oli samalla jotakin, joka piti minut paremmassa hapessa päivästä päivään. Hereillä, itsessäni ja avoimempana kaikelle.

Minkä saavuttamiseen? Oikeastaan kahden asian.

1)   Ajattelen, että voin omalta osaltani ja jopa omalla esimerkilläni olla edistämässä asioiden kehittymistä oikeaan suuntaan. Inhimillisempään, tietoisempaan, vastuullisempaan. Samalla kurottautua ja luoda uutta.

2)   Jotta opin sen, mikä minun on tarpeen oppia. En tiedä, mitä tämä päivä minulle opettaa mutta kokemuksesta tiedän kaksi asiaa:

  • Kaikki opetukset eivät ole helppoja. Oppimista täytyy tahtoa.
  • Nukun helposti opetusten ohi.

Harjoitteleminen herättää minut unestani. Harjoitteleminen antaa minulle tahdon lujuutta ja sitkeyttä kohdata opetukset.

Tästä seuraa

Harjoitteleminen johtaa siihen, että

  • elämän itseohjautuvuus asteittain voimistuu. Tietoisuudellani on tila ulkoisten ja sisäisten impulssien välissä.
  • automaatio muuntuu autonomiaksi. Aiemmin automaattisten toimintojen tilalle tulee itse tietoisesti luotuja autonomisia tapoja ja tottumuksia.
  • kynnys asioihin tarttumiseen ja ideoiden toteuttamiseen madaltuu. Pelko väistyy, kun tajuan, millaisia mahdollisuuksia ja ominaisuuksia oikeasti on vielä löytämättä.

Sopimuksellani valtuutin itseni elämään tällaisen elämän. Oikeasti tuntuu välillä uskomattomalta, että tämä tapahtuu minulle.

Jos sinä tekisit sopimuksen, millainen se olisi?

Tämä on viimeinen blogahdus ennen kesätaukoa. Kiitos sinulle, lukija ja kommentoija ja osallistuja, hauskoista ja innostavista hetkistä. Elokuussa palataan. Kesytöntä kesää!

 

* Kirjan alkuperäinen nimi on The Arrangement. Minusta suomenkielinen nimi on parempi. Tai ainakin se jäi pysyvästi mieleeni. Joitakin vuosia tuon kirjan ilmestymisen jälkeen sama herra Kazan teki aiheesta elokuvan nimeltä Tilinteko. Kirk Douglas loisti sen pääosassa. Muistan vieläkin sen kohdan, jossa Douglasin esittämä Eddie Anderson suojaa päänsä ohjatessaan autonsa rekan alle. Muuttaakseen elämänsä dramaattisesti.

P.S. Kirjojen lukeminen on tehnyt minuun myöhemminkin suuren vaikutuksen. Oli tammikuu, kun luin Robert M. Pirsigin Zen ja moottoripyörän kunnossapidon. Huhtikuussa olin suorittanut ajokortin, koska: kesäkuun lopussa olin ostamassa ensimmäistä moottoripyörääni Los Angelesissa. Samana päivänä ajoin neitsytajoni 16-kaistaista ulosmenotietä LA:sta itään, kohti New Yorkia. Mottonani oli: ”Jos selviän Los Angelesissa, selviän missä vaan.”

Ilo herätä

Onko se hauskaa, kun herätyskello soi? Harvoin, vaikka itse sen kellon on soimaan virittänyt. Jostain syystä on paljon hauskempaa herätä omia aikojaan, vieläpä nukahtaa ja herätä taas.

Yllätyksiä

Harva ihminen pitää poikkeuksista, arjen yllätyksistä. Ruuhka tiellä. Joku ei saavukaan tapaamiseen. Leipä onkin loppu. Ihmissuhde haastaa. Aivan, kaikki ensimmäiseksi mieleen tuleva on negatiivista.

Jokainen edellä mainittu esimerkki tarjoaa mahdollisuuden suhtautua toisin. Tätä halua ei toisin tavallisesti löydy. On vain halu toimia samoin kuin aina.

Poikkeuksen tekee se, kun päättää itse tehdä toisin. Haluaa toimia toisin. Usein tämä vaatii tietoisuuden ponnistuksen. Jotkut asiat tapahtuvat vain kun ne panee tapahtumaan.

Poikkeuksia

Jokainen poikkeus on törmäys mielikuvaan siitä, miten asioiden pitäisi olla tai mennä. Tässä on mahdollisuus, herätä. Eikä vain herätä vaan muuttaa sitä automaattisesti jäykäksi käyvää tapa- ja tottumuselämää, jonka pohjalta enemmän tai vähemmän päivä rullaa.

Tämä ei ollut aina näin. Nyt automaatin lailla ohjaavat tavat olivat kerran oppimiskokemuksia. Niissä oli tuoreus ja muuntuvuus – lyhyesti: elämää. Sitten ne jähmettyivät muotoon.  Ihmisessä elävät tarkoituksenmukaiset, minimaalisuutta tavoittavat voimat sementoivat ja alkoivat pitää muodosta kiinni.

Poikkeus on mahdollisuus murtaa muoto ja repiä betoniraudat auki. Saada asioihin uusi näkökulma, virkistäytyä siinä hetkessä ja antautua ja altistua uudelle. Törmäys saattaa myös auttaa muuttamaan toimintatapaa, joka on jo kauan kaivannut päivittämistä.

Mutta ennen kaikkea: herääminen keskellä päivää sikiunesta palauttaa jotakin alkuperäisestä itsestä. Ennen kaikkea mielikuvituksesta, jolla luodaan mahdollisuuksista uutta.

Tämä koskee erityisesti kohtaamisia ihmisten kanssa: jokainen kohtaaminen on poikkeus, täyttä improvisaatiota. Siksi jokainen kohtaaminen tarjoaa herätyksen ja samalla mahdollisuuden oppia jotakin uutta. Toisinaan paljonkin uutta. Eikä vähiten itsestä.

Oivalluksia

Päivän iloinen asia on oivaltaa jokin asia. Havahtua ja nähdä jokin uusi asia tai vanha asia uudesta näkökulmasta on sytyttävää ja raikastavaa.

Päivän vähemmän iloinen asia on joutua tajuamaan, ettei asia olekaan kuten oli kuvitellut. Törmätä totuuteen itsestä tai omista mielikuvista, jotka eivät vastanneetkaan todellisuutta. Ikävämpi tapaus.

Vapaaehtoisuus ja sen pohjalla oleva vapaus on jotakin, mitä ihminen tuntuu arvostavan pohjiaan myöten. Että saa itse määrätä ajan ja paikan, jossa havahtuminen ja muuttuminen tapahtuvat. Näin ei ole mutta voisi olla – ainakin nykyistä enemmän.

Yhteyksiä löytämässä

Törmäys syntyy siitä, että siihen on syynsä. Maailma herättää, jotta ihminen ei nukkuisi onnensa tai ainakaan itsensä ohi.

Ne, jotka puhuvat universumista, saattavat siis olla oikeassa. Että tässä kaikessa on jokin mieli: omilla valinnoilla on seuraamuksensa, vääjäämättä, vaikkei syy-seuraus-suhde avaudukaan aina. Suuri Herätyskello kilisee.

Olisiko mahdollista muuten herättää itsensä?

Jatkuvassa liikkeessä

Harjoitteleminen on oma-aikaista heräämistä ja herättämistä. Kun harjoittelen, asetun läsnäolooni tietoisesti. Silloin olen valmiiksi hereillä oppimaan. Oikeastaan: en voi enää väistää oppimistani, se päätös tuli jo tehtyä.

Harjoitteleminen on proaktiivinen asenne, jolla ihminen kouluttaa, opettaa ja valmentaa itse itseään. Harjoitellessa ei jäädä odottamaan, että jotakin tapahtuu vaan pannaan tapahtumaan: luodaan asennetta oppia, luodaan tilanteita oppia – luodaan elämä. Elämää, joka ei suostu jäykistymään, vaan joka on jatkuvassa liikkeessä.

Kun astelee itse valitsemallaan polulla, menee aktiivisesti sitä vastaan, missä on opittavaa. Ihminen voi valita: herätä törmäyksessä tai herätä harjoittelemalla. Harjoittamalla omaa mieltä oppimaan ja sen myötä kehittymään siinä, missä tarpeen on.

Kuulostaa rasittavalta? Vaikealta tuntuu? Kyllä, mutta vain siihen asti kunnes oivaltaa, kuinka paljon aikaa ja energiaa kuluu omilla valinnoilla luotua todellisuutta vastaan taistelemiseen. Kun kääntää haarniskansa ympäri ja antautuu aktiivisesti elämän ja oman tietoisuutensa opetettavaksi, oppiminen muuttuu energianlähteeksi. Uusiutuvan energian lähteeksi.