Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Avainsana: ihanuusalue

Rajat ja rikkaus

Muistaako joku muukin sen riemukkaan kokemuksen, kun oli oppinut lukemaan ja sitten tuli se hetki, kun osasi ensimmäistä kertaa lukea lehdestä sen pitkän ja vaikean sanan ”eduskuntatalo”.

Pitkällinen hahmottamis-kognitiivinen harjoittelu tuotti tuloksen. Raja oli kohdattu ja ylitetty, ei paluuta.

Alku joskus hankalaa

Kun ihminen aikuisena ryhtyy harjoittelemaan, tapahtuu tavallisesti seuraavaa:

  • Ihminen kohtaa osaamisensa, kykyjensä ja taitavuutensa rajat. Ellei ole harjoitellut pitämään tästä rajakokemuksesta, se on harvoin miellyttävä. Usein käy niin, että ihminen kimmahtaa rajalta takaisin ja eikä halua kokea sitä uudestaan, ellei ole pakko.
  • Ihminen kohtaa oman potentiaalinsa, mahdollisuutensa, piilossa olleet kykynsä, jotka ovat odottaneet niiden henkiin herättämistä. Usein tämä havahtumisen kokemus seuraa oppimiskokemusta: minustahan on tähän. Tällainen kokemus saa ihmisen haluamaan lisää, kaikkea.

Rajankäyntiä

Olen huomannut, että matka osaamisalueelta oppimisalueelle ei välttämättä olisi niin pitkä, jos kykenisin kokemaan uudestaan jotakin siitä tunnelmasta, josta osaamisalue on aikanaan syntynyt. Mielikuvani hankaluudesta on oikeasti vain mieleni kuva asiasta – kaukana todellisuudesta ja varsinkin kaukana tekemisen maailmasta. Tähän illuusioon herään usein, kun tartun toimeen.

Näyttökuva 2013-10-10 kohteessa 22.56.07

Vääristyneen mielikuvani muuntamista ei helpota jankkaava psykopuhe mukavuus- ja epämukavuusalueista, joihin liittyy usein vielä pakkoa ja syyllisyyttä. Jos nuo sinänsä asian yhtä puolta oikeutetusti kuvaavat käsitteet unohdettaisiin hetkeksi ja alettaisiin puhua

  • osaamisalueella oleskelusta
  • ohuen seinämän tai matalan kynnyksen takana olevasta oppimisalueesta

tilanteen ymmärtäminen muuttuisi radikaalisti.

Havahduin jossakin vaiheessa siihen, että käyn tuolla rajalla ja ylitänkin sen päivittäin, usein huomaamattani. Päivän aikana oppimani ei ole kovin tietoista oppimista. Kun kiinnitän tietoisen huomioni päivittäiseen oppimiseen, se muuttaa mielikuvaani ja asennettani – ja madaltaa kynnyksiä.

Mahdollisuuksia

Itsetutkiskelu toi minut siihen, että minussa on paljon sellaista toivottavaa, joka ei pääse toteutumaan. Potentiaalini ei tule käyttöön, sisäiset optioni eivät koskaan laukea.

Lisäksi tunnen ihmisiä, jotka suurimman osan elämäänsä yrittävät tulla toimeen potentiaalinsa kanssa sen sijaan että eläisivät sitä. Ihan hirveää tuhlausta. Mieli toimii usein mahtavana esteenä: toisinaan voi vain kauhulla ihailla mielen monimutkaista ja suurenmoista  kykyä estää parhaan toteutuminen.

Ja sitten osa noista mahdollisuuksista tulee todeksi. Mitä oikeastaan tapahtuu?

Valo, valaise!

Tietoinen pyrkimys alkaa havahtumisesta. Ja uskosta. Joskus myös kokemuksista liittyneenä siihen parhaaseen, joka välähtää hetkissä esiin: minussa on paljon enemmän hyvää.

Oppimiskokemus on minulle kokemus valosta. Asiat valaistuvat. Jos oppimiseen liittyy oivalluksia, ne valaisevat koko elämän, hetkeksi. Jos oppimisesta tulee jatkuva elämys, tulee valostakin sellainen.

Näyttökuva 2013-10-10 kohteessa 22.58.07

Rikkaus seuraa rajojen ylittämisestä. Elämä laajenee sellaisiin mittasuhteisiin, että voi aavistaa varmuudella, ettei pysyviä rajoja ole. Elämästä tulee avoin aarrekammio. Kirjoitin tästä taannoin: http://peilaus.fi/ihanuusalue/.

Itse saan elää unelmaani ja toteuttaa kutsumustani ja silti herään päivittäin mieleni rajoituksille ja esteille. Tämä herättää aiempaakin suuremman kiinnostuksen ja halun auttaa muita mielensä kanssa kamppailevia ihmisiä.

Rautaa rajan yli

Juoksin eilen ensimmäisen sadan kilometrin ultramaratonini. Ne olivat pieniä askelia ihmiskunnalle mutta suuria minulle. Mitä tapahtui?

Kohti tuntematonta

Ensimmäisten kilometrien aika keskustelin kohtalontoverini kanssa, jolle kerta oli ensimmäinen ja joka ei ollut koskaan ylittänyt 50 kilometrin rajaa. Mitä tapahtuu kun tuo rajaa ylittyy, sitä emme kumpikaan tienneet.  Rajan toisella puolella kun voi olla mitä vaan.

Toisaalta huomasin jännittäväni, pelkäävänikin kipua ja voimien loppumista ja sitä, että joutuisin luovuttamaan. Toisaalta luoteeni mukaisesti suhtauduin huolettomasti: mitä tässä muka voi tapahtua – turha murehtia, sittenhän sen näkee.

Tuon rajan eli ennen kokemattoman alueen lähestyessä tajusin, että oikeastaan jännitin itseni kohtaamista. Miten kohtaan sen, mikä minua kohtaa? Onko minusta kohtaamaan sitä ja ennen kaikkea: löydänkö itsessäni voiman ylittää se?

Jännityksessäni huomasin kalkuloivani mielessäni ultramaratonin anatomiaa: normimaratonin jälkeen on jäljellä enää vajaat 58 km, tuplamaratonin jälkeen reilut 15 km. Siis oliko tässä vielä jotain järkeä?

Rajan yli

Kun 50 kilometrin raja ylittyi, huomasin, ettei mikään muuttunut. Askel kulki yhtä kevyesti, matka taittui. Tarkempi havainto kertoi, että askel keveni. Olin kuin lapsi, joka oli päässyt seikkailuun: innoissaan siitä, että jotain uutta tapahtuu. Oikeasti.

Silloin sisälläni heräsi riemun tunne ja varmuus: tänään juoksen maaliin asti.

Näissä keveissä tunnelmissa mieleeni tuli yksinkertainen kysymys: mikä minua oli estänyt tekemästä tätä aiemmin? Ja mikä minua estää tekemästä mitä vaan?

Sillä en oikeastaan tiedä, mikä olen ja mihin minusta on, ennen kuin ylitän sen, minkä olen jo tehnyt. Sen rajan takana voi olla mitä vaan. Siellä on paljon sellaista, joka kertoo minusta enemmän kuin se, minkä jo tiedän. Siellä on se todellinen minä, joka pystyy paljon enempään kuin mitä osaan kuvitella.

Ecce homo

Maalin lähestyessä ja askeleen ja olon ollessa edelleen kevyt ja hyvä varmistuin taas siitä, että epämukavuusalueen jälkeen seuraa ihanuusalue. Se paikka ja tila, jossa minä oikeasti toteudun sellaisena kuin voisin ja syvimmältäni kaipaisin.

Toinen herääminen oli se, että olen tässä hyvä. En verrattuna muihin vaan että tähän pystyminen ja tämän tekeminen tuottaa minulle nautintoa. Toissapäivänä en tiennyt, että sisälläni asuu pieni ultramaratonisti.

Jos osaisi nähdä tarkemmin, mitähän muuta siellä sisällä oikein asuu?

Kohti uusia seikkailuja siis.