Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Tag: irtipäästäminen

Opin tiellä

Sain kerran seurata läheltä sellaista yrityskulttuuria, jossa oppiminen oli sijoitettu kaikkien toimintojen keskiöön. Oppimista buustattiin erityisesti kolmella alueella.

·     Yrityksen kulttuuri rohkaisi ihmisiä olemaan aloitteellisia tekemisen suhteen, itseohjautumaan ja itseorganisoitumaan. Ihmisiin ja heidän oppimiskykyynsä ja –tahtoonsa luotettiin niin paljon, että kaikenlaisesta kontrollista oli vähitellen päästy eroon.

·     Jokainen velvoitettiin pitämään huolta siitä, että hän tekee merkityksellisiä asioita joka päivä. Sitä pidettiin niin yksilön kuin yhteisön mutta ennen kaikkea yrityksen etuna. Yrityksen menestyminen palautui jokaiselle tekemisen ja hyvinvoinnin nosteena.

·     Asiakasrajapinnassa tapahtuvat onnistumiset ja epäonnistumiset olivat juhlan ja palkitsemisen aihe. Yrittäjämäisyys oli nostettu johtavaksi ”tahtoperiaatteeksi”. Ennakoivuus eli jatkuva uteliaisuus vietynä tekoihin, kehittämiseen ja muuttamiseen, oli jotakin sellaista, jonka eteen jaksettiin nähdä vaivaa.

Kaikilla oli omat käytäntönsä, joita koko ajan päivitettiin.

Poisoppiminen ja irtipäästäminen loivat käytännön ymmärrystä siihen, miten kerran opittu muodostuu vähitellen kahleeksi. Osaaminen on usein este omalle oppimiselle, mutta se on nopeasti esteenä ja tiellä myös muiden oppimiselle. Siksi kaikki valmensivat toisiaan. Sparraaminen ja palautteen antaminen olivat arkisia asioita.

Onko tällainen jokapäiväinen tavoitteellisuus ja parempaan pyrkiminen stressaavaa?  Ei tällainen tietenkään sovi kaikille, eikä isompi organisaatio ilman selkeää johtamista ja yhteistä visiota taivu tällaiseen helposti. Kyseisen yrityksen ihmiset kokivat sen useimpina päivinä todella innostavana. Hyvän meiningin ja sitoutumisen lisäksi yritys menestyi.

Tarkoitus ja tekemisen riemu edellä

on mahdollista tehdä eettisesti kestävää ja kasvavaa liiketoimintaa.

Jotain juhlavaa tässä on yksilön, organisaation ja asiakkaan näkökulmasta. Siinä sivussa maailmakin muuttuu paremmaksi. Missä teidän oppimisen fokuksenne on? kysyy Mikko@Peilaus.

Mainokset

Ei haukku haavaa tee

Outoa havahtua siihen, että tuota sanontaa on viljelty vielä hetki sitten ihan tosissaan. Kuin ihmisillä ei olisi ollut minkäänlaista tuntevaa tietoisuutta siitä, millaisia seurauksia latistavilla ja pahantahtoisilla sanoilla on. Miten sanat voivat viiltää, satuttaa ja haavoittaa, murentaa perusluottamusta ja traumatisoida vuosikymmeniksi. Eli erottaa ihmisen toisista.

Kyse ei arjessa aina ole pahantahtoisuudesta vaan aivan tavallisesta arkipäivän tolloudesta ja osaamattomuudesta,

joskus omien kokemusten sokeasta siirtämisestä eteenpäin. Siis normaalista myötätunnottomuudesta itseä ja muita kohtaan.

Valmentaessani olen usein kysynyt itseltäni, kuinka paljon tämänkin yrityksen tuottavuus kohoaisi, jos ihmiset oppisivat oikeasti ottamaan toiset huomioon puheessaan ja käytöksessään.

Tuottavuuden kasvu edellyttää mielestäni selkeästi kahta asiaa: matkaa ulospäin ja matkaa sisäänpäin.

Tosin sanoen halua oppia eli aktiivisesti hakea tarkoituksenmukaista muutosta omaan toimintaan.

Elämään kuuluu se, että viestit eivät aina mene perille ihan tarkoitetussa muodossa, väärinkäsityksiä syntyy ja loukkaantumisiakin. Jokainen voi silti nostaa tasoaan viestimisensä selkeydessä, varsinkin ruutuviestinnässään. Ja aivan erityisesti siinä, että harjoitellaan yhdessä käsittelemään asioita niin, ettei työnnetä hernettä entistä syvemmälle nenään.

Matka sisäänpäin tapahtuu harjoittelemisen ja reflektoimisen kautta. Miten toisaalta kirkastan ajatteluani ja toisaalta lämmitän yhteistä tunnetta niin, että viestilläni on mahdollisuudet hyviin seurauksiin? Ja miten opin aidosti päästämään irti esimerkiksi kerran koetuista loukkauksista, joista kiinnipitäminen tuhoaa tulevan hyvän.

Usein tarvitaan selkeitä tapoja ja toimintamalleja, joissa yksilön hyvä sulautuu yhteiseen hyvään.

Tällöin ihmiset oppivat löytämään enemmän yhteistä tonttia sen sijaan että kiinnittäisivät huomionsa pikkuasioihin – eli ylittämään pettymyksensä ja traumansa – jotka heitä erottavat. Ja sehän on jokaisessa kelpo työyhteisössä tavoitteena.

Tarvitsetko apua tavoitteiden käytäntöön viemiseen? Keskustellaan: Mikko@Peilaus, p. 050 3840727.

Kuminauha

Pyysin eräässä työpajassa osallistujia miettimään, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun he ovat jälleen kerran venyttäneet sisäistä kuminauhaansa – jaksaneet jaksaa – ja sitten päästävät siitä irti.

Kiusasin heitä tahallani. Tiesin, että monet heistä eivät oikeastaan koskaan päästäneet irti vaan kuminauha jäi venytettyyn tilaan odottamaan hapertumistaan ja lopulta katkeamistaan. Minut oli faksattu paikalle muista syistä, mutta toisinaan on yritettävä pysäyttää tuollainen mielenvikaisuus. Ennen kuin katkeaminen alkaa tulla lihaksi.

Kun kuminauhasta päästää irti, kuuluu veikeä paukahdus ja räminä

ja vasta sitten seuraa lepotila, jännitteestä palautuminen.

Ryhmässä oli niitäkin, joille irtipäästäminen oli tuttua. He löysivät syitä siihen, miksi irtipäästäminen on joskus niin vaikeaa.

·     On tehnyt niin pitkään väärin että siitä on tullut tapa, josta on vaikea luopua.

·     Ei halua kuulla sisällään tuota paukahdusta ja räminää, joka syntyy korjausliikkeestä.

·     Ei tiedä, mitä tapahtuu kun päästää irti ja hetkellinen tyhjyydentunne pelottaa.

Täysin ymmärrettävää. Usein liian kauas ja liian kauan jatkunut venyminen on seurausta epätasapainosta (sisäisessä) elämässä ja epätasapainon kohtaaminen ottaa lujille. (Ja tietysti epäterve venyminen rapauttaa sisäistä elämää.) Varsinkin, jos juuri tuota kohtaamista on venymisellään tahtonut välttää.

Milloin tahansa voi valita toisin.

Elämäänsä voi rakentaa antamalla omien tunteiden johtaa omien tarpeiden tunnistamiseen. Tarpeet puolestaan johtavat oman elämisen itseohjautuvuuteen. Ihminen tietää lopulta itse parhaiten, kun hän vain suostuu kohtaamaan tietonsa. Ja ennen kaikkea tietämään itse, mikä on olennaista.

Todellisten tarpeidensa kanssa elämään oppinut ihminen, sisäisesti luja ja vakaa, on aarre jokaisessa yrityksessä. Paitsi niissä yrityksissä, joissa oman vääristyneen, yksipuolisen ja vanhentuneen työetiikan riivaama johto yrittää vahvistaa kyseenalaista etiikkaansa henkilöstössä. Sen sijaan, että rohkaisisivat näitä leikkimään kuminauhalla.

Olisiko työetiikan päivittämisen paikka? kysyy Mikko@Peilaus, p. 050 3840727

Työmielenterveys

Eräs työyhteisö oli jotenkin silmiinpistävän ennakoidusti työmielenterveyden janalla: 10% ylisuorittajia (riski palaa loppuun), 80% ”normaaleja” ja 10% alisuorittajia (riski tylsistyä).

Tälle työmielenterveyden jatkumolle jokainen saattoi sijoittaa itsensä.

Kaikkia tuntui yhdistävän se, että tietoisuus ja tunne yhteisöllisyydestä puuttui ja, kuten tavallista, myös suhde itseen oli melko ohut.

Lähdimme purkamaan tilannetta ja olosuhteita.

·     Ylisuorittajien ääripäähän kuului klassisesti joukko ”kilttejä tyttöjä”, joille mikään oman työn suhteen ei ole tarpeeksi tai ainakaan riittävän hyvä. He eivät uskoneet myönteistä palautetta ja venyivät kohtuuttomasti, ihan pyytämättä.

·     Alisuorittajien ääripäähän olivat kerääntyneet ne, jotka olivat tehneet töiden välttelystä taidetta. Rutiinien maailmasta poistuminen oli heille kauhistus ja he kokivat sellaiseen viittaavankin todella ylimääräisenä.

Avuttomuus itse luodun tilanteen suhteen voi siis ilmetä kahdella äärimmäisen erilaisella tavalla. Onko työllä silloin oikea merkitys? Syntyykö kokemus yhdessä työn tekemisestä, kun yksi tekee liikaa ja toinen jättää tekemättä?

Toiset voisivat relata ja toiset skarpata – yksinkertaista,

mutta molemmille ääripäille täysin vastoin omaa luontoa. Kun esitin tätä vaihtoehdoksi, ilmeet kertoivat, että olisin yhtä hyvin voinut syyttää heitä insestin harjoittamisesta.

Eikä syyttä. Kun on tehnyt (yksilön vastuu) ja annettu tehdä (johtamisen vastuu) työtä yksipuolisella tavalla pahimmassa tapauksessa vuosikymmeniä, siitä tulee elimellinen osa itseä. Ulkopuolisen kehotus muuttaa tätä asetelmaa on suora hyökkäys minuutta kohtaan.

Vaikeasta lähtötilanteesta huolimatta pienet askeleet ja ratkaisut olivat mahdollisia.

·     Ylisuorittajien taakkaa lähdettiin purkamaan priorisoinnilla, tarkemmalla työaikaseurannalla ja kiellolla viedä töitä kotiin, paremmilla ja useammin toistuvilla keskusteluilla esimiehen kanssa sekä päivittäisellä irtipäästämisen harjoittelulla.

·     Alisuorittajien kiinnostus muita kuin rutiineja kohtaan herätettiin kysymyksellä, miten sinä haluaisit viettää puolet valveillaoloajastasi. Tarjolla oli kiinnostavampia työtehtäviä ja/tai samoja töitä mutta kiinnostavammalla otteella sekä rytmittämällä päivä uudella tavalla. Rehellisyyden nimissä tarjolla oli myös mahdollisuus tehdä samat työt puolella työajasta ja kenkäkin mainittiin optiona. Joskus niin on parasta kaikille.

Prosessi sai kysymään ääneen: miksei kukaan tehnyt tälle mitään jo aikaa sitten? Paljolta olisi vältytty, mutta parempi näinkin.

Ongelmat on tarkoitettu ratkaistavaksi, terveisin Mikko, p. 050 3840727.

Näkökulmien sisäistäminen

Näkökulman vaihtaminen on aidon yhdessäolon ja todellisen dialogin edellytys.

Ihmisten kanssa oikeasti eläminen, toisen kuunteleminen ja todesta ottaminen edellyttävät kykyä vaihtaa näkökulmaa, asettua toisen asemaan, näkemään maailman hetkeksi hänen näkökulmastaan.

Onko irtipäästäminen omasta näkökulmasta helppoa? Tavallisesti ei, ellei sitä ole harjoittanut. Avarakatseisen ihmisen tunnistaa tavallisesti siitä, ettei hänelle oma näkökulma ole itsestään selvästi toista näkökulmaa parempi. Oman näkökulman ”markkinoimisesta” tai sillä manipuloimisesta puhumattakaan.

Jotenkin tällaisen ihmisen kanssa tuntuu helpolta keskustella ja erityisesti ajatella yhdessä, koska energia ei kulu vastakkainasetteluun eikä myöskään yhden oikean näkökulman rynnäköltä puolustautumiseen.

Näyttökuva 2014-11-07 kohteessa 11.19.56

Askel näkökulman vaihtamisesta eteenpäin on erilaisten, jopa vastakkaisten näkökulmien sisäistäminen. Eli kyky antaa mielessään elää ja vaikuttaa toisilleen ristiriitaisiakin näkökulmia, joista jokainen on mahdollisesti tosi. Sillä: mistä oikeastaan tiedät?

Tämä haaste ilmeni esimerkiksi ihmisten reaktioina nk. Tapaus Rautavaaran yhteydessä.

Ensin kirjoitti Katri Manninen blogissaan myötäelävän kirjoituksen. Tapaukseen reagoi seuraavana päivänä Ulla Appelsin Iltasanomien kommentissa. Monet ihmiset reagoivat jyrkästi jommankumman puolesta tai vastaan. Onko se välttämätöntä?

Näkökulmien sisäistämiseen yltäminen edellyttää harjoitetun kyvyn lisäksi sisäistä voimaa. Sitä voimaa, joka estää ihmistä antamasta periksi, luovuttamasta ja palaamasta yhteen näkökulmaan, vieläpä oikeaan sellaiseen.

Jos ihminen on suostunut elämään dialogissa toisten ihmisten kanssa, hän oikeastaan tietää, että maailma on monimutkaisempi ja moniulotteisempi kuin hänen yksinkertaistettu käsityksensä siitä.

Kun tähän tietämiseen havahtuu, herää samalla oman mielen moniulotteisuuteen, jossa laiskuus ja mukavuudenhalu taistelevat todenmukaisempiin käsityksiin pyrkimisen kanssa. Kumpi voittaa?

Loppupeleissä se, jonka tahtoo voittavan. Kun suostuu säännöllisesti vaivaamaan mieltään keskellä arjen keskusteluja peilaamalla erilaisia näkökulmia, huomaa ennen pitkää, että on vahvistunut sekä kyvyssä että voimassa.

Väitetään, että matkailu avartaa mieltä. Näin voi käydä kenelle tahansa.

Oo vaan oma ihtes*

Olla oma itsensä ei ole itsestään selvyys. Eikä edes helppoa. Pikemmin luova kitka, jonka suurin osa ihmisistä näyttäisi jakavan.

Kun ihmiset sanovat: ”Ole vaan oma itsesi.”, he tarkoittavat sillä tavallisesti jotakin, joka saattaisi olla sysäys kohti autenttisen ihmisen löytymistä.

Esteitä on…

Omana itsenä olemisen esteeksi syntyy matkan varrella monenlaista.

Harhautuminen. Nk. sosiaalisaatio irrottaa lapsen tehokkaasti itsestä. Lapsen on tehtävä ja toimittava tavalla, johon ei voi liittää kokonaista itseään. Koulu on tästä hyvä esimerkki. Usein kyse ei ole siitä mitä tehdään vaan miten tehdään.

Ehdollistumat: Elämän varrella saadut kokemukset ehdollistuvat tottumuksiksi reagoida tilanteisiin. Ehdollistumat eivät ole ihminen itse eivätkä ne välttämättä vastaa ollenkaan sitä, mitä ihminen haluaisi olla.

Ehdollistumien alalaji: traumat. Käsittelemättä jääneet, liian voimakkaat kokemukset ovat este elämiselle, itsensä hyväksymiselle ja itsenä toteutumiselle.

Näyttökuva 2014-03-20 kohteessa 22.13.04

Avoimuuden pelko. Sosiaalinen paine on usein itsessään riittävä este sille, että uskaltaisi elää sydän auki, ilmaisten avoimesti tunteitaan ja ajatuksiaan ja tarpeitaan. Arkisovinnaisuuskalvon läpi on usein vaikeaa päästä, varsinkin kun häpeä ja epäonnistuminen vaanivat.

En tiedä, kuka syvimmältäni olen. On vaikeaa olla aikuisen oikeasti oma itsensä, kun ei tunne itseään. Toisaalta on se inhimillinen ihminen tarpeineen, toisaalta se yksilöllistä toteutumistaan kaipaava syvempi itse. Kumpaankin on luotava omansalainen yhteys.

Tie olemiseen

Onneksi voi laskea sen perusajatuksen varaan, että jokaisen ihmisen ydin on eheä ja kokonainen. Siitä voi lähteä rakentamaan omaa elämäänsä ja luomaan itsensä.

Irtipäästäminen. Milloin tahansa on mahdollista päästää irti kokemastaan ja niistä syntyneistä ajatuksista ja mielikuvista.

Luottamus. Luottamukselliset suhteet toisiin ihmisiin ovat parasta ehdollistumien purkuterapiaa.

Rohkeus. Rohkeuttaan olla avoin voi harjoitella joka päivä. Voin uskaltaa tänään vähän enemmän kuin eilen.

Yhteys. Kun luon tietoisesti yhteyttä sekä itseeni että toisiin ihmisiin, tämä luominen vahvistaa yhteyttä kumpaankin suuntaan. Toisissa ihmisissä tunnistan itseni, itsessäni toiset ihmiset. Dialogissa maailman ja itsen kanssa on mahdollisuus luoda oma oleminen.

On se mahdollista

Itsetuntemuksen vahvistaminen on tie, jota kulkemalla voin oppia olemaan enemmän oma itseni. Tietoiseksi tuleminen pienessä ja suuressa on vapautumista todelliseen itseen.

Näyttökuva 2014-03-20 kohteessa 22.15.18

Lisäksi tietoinen pyrkimys saattaa yhteen kaksi minussa olevaa ihmistä on pitkä ja koukuttava tie kulkea. Tutustua siihen ihmiseen, jonka kanssa viettää koko elämänsä ja voittaa sen luottamus. Paitsi että se on innostavaa, mikä voisi palvella enemmän omaa ja toisten hyvää elämää?

Meistä useimmilla on hetkemme, jolloin jotakin autenttisesta ihmisestämme pääsee loistamaan esiin. Tällaiset hetket antavat toisille luvan ja mahdollisuuden loistaa kanssamme.

 

* Isän neuvo pienelle pojalleen, joka on koko elämänsä yrittänyt olla neuvolle uskollinen.

 

Ruumiita

Ylimielisyyden perusongelma on sama kuin minkä tahansa porvarillisuuden: halu järjestää niin ulkoiset ja sisäiset asiat ja olosuhteet siten, että ne häiritsevät omaa rauhaa mahdollisimman vähän.

Mikä ongelma tästä seuraa? Se, että luontaisen häiriön torjumiseen kuluu kaikki se energia, jonka voisi käyttää elämiseen ja sen luomiseen. Ja varsinkin oppimiseen, joka puolestaan luo elämälle merkityksiä.

Oppiminen

Oppiminen on hetkellistä turvallisuuden tunteesta irtipäästämistä. Annan vanhan mennä, teen tilaa uudelle, muutan käsityksiäni ja annan itseni muuttua. Tai kuten Pekka Pohjakallio toteaa Ylen haastattelussa:

Vanha tieto on vaarallista ja vanhat tavat ovat vaarallisia. Hirveän monet asiat, mitä teemme, ovat kyllä syntyneet oikeaan tarpeeseen. Me vaan teemme niitä edelleen, vaikka tarve on kadonnut.

Miksi muuttaisin käsityksiäni? Mikä saisi minut muuttumaan?

Oppiva elämänasenne on vaativa monesta syystä. Se kolkuttaa oikeasti niihin elämän peruskysymyksiin, jotka edellyttävät vastauksia elämän mielekkyydestä, merkityksestä ja tarkoituksesta.

Elämästä voi nauttia monella tavalla. Ja elämää voi elää täysillä tai himmaillen. Suhde muutokseen ja muuttumiseen on avainasemassa. Siihen voi suhtautua pakkona ja pahana jota vastustaa tai toivottaa sen tervetulleeksi ja olla jopa aktiivinen sen suhteen.

Suhteesta, suhtautumisesta ja asenteesta riippuu elämässä todella paljon. Olosuhteet ja varsinkin lähtökohdat on annettu. Mitä niistä teet ja luot, mihin niistä tavoittelet, kurotat, ulotut – siinä luot elämäsi.

Päivittää

Käsitykset vanhenevat ja ne alkavat haista. Ja saattaa olla, että niiden hajun tunnistaa ja huomaa lähipiiri ennen itseä.

Mitä on asenteiden, mielikuvien ja käsitysten päivittäminen? Se on

  • Niiden huomaamista eli niistä tietoiseksi tulemista
  • Niiden tarkkailemista
  • Kokeilua, leikkimistä, pyrkimystä muuttaa niitä toivottuun, omia päivitettyjä arvoja ohjaavaan suuntaan = harjoittelemista tässä ja nyt
  • Niiden peilaamista = reflektoimista säännöllisesti

Näyttökuva 2014-03-10 kohteessa 21.41.38

Osaamisalueelta oppimisalueelle ponnistaminen on nöyrtymistä. Mistä puolestaan seuraa, että ”tärkeänä” oleminen ja typerä pöyhkeys joutuvat väistämään.

Ruumiit

Vanhojen mielikuvien ongelma ei ole pelkästään se, etteivät ne vastaa todellisuutta vaan ennen kaikkea se, etteivät ne toimi. Yritys vääntää todellisuus ja sen toiminta omien mielikuvien mukaiseksi on todellinen energiasyöppö.

Vanhojen mielikuvien mukana raahaaminen on ruumissaatto. Ne ovat kuolleita ja niiden kuolonkalmo on jäykistynyt aikaa sitten. Kun yrität muuttaa käsityksiäsi, tunnetko niiden kalmankouran pidättävän sinua?

Näyttökuva 2014-03-10 kohteessa 21.46.08

Tähän törmää elämässä usein: ihminen harvoin ymmärtää, millaista taakkaa hän kantaa ennen kuin siitä luopuu.

Syty, pala, sytytä

Ihmiskunnan suurimpia keksintöjä on tulitikku. Siinä ihminen on tehnyt luonnossa sattumanvaraisesti tapahtuvasta syttymisestä järjestelmällistä: tikun leimahtamisesta seuraa palaminen ja palava tikku sytyttää mitä ikinä tarpeen.

Näyttökuva 2014-02-27 kohteessa 18.32.03

Kömpelö vertaus ihmiseen palvelee tässä tarkoitustaan: miten sattumanvaraisesta syttymisestä, innostumisesta voi tehdä järjestelmällisempää?

Miten sytyt?

Onko sinussa sellaiset ainesosat sellaisessa suhteessa, että lämpenet ja innostut vähäisestäkin kitkasta? Mikä saa (läsnä)olosi, mielialasi, elämisentunteesi, energiasi ja voimasi tähän optimitilaan?

Sillä: optimitila arjen keskellä on harvoin todellisuutta. Siksi vain olosuhteista riippumaton sisäinen elämä eli tietoinen kyky ja voima ohjata itse muualle kuin mihin olosuhteet veisivät, ratkaisee. Muutoin on ulkoisen armoilla, eikä se ole useinkaan sytyttävää.

Edellä mainittujen ainesosien huolehtimisesta ja ylläpitämisestä on kyse.

  • Voinko olla aktiivinen ja hereillä
  • Olenko palautunut ja minulla on voimaa innostua
  • Olenko päästänyt irti niin, että voin olla hetkessä ja energinen

Ellen järjestä sisäisiä elämääni ja olosuhteitani, minusta on siihen vain silloin, kun osaset sattuvat kohdalleen.

Mikä saa sinut palamaan?

Asialle palaminen on sitä, että kykenee ylläpitämään liekkiään, innostumistaan. Tämä tapahtuu helpoiten ja onnistuneimmin siten, kun kykenee liittämään itsensä siihen mille palaa. Parhaimmillaan nämä ovat sama asia.

Palaminen on ’staying poweria’: asiassa ja asian ääressä pysymistä. Samalla se on todelliseen lähteeseensä itsensä liittämistä ja asiasta saman ytimen ja merkityksen löytämistä. Eli onko asialle minulle jokin tarkoitus.

Samalla se on tahdon päätös: tämän otan asiakseni, tähän sitoudun. Sitoutuessani löydän uusia teitä siihen, miten liityn siihen.

Bonuksena palamisessa vapautuu lämpöä ja valoa – olennaisia tapahtumia kumpikin ihmisten ja asioiden kanssa toimiessa. Ja joskus käy niin onnekkaasti, että jotakin turhaa palaa samalla pois.

Onko sinusta sytyttämään?

Tunnetusti innostunut ihminen ei aina ole innostava. Miksei? Koska usein tällainen ihminen on innostumisessaan itseensä sulkeutunut. Kuin uskoon tullut, joka ei ymmärrä, ettei hän jaa muiden käsitystä todellisuudesta.

Toisin on silloin kun näyttää esimerkkiä eli ON innostunut. Samalla ottaa muut mukaansa löytämällä ne tiet, joiden avulla muut voivat löytää asian ja innostuksen luo. Tämä edellyttää sosiaalista taitavuutta ja pelisilmää: mistä kohtaa sinä sytyt, missä on sinun syttymispisteesi?

Näyttökuva 2014-02-27 kohteessa 18.37.02

Kyse on usein näyttämisen, innostamisen ja (oman) tilan antamisen välisestä tasapainosta. Joskus taas siitä, että onnistutaan luomaan kokemus, että ollaan samassa veneessä. Joskus se vaatii, että jaksaa olla yksin innostunut kunnes muutkin ymmärtävät innostua. Ja joskus jää vain yksin innostumaan, mikä sekin voi olla ihan hyvä.

Sillä palaminen jättää aina jälkensä. Siksi kannattaa syttyä.

Kaupunkiretriitti

Kun katson elämääni taaksepäin, voin todeta, että olen ollut useammin väärässä kuin oikeassa. Asioiden, tilanteiden, itseni mutta erityisesti toisten ihmisten suhteen.

Vetäytyminen eli retriitti on yksi tällainen asia. Vuosia ajattelin, että sinne menevät vain elitistiset kynsien viilaajat tai itsensä kuilun partaalle ajaneet surkimukset. Olin väärässä.

Retriitin ydin

Muutaman vuorokauden mittaisessa kaupunkiretriitissä istuneena voin vain todeta, miten hyvää se tekee mielelle. Se, että istuu paikoillaan useita tunteja päivässä ja antaa mielensä rauhoittua. Kun sitä seuraa, se alkaa jäsentyä. Ja sitten seuraavat erilaiset oivallukset.

Näyttökuva 2014-02-17 kohteessa 23.57.57

Kaikki tämä tapahtuu tavalla, johon mieli arjen keskellä harvoin yltää. Aina on liikaa kaikkea. Siksi mieli saa vetäytymisessä mahdollisuuden.

Lisää ja enemmän

Tiedän ihmisiä, joille retriitti on tyhjentyminen. Sitä, että tekee tilaa uudelle, sille mikä hautautuu työn ja toiminnan tuoksinassa. Uusi ei mahdu syntymään elämän täyteyteen enempää kuin uudet tavarat ennestään täyteen kaappiin.

Minulle retriitti on samalla hiljaista mietiskelyä ja kirjoittamista. On aikaa istua aidossa kontemplaation tilassa ja päästä syvälle niihin syviin ja elintärkeisiin kysymyksiin, jotka nousevat istumisen tilassa kuin luonnostaan.

Tai seisomisen tilassa. Löysin viime retriitissä seisomisen jalon taidon. Kokemus mielen aktiivisuudesta seisoessa on sykähdyttävä. Mikä on tärkeää ja olennaista, mitä rakastan?

Mitä seuraa?

Hiljentyminen on yksi itsestään selvä seuraus. Hetken katsoo samalla omaa ja muiden elämää ihmetellen, kuin ulkopuolinen: Onko tuo kaikki oikeasti tärkeää? Miksi ihmiset syövät niin paljon? Mistä nuo suhteettomat reaktiot nousevat?

Innostuminen on toinen yhtä merkille pantava seuraus. Itseen tuleminen, olennaisen peilaaminen omaa elämää ja elämäntilannetta vasten tekee kaikesta selkeää, kirkasta ja innostavaa.

Parempi mieli on kuin peili, kun on saanut tarvitsemaansa lepoa ja ravintoa. Paremmalla mielellä on käyttöä arjen maailmassa, erityisesti oppimisessa, halussa auttaa ja kohdata. Voimaa niihin löytyy kun saa mahdollisuuden vahvistaa yhteyttä itseensä. Ja sitähän retriitti myös on.

 

 

 

 

 

Sandra ja Simone

Käytiin teinin kanssa perjantaina katsomassa ensi-iltaan tullut Gravity.  Miksi, ihmettelin ennen elokuvaa, koska pääosaa esittävä Sandra ’Bulldog’ Bullock on teennäisyydessään ja kaakattamisessaan korkealla meidän kummankin inhokkilistalla. Miksi, ihmettelin elokuvan jälkeen, koska en ymmärtänyt, mitä tai ketä varten tällainen riipaisu oli tehty.

Sandra

(Varoitus, spoilaus!) Loppukohtauksessa Ryan Stonea näyttelevä Bullock saapuu takaisin maahan pelastettuaan muutamaan otteeseen henkensä. Stone laskee polvensa hiekkarannalle, polvet painavat hiekkaan jäljen, ja Stone kiittää. Sitten hän lähtee kävelemään vähän horjuvin jaloin poispäin kamerasta. End of story.

Elokuvailtaa seuraavana aamuna tulin ajatelleeksi itsestään selvyyttä: painovoimasta on kyse. Yhtälailla kuin elokuvassa on kyse meitä joka hetki itsestään selvyydellä ympäröivästä painovoimasta. Painosta, raskaudesta, vastuksesta. Maanvaivastakin.

Näyttökuva 2013-11-12 kohteessa 11.21.52

Miten kiitollisuus herää usein vasta, kun on ollut jotakin vailla tai on ollut vaarassa sen menettää. Ja mitä asioiden paino oikeastaan tekee, tai pikemmin meille antaa?

Simone

Simone Weilin kuuluisin teos, postuumina julkaistu Painovoima ja armo käsittelee samaa tematiikkaa toisesta näkökulmasta.

Paino onkin jotakin, joka ei vain ole mahdollisuus vaan siunaus:

”Luomakunnan muodostaa painovoimasta johtuva putousliike, armon nouseva liike ja toiseen potenssiin korotetun armon putousliike.”

Ei, Weil ei mystisyydessään ole ihan helppo. Vastus pikemmin. Mutta juuri tuolla normiajattelun tuolle puolen kurottavalla (ja paikoin ulottuvalla) hengen lennollaan hän tavoittaa myös painosta jotain olennaista.

Olennaisen voi kiteyttää seuraavasti: armon kaltaisen, laskeutuvan painon pääsee kokemaan tehtyään ponnistuksen painoa vasten. Esimerkiksi ylitettyään itsensä.

Miten elämässä luodaan?

Vastus ja vastustaminen, raskaus ja liikkeelle saattaminen, vaivannäkö ja itsensä ja vastuksen voittaminen. Elämän teemoja kaiken kehityksen, ajattelun ja ideoiden toteuttamiseksi ja tekojen viemiseksi loppuun asti.

Maan painon, vastuksen kohtaaminen vahvistaa, Elämisen taitoa on vastuksen ja painon oikea suhde ja tasapainon ikuisen hakemisen liike: ei liikaa, ei liian vähän. Arjen keskellä, itsensä kuulemisen ja tunnustamisen tavoittelussa ja pitkässä elämisen ajassa.

Painottomuus – pinnallisuus, maailman kärsimykseen osallistumattomuus, vaikeuksien vältteleminen – johtaa heikkenemiseen. Kun ei halua tai kykene vastaamaan haasteeseen, myöskään kehityshaasteeseen, kadottaa mielen lihaksistaan voiman. Kuin Stone jalkojensa lihaksista oltuaan kuukauden avaruuden painottomuudessa.

Samanaikaisesti painottomuus on tärkeää. Oleminen, tilan antaminen, rajattomuutensa kokeminen. Ei-ponnistamisen saavuttaminen. Olevan salliminen ja lupa olla. Elämisen taitoja, jotka usein on tietoisesti opeteltava.

Suostu, rakasta

Asiat ovat yksinkertaisia. Niihin pyrkiminen ja niiden omaksi tekeminen vaativat monimutkaisuuden ylittämistä ja taitoa itseä kohtaan.

Joka ilta me päästämme irti ja antaudumme vaakatasossa painovoimalle. Joka aamu nousemme ja haemme uudelleen suhteen painovoimaan. Tässä arkisessa kuvassa peilautuu suhteemme sisäiseen painoon: tasapainon hakemisesta on kyse, joka päivä.

  • Suostu ottamaan paino. Suostu kohtaamisiin itsesi ja maailman kanssa. Vaikeus on sisälläsi. Kun suostut vaikeuteen, voitat vaikeuden ja voimistut. Uusiin haasteisiin.
  • Ota paino haltuun. Luo oma suhteesi painoon. Elämän tasapainotaitelijaksi kehittyy, kun oppii leikkimään painolla ja painottomuudella. Siinä oikeassa hetkessä juuri sopivassa määrin.
  • Harjoittele. Jokainen ylilyönti, jokainen epäonnistuminen ja jokainen läpimeno ja onnistuminen ovat oppimiskokemuksia. Oppimisalueelta ei ole pitkä matka ihanuusalueelle, autenttisempaan elämään.

Ja jos uskallat rakastaa – itseäsi, elämääsi, kohtaamisia, toisia – sinulla on kaikki etkä tarvitse mitään.