Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Tag: huomion kiinnittäminen

Mustat pisteet

Muistan lapsuudesta isotätini, jolla oli tapana kiitellä Jeesusta milloin mistäkin asiasta. Kyllä meitä lapsia nauratti, kun täti siunaili raitiovaunuun ehtimistään, sitä ettei kaatunutkaan vaan sai tasapainonsa viime hetkessä takaisin ja että kauppalaskukin oli odotettua pienempi – kiitos, Jeesus, siitä!

Vuosikymmeniä myöhemmin tajusin, millainen edelläkävijä isotätini oikeasti oli. Kiitollisuus on hyvinvoinnin ja onnellisuudenkin perustekijöitä, niin tutkimukset osoittavat. Count your blessings – eikä turhaan.

Päivittäisenä tapana kiitollisuus auttaa kiinnittämään huomion siihen, miten paljon elämässä on ja tapahtuu kaikenlaista hyvää.

Kesken palaverin, kesken työpäivän tai työpäivän päätteeksi voi – ja kannattaa – katsoa kiitollisuuden aiheisiin. Huononakin hetkenä tai päivänä se tuo kaivattua tasapainoa synkkyyteen vetävien voimien vastapainoksi. Ja samalla kuin huomaamatta välttämätön kritiikkikin kirkastuu eli oikeat sanat löytyvät.

Miksi tähänkin pitää vielä erikseen kiinnittää huomiota? Eletty on ennenkin ja ihmisiä meistäkin tuli. Vaan millaisia: parhaaseen itsessämme ja toisissamme näkeviäkö?

Huomio kiinnittyy ja jää helposti kiinni negatiiviseen itsestään – se on aivojen ja mielen oletuksena.

Mieli hakeutuu valkean paperin mustaan pisteeseen kuin valo mustaan aukkoon.

Kiitollisuutta herättäviin asioihin huomion kiinnittäminen on mielen tehdasasetuksen vastalääke, jonka tarpeellisuutta voi arvioida itse: katso maailmaa.

Kiitollisuuden aiheita on meidän etuoikeutettujen elämässä todella paljon.

Aamulla herään lämpimässä asunnossa, laitan vedenkeittimen päälle, käyn lämpimässä suihkussa, kokoan haluamani aamiaisen ja alan selata verkosta aamun uutisvirtaa. Jos yksikin näistä ei toimi toivomallani tavalla, minun on ponnisteltava erikseen, jotta

·     Aamuni ei ole pilalla

·     Mieleni ei jää kiinni vikaan menneeseen asiaan

Siitäkin huolimatta, että kaikki muut asiat ovat juuri niin kuin haluan – toisin kuin hyvin monella muulla maan asukkaalla.

Joku vuosi sitten kehitin kiitollisuusharjoitukseen muunnelman: ole kiitollinen niistä asioista, joita sinulla ei ole.

Niitäkin löytyy yllättävän helposti paljon.

En sairasta syöpää. Minulla ei ole addiktioita. Minulla ei ole ikävää anoppia. Sosiaalinen velvollisuus ei pakota minua syömään mämmiä.

Kuten usein, asiat johtavat toisiin:

harjoitus herätti minut pohtimaan, aliarvioinko vai yliarvioinko elämässä kokemaani kärsimystä. Ilman itsetuntemusta en löydä tasapainoa noiden kahden välillä ja ilman tasapainoa hylkään itseäni ja kokemukseni tai vajoan suhteettomuuden suohon.

Miksi edelläkävijät harjoittavat tällaista reflektoimista työpaikoillaan?

Koska nämä asiat vaikuttavat siihen, miten syvälle intohimo pääsee kaivautumaan ja miten kauas uteliaisuus ulottuu. Kaksi avaintekijää tuloksen tekemisessä, saman tien.

Enemmän parempaa

Lapsena se ja tämä olivat kiellettyä. Silloin päätin monta kertaa, että aikuisena ainakin teen mitä haluan enkä kysy siihen keneltäkään lupaa.

Nyt aikuisena mahdollisuuteni ovat monet, ja luvan tarvitsen vain itseltäni. Silti paljon elämisen riemua tuottavista asioista jää tekemättä – miksi?

Kesti yli puolet elämästä havahtua näihin kahteen aika itsestään selvään kysymykseen:

1)  Mikä on tämä vankila, jossa kukaan tai mikään ei näytä minua rajoittavan?

2)  Mitä kaikkia mahdollisuuksia minussa ja elämässäni todella on?

Käsitykseni synty itsestäni ja omista rajoistani on hämärä. Enkä ole uskaltanut katsoa kovin kauas maailmaan ja sen mahdollisuuksiin.

Nämä kaksi havaintoa sytyttivät minut.

Rohkaistuin, aloin tehdä haluamiani asioita, päästää irti mielikuvistani ja annoin itselleni luvan. Innostunut kirmailuni ja pörräämiseni oli lapsenomaisen luovuuteni vapautumista. Ja tietysti aloin saarnata ihmisille havahtumisestani siihen, miten elämä voi olla enemmän ja mikä potentiaali heidän sisällään odottaa toteuttajaansa.

Tietoisemmaksi tuleminen merkitsi minulle ennen kaikkea huomion kiinnittämistä niihin ohimeneviin hetkiin, jotka kertovat suuremmasta elämästä. Jostakin todella tärkeästä.

Joku sanoi joskus, että sisäinen vankila on kuin labyrintti, jonka lasiseiniin me törmäämme ja pidämme niitä luonnollisina, todellisuutena. Näiden itse luomiemme uskomusten ohjaamaa elämää jäämme helposti elämään.

Elämän suurimpia haasteita on lähteä kyseenalaistamaan perususkomuksiaan, joiden olemassaolosta ei ole tietoinen.

Ja silti se on tehtävä, jos haluaa oikeasti elää eli toteutua ja ylittää itsensä. Jotta elämä oikeasti tuntuu jossain.

Millaiseksi sinä kuvittelet elämäsi, mistä sinä haaveilet sisimmässäsi? Kaikki nuo näyt kertovat siitä, mihin sinusta todella on. Ne ovat sinun mahdollisuuksiasi, useimmiten toistaiseksi käyttämättömiä.

Pystytkö kuvittelemaan, miltä työpäiväsi näyttäisi, jos antaisit lasiseiniesi kaatua ja antaisit vähän enemmän parhaan itsesi näkyä?

Huomio

Olen viime aikoina valmentaessani huomannut, miten ratkaiseva asia huomion kiinnittäminen on. Ja se, miten mieli valikoi sen, mihin se kulloinkin kiinnittyy. Huomion kiinnittäminen voi tehdä päivästä, työstä ja ihmissuhteesta onnettoman tai paremman.

Huomion kiinnittäminen tapahtuu useimmiten automaattisesti, mutta sen taustalla oleviin tekijöihin voi vaikuttaa. Niin suhteessa aistimuksiin kuin ajatuksiinkin.

Havaitsemisessa on paljon opittua. Havaitsen sen, mille minulla on sanat. Ja sanat syntyvät usein siitä, mihin minut on opetettu kiinnittämään huomioni eli mitä minulle on näytetty.

Kun pysähdyn, sallin itseni huomata asioita, joita ei hetki sitten ollut minulle. Kun opin sanoittamaan näitä asioita, opin samalla sanoittamaan tuttuja asioita uudestaan. Samalla uudet sanat auttavat havaitsemaan uutta ja kurkottamaan uuteen.

Mihin minun oma kiinnostukseni suuntautuu – mikä puhuttelee minua, vetää puoleensa. Tämän yksilöllisen impulssin vastapainona toimii koko evoluution paino, se kaikki mihin selvitäkseen on ollut pakko oppia kiinnittämään huomio.

Tietoisempi ote auttaa minua näkemään itseni kuin ulkopuolinen. Se näyttää evoluution mukanaan tuoman negatiivisen ja näyttää mahdollisuuden itse kiinnittää huomion myönteiseen. Kun automaattinen kohtaa itseohjautuvuuden, itsetuntemus nousee ohjaavaksi voimaksi. Vapaus ja uskallus kiinnostua, kaikesta, ja sen merkityksen oivaltaminen.

Hetkelliset olotilat ja olosuhteet, mielentila ja mieltä sillä hetkellä ohjaavat voimat värittävät vahvasti huomiotani. Väsymys ja stressi kapeuttavat havaintoani ja sen tulkintaa. Hormonit ohjaavat huomiotani. Energiataso vaikuttaa siihen, mitä ”jaksan” havaita.

Kun alan pitää huolta elämäni ulkoisista olosuhteista ja mielentiloistani, tulen tietoisemmaksi siitä, mikä huomiotani ohjaa. Kun kehitän parempia tapoja, huomio alkaa kiinnittyy vapaammin. Havahduttavaa on pidättäytyä jostakin tavasta joksikin aikaa – millainen voima!

Asenteet itseen, toisiin, elämään, työhön – kaikki vaikuttaa siihen, mitä havaitsen. Eli se, mitä olen alun perin havainnut ja mihin olen kiinnittynyt, mistä olen tehty ”vallitsevan tulkinnan” ja mitä olen alkanut toistaa.

Voin muuttaa asenteitani eli alkaa sivistää itseäni. Voin kyseenalaistaa tapani ja harjoittaa avoimuutta ja ennakkoluulottomuutta – ja tuoreutta. Kuuntelemalla ja oppimalla itsestäni saan huomioni liikkeeseen.

Huomion kiinnittyminen rakentaa ajatukseni ja kokemukseni. Se rakentaa päiväni ja osaltaan myös minua. Kun uskallan kiinnittää huomioni olennaiseen, luon elämääni syvemmän merkityksen.

Vaimentaen vahvistaa*

Toisinaan havahtuu keskellä arkipäivää ja huomio kiinnittyy seuraavaan:

Ihmisillä on tapana ottaa itseensä, arvostella itseään kovinkin sanoin tai ainakin vähätellä hyviä juttujaan ja sitä missä ovat hyviä.

Auttavatko sellaisessa tilanteessa sanat: ”Mut sähän oot tosi hyvä.”? Usein tällainen luonnollinen ja hyvää tarkoittava reaktio toisen tukemiseksi ei johda toivottuun lopputulokseen. Miksei?

  • Koska se on reaktio ja reaktiot harvoin ovat muuta kuin yritys hoitaa tilanne.
  • Nuo sanat ovat ennestään tuttuja, joskus jopa ihmisen itsensä käyttämiä, eikä niillä ole enää tehoa.

Mikä sitten olisi hyvä?

Aito pysähtyminen, jossa ottaa toisen ihmisen tilan tosissaan ja omakseen ja antaa sen hetken viipyillä omassa sielussa. Tätä pienen tuokion kestävää tapahtumista voi kutsua vaikka hiljaiseksi myötätunnoksi. Se on samalla liittymistä itseen, sillä tuo edellä kuvattu tapahtuma tapahtuu eri muunnelmin aika ajoin itsellekin.

Näyttökuva 2014-12-02 kohteessa 11.23.06

Hiljainen myötätunto on kuin ymmärtävä katse, joka hyväksyy elämässä olevan vaikeuden olla sitä mitä on ja mitä pohjimmiltaan on. Sen tarkoitus on tyynnyttää tuo levoton mieli ja samalla vahvistaa sitä hyvää, joka haastamisen keskellä – elämän törmäyksissä – pyrkii esiin.

Voi olla, ettei toinen ihminen aluksi edes huomaa tällaista, koska se ei ole suurieleistä eikä muutenkaan kovin näkyvää. Mutta toistuessaan tuo sieluun tehty tila herättää uteliaisuuden ja vetää puoleensa. Elämä kutsuu luokseen.

Yllättävän moni tärkeä asia elämässä alkaa huomion kiinnittämisestä.

 

*Otsikko on peräisin P. Mustapään runosta Laulu, toinen säkeistö:

”Tein lasinkuultavan laulun.

Joko huomaat, tajuat:

se vaimentaen vahvistaa

suven äänet ihanat,

veden solinan, airojen kohahtelun

ja suhinan kaislikon.

Olet kaunein, mitä tiedän,

olet kaunein, mitä on.”