Peilaus

Tunnen suuren joukon hienoja ja todella hienoja ihmisiä. Se on ollut ja on suuri armo elämässäni.

Suurin osa näistä ihmisistä ei tiedä olevansa hienoja ihmisiä tai vaikka tietäisivät, eivät usko olevansa.

Niinpä kun sanon näille ihmisille, että olet hieno ihminen, en käytännössä koskaan saa vastaukseksi, että kiitos, kun sanot noin tai kiitos, mä tiedän. Vaikka he hyvin tietävät, että tarkoitan, mitä sanon. Ei, usein vastaus on hämmennyksen sekainen ”Sä et oikeesti tunne mua.” tai ”Tietäisitpä vain millainen mä oon…”. Ihme kursailua!

Joskus tekisi mieli sanoa jollekin duunikaverille, että se on älyttömän mukava, fiksu, ihana ja tykkään. Mutta ei tällaisia oikein sanota. @JaanaHuhta

Totta kai meistä on moneksi ja harva meistä on aina parhaimmillaan. Mutta ei se estä olemasta hieno ihminen ja toteutumasta ja toteuttamasta niitä ihmisen hienoja ja parhaita laatuja työssä ja ihmisten välisissä kohtaamisissa. Pikemmin kohtalon kysymykseksi muodostuukin, miten tämä sama hienous saataisiin ihmisen suhteeseen omaan itseensä.

Minulla on myötäsyntyinen kyky nähdä ihmisessä oleva hyvä. Ja ennen kaikkea se potentiaali ja ne mahdollisuudet, johon ihminen yltää parhaimmillaan, kun antaa itsensä yltää.

Miksi ihmiset eivät itse näe olevansa hienoja ihmisiä?

• Onko kyse siitä ylpeydestä, josta äiti/isä varoitti?
•  Jos jossakin kohtaa oli ylpeä itsestään, se kitkettiin nopeasti pois?
• Miksei edes toistuva, positiivinen palaute muuta asennetta itseen?

Tiedän, miten vaikeaa antaa lupaa sellaiselle, jonka itsekin tuomitsee ja jonka seurauksia pelkää. Mutta tiedän myös, että itsensä kieltämisen voi lopettaa. Nykyisin kun joku sanoo minua hienoksi ihmiseksi, hymyilen tyytyväisenä ja kiitän.

Turha vaatimattomuus ei kaunista eikä muuta paremmaksi ihmiseksi. Kynttilän pitäminen vakan alla ei valaise muita ihmisiä rohkaistumaan elämässä.

Ryhdy siis olemaan se mitä oikeasti olet, hieno.