Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Avainsana: itseohjautuvuus

9.6.2017

Kuminauha

Pyysin eräässä työpajassa osallistujia miettimään, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun he ovat jälleen kerran venyttäneet sisäistä kuminauhaansa – jaksaneet jaksaa – ja sitten päästävät siitä irti.

Kiusasin heitä tahallani. Tiesin, että monet heistä eivät oikeastaan koskaan päästäneet irti vaan kuminauha jäi venytettyyn tilaan odottamaan hapertumistaan ja lopulta katkeamistaan. Minut oli faksattu paikalle muista syistä, mutta toisinaan on yritettävä pysäyttää tuollainen mielenvikaisuus. Ennen kuin katkeaminen alkaa tulla lihaksi.

Kun kuminauhasta päästää irti, kuuluu veikeä paukahdus ja räminä

ja vasta sitten seuraa lepotila, jännitteestä palautuminen.

Ryhmässä oli niitäkin, joille irtipäästäminen oli tuttua. He löysivät syitä siihen, miksi irtipäästäminen on joskus niin vaikeaa.

·     On tehnyt niin pitkään väärin että siitä on tullut tapa, josta on vaikea luopua.

·     Ei halua kuulla sisällään tuota paukahdusta ja räminää, joka syntyy korjausliikkeestä.

·     Ei tiedä, mitä tapahtuu kun päästää irti ja hetkellinen tyhjyydentunne pelottaa.

Täysin ymmärrettävää. Usein liian kauas ja liian kauan jatkunut venyminen on seurausta epätasapainosta (sisäisessä) elämässä ja epätasapainon kohtaaminen ottaa lujille. (Ja tietysti epäterve venyminen rapauttaa sisäistä elämää.) Varsinkin, jos juuri tuota kohtaamista on venymisellään tahtonut välttää.

Milloin tahansa voi valita toisin.

Elämäänsä voi rakentaa antamalla omien tunteiden johtaa omien tarpeiden tunnistamiseen. Tarpeet puolestaan johtavat oman elämisen itseohjautuvuuteen. Ihminen tietää lopulta itse parhaiten, kun hän vain suostuu kohtaamaan tietonsa. Ja ennen kaikkea tietämään itse, mikä on olennaista.

Todellisten tarpeidensa kanssa elämään oppinut ihminen, sisäisesti luja ja vakaa, on aarre jokaisessa yrityksessä. Paitsi niissä yrityksissä, joissa oman vääristyneen, yksipuolisen ja vanhentuneen työetiikan riivaama johto yrittää vahvistaa kyseenalaista etiikkaansa henkilöstössä. Sen sijaan, että rohkaisisivat näitä leikkimään kuminauhalla.

Olisiko työetiikan päivittämisen paikka? kysyy Mikko@Peilaus, p. 050 3840727

Jätä kommentti
30.9.2015

Nykyaika

On hetkiä, jolloin kehityksen suunta näyttää selvältä: ihmiset haluavat yhä enemmän itse vaikuttaa työhönsä ja toimia työtehtävänsä sisällä itseohjautuvasti. Samanaikaisesti on kuitenkin koko joukko ihmisiä, jotka haluavat, että heille sanotaan selkeästi, mitä heidän pitää tehdä.

Näyttökuva 2015-9-30 kello 6.44.18

Edelleen on kuin neljä erilaista tilaa:

  • Ensimmäinen tila on liukuhihnan äärellä, jolloin työtehtävä on aivan klassista taylorismia: lyhyitä, yksinkertaisia ja mitattavia työsuorituksia, jotka voidaan optimoida.
  • Toinen on vielä suuressa osassa työpaikkoja ja –tehtäviä, joissa suoritetaan annetut työtehtävät ja sitten kysytään uusia.
  • Kolmas on jo todellisuutta monella työpaikalla: ihminen liittää päivittäisellä tekemisellään itsensä yrityksen tai organisaation tarinaan eli tietää, mitä tekee ja luo ja kehittää omaehtoisesti työtään kysymättä keneltäkään.
  • Neljäs tila on suurimmalle osalle vielä tulevaisuutta: yrittäjämäinen tapa tehdä työtä eli olla jatkuvassa proaktiivisessa asennossa luomassa uutta ja tulevaa itsensä varassa muiden kanssa.

Nämä erilaiset työtyypit eivät katoa tulevaisuudessakaan, mutta painopiste siirtyy vähitellen toisesta kohti kolmatta ja neljättä. Sivuten esimerkiksi Daniel Pinkin autonomia-käsitettä työmotivaation yhtenä tekijänä.

Vielä on työpaikkoja, joissa ihmisiä turhautetaan sen sijaan että heidät päästettäisiin vapaiksi. Samanaikaisesti monia ihmisiä ahdistavat vaatimukset itsenäisestä työn tekemisestä.

Suurin muutos tulevaisuudessa on asenteissa.

Kyse on ennen kaikkea rohkeudesta proaktiivisuuteen, tyhjään astumiseen. Ja sitten työn eli asiakkaan tarpeen tyydyttämisen tosissaan ottamisesta – ”kun siitä tulee täyttä totta”.

Niin mielen kuin organisaatiota ohjaavan systeemin on taivuttava uuteen asentoon. Ja se on usein miellyttävämpää itse kuin että jokin ulkopuolinen alkaa sitä taivuttamaan.

Jätä kommentti
28.1.2014

Run, baby, run*

Jos sinut on saatu uskomaan, että sinun pitää juosta, ja olet lähtenyt juoksemaan, sinä todennäköisesti juokset edelleen. Juoksemista on vaikea lopettaa jos on kerran aloittanut. Jopa Forest Gump tietää sen.

”Meillä on kiire”

Välillä voi kysyä, minne ja miksi kiire. Yleisesti tiedetään, ettei kiire ole samaa kuin tehokkuus. Juoksemalla päivänsä läpi saa aikansa kulumaan saamatta mitään hyödyllistä aikaan. Samat asiat voisi hoitaa puolet hitaammin ja saada ne tehtyä kaksi kertaa paremmin.

Eikö se näyttäisi yhtä hyvältä – tai vakuuttaisi ketään?

Kiire syntyy usein osaamattomuudesta ja ajatusharhoista. Kiireholisti tarvitsee (itse)apua.

Näyttökuva 2014-01-27 kohteessa 21.54.43

Omia ajatuksia ja uskomuksia kannattaa aika ajoin tarkistaa: mistä ne ovat syntyneet ja mikä niitä pitää elossa. Yllättävän usein huomaa, että monet omista uskomuksista ovat syntyneet ulkopuolisen maailman näkemyksistä, käsityksistä ja uskomuksista. Joskus asioiden kyseenalaistaminen ja näkeminen kokonaisuutta vasten pelastaa ihmisen.

Vapaus valita

Jos on kiire, voinko rauhoittaa mieleni? Kyllä, voin harjoitella tämän taidon. Täytyykö minun stressaantua, jos ympäristö stressaa? Ei tarvitse. Valinnan vapaus on minulla.

Kyse on usein siitä, osaanko pysähtyä itse vai pitääkö minut pysäyttää. Uskonko keltaista korttia vai tarvitaanko punainen? Jos ajattelisin vain ja ainoastaan omaa etuani, olisin proaktiivinen ja tekisin asioille saman tien jotakin.

Mitä edellä kuvatun peilaamisen lisäksi?

  • Pidä päivittäinen rauhoittumistuokio, jossa annat mielesi rauhoittua ja jäsentyä. Ja jos ehdit (sic!), monta pientä tietoista taukoa sen lisäksi.
  • Kysy itseltäsi, mikä on olennaista. Ennen työpäiväsi alkua ja sen lopuksi.
  • Suuntaa energiasi yhteen asiaan ja ole siinä täysillä läsnä. Erittäin palkitsevaa!

Tänään on sinun päiväsi. Valitse siis vapaasti.

 

*70-luvun uskiskirjallisuuden helmi: Nicky Cruzin Juokse poika juokse. Kirjan alussa Nicky toteaa kuolemattomasti: ”Olin alkanut juosta, eikä mikään voinut enää pysäyttää minua.”

Jätä kommentti
14.1.2014

Ihan sairasta

Mitä jos lepäisi yhden päivän kotona keskellä viikkoa? Heräisi aamulla, puuhailisi ja ehkä lukisi jotakin ja sitten menisi takaisin nukkumaan ja nukkuisi puolille päivin. Sitten ihmettelisi teekuppi kädessä, että mitä seuraavaksi ja päättäisi, ettei oikeastaan mitään.

Kuulostaa vapaapäivältä? Joo, mutta oikeasti on terveyspäivä. Sillä se, että sairauspäivä hoitaa ihmiselle välttämättömän palautumisen hänen puolestaan, on oikeastaan melko noloa.

Terveyspäivät

Utopiaa? Ei mitään tekemistä todellisuuden kanssa? Harvalla asialla on, ennen kuin niitä kokeillaan käytännössä.

Näyttökuva 2014-01-14 kohteessa 9.44.08Entä jos saisikin olla luova?

Työyhteisö voisi hyvin rakentaa pelisääntönsä siten, että jokaisen yhteisöön kuuluvan hyvinvointi on yrityksen prioriteetti. Hyvinvoiva työntekijä tunnetusti antaa itsestään enemmän ja kykenee huomattavasti parempaan työsuoritukseen ja –tulokseen kuin huonosti voiva.

Tästä käytännön seurauksena olisivat terveyspäivät, kun ihminen niitä tarvitsee. Se olisi kaikkien etuoikeus. Yritys toimisi proaktiivisesti ja antaisi vastuun työntekijälle itselleen omasta terveydestä, hyvinvoinnista ja sen ylläpitämisestä. Ei ihan pikkujuttu.

Työ kuluttaa, itse voi vaikuttaa

Suuri osa toimistoväestä työskentelee suurimman osan työajastaan avonaisessa tilassa muiden kanssa. Työhön liittyy aiempaa enemmän häiriötä ja keskeytyksiä. Työ kuluttaa kuten sen kuuluukin, mutta palautua osaa harva.

Tiedetään, että ihmiset nukkuvat tarvettaan vähemmän. Tavallista on myös, ettei osata pitää oikeanlaatuisia taukoja, joissa mieli rauhoittuu ja jäsentyy. Näin ihminen altistuu ja altistaa itsensä sairastumiselle.

Itseään ja ennen kaikkea kehoaan kuuntelemalla saa selkeitä suuntaviivoja sille, miten olisi milloinkin toimittava. Rajojen ja itsensä ylittäminen on tärkeää, mutta vain ajoittain. Muuten on hyvä olla vain hyvä itselleen.

”Ajattoman ajan” antaminen itselle on todellinen lahja ja samalla lahja työnantajalle. Itsenäisesti ajatteleva ja virkistyneellä mielellä itseään ohjaava työntekijä on kullanarvoinen työntekijä. Verrattuna niihin, joiden mielet, sanat, asenteet ja teot kiertävät kehää palaverista toiseen.

Aloitettaisiinko sillä, että koulutettaisiin väki lataavien taukojen pitämiseen? Tai antamalla kaikille subjektiivinen oikeus torkkuihin? Vai miten teillä tehtäisiin?

Jätä kommentti
24.9.2013

Mielekästä

Kun elää yhteydessä sisäiseen elämäänsä, huomaa, miten haurasta se toisinaan on. Tuttua on ajatusten katkeaminen, ideoiden katoaminen juuri kun ne ovat ilmestyneet ja tahdonimpulssien vahvistuminen tai vaimentuminen vastoin tietoista tahtoa.

Toisinaan tämä koskee myös mielekkyyden kokemusta ja sen takana olevaa kokemisen ja kokemuksen mielekkyyttä.

Suuri sympatia

Tavallisesti ensimmäinen suuntautuminen mielekkyyden kokemiseen tapahtuu hamutessamme äitimme rintaa. Nämä ensikokemukset tavallisesti vahvistavat mielekkyyden kokemuksen ja vahvistavat mielekkyyden samalla elämisentunteeksi.

Tällä samalla periaatteella liitymme asioihin, tosin ei aina yhtä ilmiselvästi ja yksinkertaisesti kuin edellä kuvatussa esimerkissä. Sympatia on voima, joka saa meidät liittymään ja haluamaan samaa lisää. Se ajaa meidät uudestaan sen ääreen, jossa mielekkyyden kokemus syntyi.

Näin meille kehkeytyy vähitellen elämä, josta tulee toisinaan hyvinkin meidän näköistämme. Jotkut asiat vetävät puoleensa, toiset eivät. Joku ihminen puhuttelee ja kiinnostaa meitä, toinen on jopa luotaantyöntävä. Meitä ohjaa sympaattinen tunteemme emmekä usein tiedä sen syitä ja motiiveja.

Onko tämä (enää) mielekästä?

Muuttuuko ihminen – ja mihin suuntaan? kysyi Georg Ots vanhassa schlagerissaan. Varmaa on se, että ihminen muuttuu ja sympatiat muuttuvat ja nämä kaksi vuorovaikuttavat tavalla, joka elämää eläessä jää useimmiten huomaamatta. Vasta lopputulos herättää.

Kiinnostus lakkaa, tunnelma väljähtyy, innostus hiipuu. Se mielekkyyden kokemus, joka sai aina uudestaan palaamaan asian ääreen, ei ole enää sama.

Muuttuuko ihminen? Suostuuko näkemään muutoksen vai pitääkö hän kiinni nykyisestä niin, että hiljaisen signaalin on nostettava desibelitasoa? Elämän keltainen kortti muuttuu punaiseksi, oireet alkavat nousta häiritseviksi, lieveilmiöt suuremmiksi.

Sanotaan, että elämä on suurta luopumista. Irtipäästämistä seuraa haikeus ja suru, kun mikään elämässä ei ollutkaan pysyvää vaikka toivoi niin. Kun mielekkyyden tunne katoaa, mitä pitäisi tehdä?

Tilaa elämässä

Onko elämässä tilaa muutokselle vai täytyykö sitä tehdä erikseen? Miten tietoisesti on onnistunut tai uskaltanut järjestää elämän sisäisten olosuhteiden mukaisiksi, sellaisiksi, jossa luopumista tapahtuu kaiken aikaa?

Tähän liittyy myös kokemisen mielekkyys. Kokeminen tapahtuu sellaisenaan eli sisällä heijastuvasta kokemuksesta nousevat tunteet ja ajatukset saavat toteutua paljaasti. Niitä torjumatta, kieltämättä, väistämättä. Oikeasti haasteellista eikä pelkästään elämään liittyvistä sitoumuksista johtuen.

Mielekkyyden synty tapahtuu vastaavuuden kokemisen äärellä, sitä kohti hakeutuessa ja sen kohdatessa. Ulkoinen vastaa sisäiseen tarpeeseen ja laatuun. Tämä on prosessi: elämä kuorii esiin vastaavuutta ja edellyttää sen myötä yhä syvempää liittymistä. Elämä on tässä kohtaa ankara eikä sille vähempi riitä.

Sirkka Santapukilla on tästä hieno vertaus kirjassaan Yhteys:

Kun kananmunankuori rikotaan ulkoapäin, elämä kuolee.

Kun kananmunankuori rikotaan sisältäpäin, elämä syntyy.

Mielekkyyden takana on siis yhteys itseen, sisältä käsin eläminen eli itseohjautuvuus.

Jos antaa elämän tietää

Vaikka tuo elämälle antautuminen, sen myötä eläminen on itsessään haasteellista, siinä ei ole vielä kaikki.

Olisi yksinkertaista ja usein helppoakin, jos voisi vain etsiytyä elämässä tuon vastaavuuden luo. Mutta elämässä on löydettävä oma tahto, jonka avulla menee myös sitä kohti, mikä ei herätä vastaavuutta. Sitä kutsutaan opin saunaksi, jossa saa hikoilla kohti uutta mielekkyyttä.

Tärkeä osa mielekkyyden kokemista syntyy näiden kahden, luonnollisen vastaavuuden kohtaamisen ja itsensä ylittämisen, yhdistelmästä. On luontaisia taipumuksia ja sitten on mentävä sinne, minne ne eivät ikinä veisi. Tahtoa on harjoitettava, muuten se ei jaksa perille asti.

Muuten mielekkyyden kokemuskin jää puolitiehen. Jäädäkö maailmaan, missä ”saatte nauraa, vaikkakaan ette kaikkea nauruanne ettekä itkeä kaikkia kyyneleitänne” (Gibran: Profeetta)? Vai lähteäkö herättämään haaleaa sydäntä, joka tahtoo hehkua kaikissa syksyn väreissä?

12 kommenttia