Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Tag: itsetietoisuus

Merkillinen selkeys

Huomaan, että mitä vähemmän itsetietoisuus auttaa minua näkemään itseäni, sitä enemmän olen ulkoisten ja sisäisten ärsykkeiden armoilla ja vain reagoin niihin. Jatkuvasti. Itsetietoisuuteni tuo mahdollisuuden vaikuttaa siihen, mitä ja miten lähden seuraamaan, kun jokin minussa laittaa minut liikkeelle.

Lähtöruudussa ei ole tungosta

Kun katson itseäni ja tuntemiani ihmisiä, huomaan, että ihmiset ovat hyvin eri tasoisesti ja eri tavalla  tietoisia itsestään.

Varhaislapsuuden aamuhämäristä itsetietoisuuden mahdollisuuteen on ponnistanut eri valmiuksin varustettuja ihmisiä. Toisilla on enemmän taipumusta olla tietoinen itsestään kuin toisilla. Ja kuten elämässä ylipäätään, taipumuksilla on tapana vahvistua ja ei-taipumuksilla tapana jäädä kehittymättä.

Siksi lopputulos on juuri sitä miltä se näyttää. Maailmassa tulee vastaan eri asteisesti itsensä suhteen hereillä olevia ihmisiä. Eikä siinä kaikki: toisilla on halu lisätä itsetietoisuuttaan, toisilla on halu kääntää kylkeä.

Miksi, voi miksi?

Itsetietoisuus jos mikä lisää tuskaa. Olin hetki sitten paljon onnellisempi kun en tiennyt, että minussa on tällainenkin, vähemmän mukava tapa. Vai olinko? Mikä ajaa minut lisäämään sellaista, jonka kanssa on tavallisesti ainakin aluksi epämukavaa elää?

Sama asia kuin ajaa minut harjoittamaan hyveitä eli luopumaan välittömästä mielihyvästä ja tarpeentyydytyksestä. Hyveisiin ponnistamalla palvelen itsessäni olevaa ihmistä.

Ratkaiseva kysymys onkin, mitä tuolla tiedolla teen. Tiedon mukana ei tule taito vaan se on kehitettävä erikseen. Pelkkä tieto merkitsee hämmennystä – mikä on hyvä, sillä se johtaa asioiden uudelleen arviointiin – ja joskus lamaannusta ja vieraantumista. Itsetietoisuus, tietäminen ei vielä merkitse sitä, että sitä osaisi käyttää.

Itsetietoisuudesta itse tekoon

Itseni tiedostaminen ja voimistuva tietoiseksi tuleminen ovat tie itseohjautuvuuteen, itseni ja oman mieleni johtamiseen.

Olen huomannut, ettei kaikkien ole helppoa käsittää sitä, miten radikaalista asiasta on kyse, kun ihminen itse herää itselleen. Ja miten merkittävästä askeleesta ihmisen elämässä on kyse silloin, kun ihminen alkaa aktiivisesti peilaamaan mieltään. Ja kun ihminen alkaa ohjata omaa mieltään, kaikki muuttuu. Se mikä muuttuu ensimmäisenä, on suhde asioihin.

Havahtuminen ja oivaltaminen on ensimmäinen askel itsenäisyyteen. Itsenäisyys merkitsee vapauden kokemista. Kun tulen tietoiseksi oman mieleni toiminnasta yhtäältä ja omasta ulkoisesta toiminnastani toisaalta, prosessit muuttuvat.

Näkeminen

Hämmästyn aina uudestaan siitä, että jo pelkkä näkeminen muuttaa asioita. Näkemisestä seuraa sitten mahdollisuus vaikuttaa.

Käytänkö tätä uutta mahdollisuuttani vaikuttaa ja missä määrin, on kokonaan seuraava luku elämän kirjassa. Yrittäessäni vaikuttaa, kohtaan tavallisesti esteitä. Olenko sinnikäs esteiden voittamiseksi vai annanko periksi – kumpaakin tapahtuu jatkuvasti.

Kuinka tärkeä muutos minulle on, miten se peilautuu arvojeni vasten ja mitä olen valmis uhraamaan sen eteen? Kaikki kysymyksiä, joita puolestaan todellisuus armottomasti peilaa. Jos jotakin tapahtuu tai jää tapahtumatta, se kertoo minusta.

Vaan mitä? Sitä, miten sitoutunut olen arvoihini. Sitä, miten voimissani olen viedäkseni muutoksen läpi, sekä sisäisen voimani osalta yleisesti että suhteessa sen hetkiseen, tilanteeseen sidottuun voimaani.

Voimaksi ja energiaksi

Monet asiat palaavat siihen, miten onnistun pitämään omasta voimastani ja energiastani huolta. Ja tämä puolestaan palaa itsetietoisuuteeni ja sitä myötä kykyyni johtaa itseäni. Valuuko energiani ratkaisevalla hetkellä ulos? Lamaannunko tai luovutanko silloin, kun minulla on todellinen tilaisuus astua eteenpäin?

Tuttuja kysymyksiä harjoitustiellä, samalla perimmäisiä kysymyksiä elämän ja elämisen kannalta. Mitä oikein tahdon? kietoutuu kysymykseen: mihin tahtoni yltää? Sillä se, mihin tahtoni yltää, on kerran ollut se, mitä olen riittävästi tahtonut. Ja se on tehnyt minusta tällaisen, riittävän vahvan yltämään siihen, johon yllän nyt.

Mutta: jos olen riittävästi vahvistunut siinä, mitä voi kutsua vaikka uskoksi itseeni, minulla on näissä tilanteissa kyky ylittää itseni. Jos olen harjoitellut, harjoittelu on tuonut minulle itseluottamusta voittamaan niin hetkellisen heikkouden kuin ylittämään sen, mihin olen siihen asti yltänyt.

Risteyksiä ja risteytyksiä

Näin ei tapahdu aina mutta näin tapahtuu useammin, jos olen tehnyt kotiläksyni eli ollut uskollinen ja sinnikäs harjoituksissani. Jokainen tehty harjoitus lisää voimaani ohjata itseäni ja mieltäni. Jokainen harjoitus myös tekee minut tietoiseksi itsestäni, niin rajoistani kuin vielä vapauttamattomasta potentiaalistani.

Onko oikeastaan niin, että minä olen ja toteudun rajojeni ja potentiaalini risteyksessä, joskus niiden risteytyksessä? Mitä enemmän uskon mahdollisuuksiini, sitä enemmän niitä näen ja sitä enemmän tahtoni niille syttyy. Kun tämä tapahtuu – ja sitä tapahtuu usein – rajoitukset ja esteet ovat vain polku itsetuntemuksen vahvistamiseen ja tahdon voimistumiseen.

Nyt minäkin tiedän, mitä sanonta ’Este on polku’ tarkoittaa.

 

 

Mainokset

Töppöhönö

Valmennukseen tulevilla ihmisillä on tavallisesti samanlainen kaava kuin ihmisillä, jotka vasta tutustuvat toisiinsa. He puhuvat itsestään kaikenlaista ja sitten kuin spiraalina kohti ydintä, olennaista.

Kaksi kuukautta oli kulunut ’lämmitellessä’, kun nainen hetken hiljaisuuden jälkeen kysyi minulta: ”Mitä mun pitäis tehdä sen kotona olevan töppöhönön kanssa?”

Tehtävä

Vastasin spontaanisti:

”Kirjoita paperille hänen kolme parasta ominaisuuttaan.

Kun nainen oli tehnyt työtä käskettyä, kysyin häneltä:

”Onko hän sen arvoinen?”

Kun nainen oli lähtenyt, en tiennyt, aikoiko hän vielä palata.

Yllätys

Nainen soitti minulle seuraavalla viikolla, päivää ennen viikoittaista tapaamistamme.

”Voiko mieheni tulla mukaan?”

Seuraavana päivänä nainen melko kirjaimellisesti raahasi paikalle miehensä, joka vastasi olemukseltaan aika tavalla naisen sanavalintaa.

Juttu ja kuva eivät liity toisiinsa.

Katsoin heitä kumpaakin vuorotellen kysyvästi.

”Mikset sinä puhu minulle koskaan mitään?” nainen kysyi mieheltään.

”Koska sinä puhut kaiken aikaa.” mies vastasi.

Ulkoisesti hetki oli arkinen. Mutta minulle jäi hyytävä tunne siitä, että ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen nämä kaksi ihmistä kohtasivat ja kummankin kipu tuli näkyväksi.

Parisuhde

Seuraavalla viikolla nainen tuli sovittuna aikana. Hän näytti huojentuneelta. Kun hän alkoi puhua, hän puhui rohkeammin ja avoimemmin kuin koskaan. Tuntui kuin hänellä olisi vähemmän menetettävää ja suojeltavaa.

”Mistä voi tietää, milloin on rohkeutta jäädä ja milloin lähteä? Tällä hetkellä tuntuu, että pitäisi vain lähteä, tukehdun tähän 20+ -vuotiseen liittoon, joka on tyhjää täynnä. Mutta miltä se tuntuu sitten puolen vuoden tai kolmen vuoden päästä? Monet eronneet ystäväni viettävät ’itsenäistä’ elämää, mutta yksinäiseltä se minusta näyttää ja kuulostaa. Ja ketä viisikymppistä naista oikeasti enää lykästää miesten suhteen?”

Parisuhdepuoskaroinnin ja avun antamisen välinen vesiviiva liittyy usein kysymiseen. Voiko omaa elämää laajentaa suhteessa?

”Pahinta tässä on pelko haaleasta kompromissista. Koska siitä on ollut koko ajan kyse, alusta lähtien. Viimeviikkoinen vasta avasi silmät sille, mistä kaikesta olen luopunut tässä suhteessa, ja pelkään, että suurin osa on vielä näkemättä. Pahinta on, että luovuin… itsestäni, siitä, mitä olin, kun suhde alkoi. Eikä sitä saa enää takaisin.”

”Vai onko pahinta sittenkin tajuta se, etten aina ollut tällainen pelkuri. Mitä sitten oikein tapahtui? Miksi turvallisuudentunteesta on valmis maksamaan tällaisen hinnan? Eikö hinta ole liian kova?”

Tämä oli viimeinen kerta, kun nainen tuli tapaamaan minua. Vuotta myöhemmin olin näkevinäni hänet miehensä kanssa konsertissa, mutta en ole varma.

Viisastelua

Voi ajatella, että parisuhde on parisuhde ja työpaikalla tehdään työtä, mutta ei ihminen ole kone. Jos ilmeen tilalle on tullut näytönsäästäjä, se vaikuttaa ihan kaikkeen.

Sanotaan, että parisuhde on koulu. Ja lisätään, että onko se Kiva koulu vai Kova koulu, riippuu asenteesta ja sen takana olevasta päätöksestä. Sitten voikin kysyä, kuka antaisi sellaisen todistuksen, jolla pääsisi luokalta tai jopa seuraavaan kouluun.

Tavallisesti parisuhde ei ole helppo, koska siinä joutuu myöntymään ihmiseksi sekä itselle että toiselle. Näkemään ja kohtaamaan kaiken sen, minkä on onnistunut siihen asti kätkemään itseltään. Ja kohtaamaan toisessa saman.

Kova yhtälö, varsinkin kun eväät kohtaamiseen näyttävät keskimäärin heikoilta. Ehkä siksi suhteista ei aina tule ihmissuhteita vaan olosuhteita ja parisuhteita, joiden pääasiallinen tehtävä on koossa pysyminen ja koossa pitäminen.

Onko ihmisen hyvä olla yksin ja toisen kanssakaan, näyttää olevan riippuvaista siitä, millaista suhdetta itseen harjoittaa ja miten tämä suhde toteutuu toisen kanssa. Onnelliset parisuhteet näyttävät olevan yhtä harvassa kuin onnelliset ihmiset: asia- vaan ei syy-yhteys?

Vallan hirmu

Minulta menee alle sekunti kun olen muodostanut tarkan, koko elämänkokemukseeni perustuvan mielikuvan toisesta ihmisestä. Menee muutama sekunti lisää ja olen jo tehnyt arvion siitä, millaiseen valtasuhteeseen asetun suhteessa tuohon ihmiseen. Ylä- vai alapuolella. Lähelle vai kauas. Annanko vai otanko tilaa. Millaisten rajojen sisäpuolella käyttäydyn. Jne.

Valta on tila ihmisten välissä. Se on raakaa tahtoa, jota sivistyksen pinta tavallisesti suojelee toteutumasta sellaisenaan. Mutta sosiaaliset tavat eivät suojele siltä, etteikö valtasuhde de facto toteutuisi juuri siten kuten tahto/tahdot määrää.

Valtasuhteita

Jokainen suhde on valtasuhde. Asetumme toistemme suhteen valta-asemaan. Se on luonnollista ja neutraalia, ei siis hyvä eikä paha.

On suhteita, jotka lankeavat luonnostaan. Vanhemman suhde lapseen, pomon suhde alaiseen, opettajan oppilaaseen, tavallisesti. Näissä valta on sekä sanallisesti että sanattomasti määritelty ja sitä tarkennetaan ja siitä muistutetaan tarpeen mukaan. Mutta kuten kaikkia suhteita, myös valtaa koetellaan, mikä sekin kuuluu ihmisluontoon.

Sitten on määrittelemättömiä suhteita. Ystävyyssuhteet. Vanhemman ja aikuisen lapsen suhde. Puolisoiden välinen suhde. Voisi ajatella, että tasavertainen suhde olisi näissä ihanne. Ja onkin. Mutta harvoin se toteutuu.

Ihanteita

Tasavertainen suhde. Se olisi korkeinta mahdollista, ja hetkittäin päästään aika lähelle. Miksi se on vaikeaa? Koska tasapainosta ei voi pitää kiinni ja se muuttuu koko ajan?

Ei se ole muutenkaan helppoa. Kumpi asettuu yläpuolelle, kumpi alapuolelle ja mikä sen määrää, siis kussakin hetkessä tai asiassa?

Onko se osaaminen, elämänkokemuksen tuoma asiantuntevuus vai paras argumentti? Vai tahto valtaan? Olisi virkistävää – vaihtelua – jos se määräytyisi tietoisesti hetkestä käsin. Mutta usein ihminen sekoittaa siihen kaikkea muuta, joka ei oikeastaan kuulu asiaan. Niin kuin esimerkiksi oman vaikeutensa.

Pitää kiinni ja pelätä: kaikkea. Omaa tietämättömyyttä, alistetuksi tulemista, oman maailman muuta romahtamista. Siksi omaa valtaa, liittyen tekemiseen tai tietämiseen, niin usein aletaan puolustaa. Ja silloin tavallisesti aletaan vääntää, vallasta. Eikä aina ihan leikillään.

Sivistys

On mahdollista tiedostaa tämä. Ennen kaikkea tämä oma sisäinen kuvio. Mitä minussa tapahtuu kun toinen ottaa tai antaa minulle valtaa – tai minä otan ja annan?

Yksi ihminen herättää minussa heikkouden, toinen vahvuuden. Mitä teen kun toinen tulee selvästi rajojeni yli – entä huomaanko kun teen samaa?

Jokainen tilanne, kohtaaminen ja suhde peilaa selkeästi omaa sisäisyyttä: Miten reagoin? Mikä on tahtoni ja miten vahva/heikko se on, siinä hetkessä ja miten se asettuu suhteessa toisen tahtoon? Pomotanko vai nöyristelenkö? Mitä leikkaan itsestäni pois, mitä tuon esille? Ketä annan itseni luvan kohdella huonosti ja ketä pelkään? Mikä minä olen?

Pelejä

Voinko kieltäytyä pelaamasta pelejä – edes aloittamasta? Asettua kohtaamiseen niillä voimilla ja sillä haavoittuneisuudella kuin mitä olen?

Voin, mutta usein vain niin pitkälle kuin tietoisuuteni ulottuu. Eli kaikesta minussa liikkuvasta huolimatta tai sen vuoksi pyrin käyttäytymään sivistyneesti, ihmismäisesti. Siinä on aito haaste, jonka rinnalla esimerkiksi väittelyn voittaminen ei tunnu miltään.

Miksi ryhtyä pelaamaan tai jatkaa pelaamista, kun vaihtoehtona on lähestyä mielikuvituksen ylittävää todellisuutta?

Harjoituselämää

Jos jokainen tilanne tarjoaa minulle mahdollisuuden peilata itseäni ja suhdettani ihmisiin, miksi en käyttäisi sitä?

Mitä siis harjoitella?

  • Läsnäoloa ja itsenä olemista.
  • Hyväksymistä ja reagoimisesta pidättäytymistä.
  • Seuraamista ja havainnon tekemistä.
  • Tietoista, aktiivista toimimista.
  • Reflektoimista tilanteessa ja tilanteen jälkeen.

Kohtaaminen on viesti. Niin, juuri minulle. Elämän laatu paranee, kun otan viestin vastaan. Sillä mitä enemmän minulla on valtaa itseeni, sen vähemmän tarvitsen väkivaltaa kaikissa sen arkisissa muodoissa.

Yksikin kunnon harjoitus päivässä tekee mestarin. Ja ennen pitkää mestari on mestari harjoittelemaan.

Ulottumaan

Ihmisellä on mistä valita. Hän voi valita päivittäin ja jopa hetkittäin: olenko epäinhimillinen, inhimillinen tai yli-inhimillinen.

Mihin ulottua tänään? Kun kaikki on mahdollista.

Ilkeä sika

Epäinhimillinen on sitä, että ihminen liittää hänelle suodun älykkyyden siihen eläimellisyyteen, johon hän vajoaa luonnostaan ja huomaamattaan. Siksi hän voi toimia pahemmin kuin yksikään peto. Siis ellei pidä itsestään ja hyveistä eli luonteensa lujuudesta huolta.

Väsymys, stressi, turhautuminen, hermoksissa oleminen* – mikään noista ei nosta ihmisessä esiin parasta. Vaan esimerkiksi kateuden ruokkiman tuhoamisen vimmansa. Eläimen vaiston siitä, ketä voi kohdella huonosti ja kenestä olla välittämättä.

Ihmiset näyttävät tässäkin asiassa syntyneen eri valmiuksin.

Mitä vähemmän (itse)tietoisuus ihmistä rasittaa, sitä todennäköisemmin hän samastuu eläimeen. Moni näyttääkin valinneen hyväksi havaitsemansa tien olla elukka kanssaihmisilleen. Täysin oikeuksin. Aivan kuin kukaan ei olisi koskaan kertonut, että on olemassa myös velvollisuuksia, jotka tulevat sen mukana, että on ihminen. Sellaisia, jotka suojelevat itseä vajoamasta alemmas kuin kukaan haluaa.

Ihminen ihmiselle

Ihminen voi valita olla inhimillinen toiselle – ja itselleen. Inhimillisyys on auttamista, niihin tarpeisiin vastaamista, joilla toinen ihminen lähestyy. Tarpeet ovat todellisia, inhimillisiä tarpeita tulla kohdatuksi, kevennetyksi ja kannustetuksi.

Inhimillinen vaatii kaiken muun elämän keskellä erillisen ponnistuksen. Joidenkin kohdalla se näyttää helpolta. Tosin usein siksi, että kyseinen ihminen on jo ponnistellut niin kauan, että siitä on tullut tapa. Hieno tapa.

Tällaisiakin ihmisiä on, enkeleitä työpaikalla. Toisinaan ylikuormitettuja. Sillä kysyntä ei kohtaa tarjontaa.

Ylitse itsensä

Puhutaan yli-inhimillisestä ponnistamisesta joissakin hetkissä. Voi puhua myös itsensä ylittämisestä ja vielä enemmän: sen ylittämisestä, mihin ihmisen rajat on totuttu asettamaan.

Kun ihminen nousee oman inhimillisen yläpuolelle, hän lakkaa olemasta arki-ihminen. Hänestä tulee enemmän ihminen kuin hän olisi luonnostaan. Hän näkee itsensä ulkopuolelta ja sen, mikä hänessä on todellista yksilöä ja olennaista.

Tällaisen ihmisen kohtaaminen merkitsee kokemuksena kuin oman olemuksen selkiintymistä. Tahtoa katsoa elämää ja omaa elämää laajemmin ja pyrkiä toimimaan itseä suurempien päämäärien mukaisesti. Ne, jotka näkee kun nostaa päänsä hetkeksi arjen yläpuolelle.

Mikä riittää?

Oma kokemukseni on se, ettei pelkkä päätös tai pyrkimys muuttaa arkeen ulottuvia käytänteitä riitä. On saatava tahto liikkeelle. On voitava viedä vaatimattomastikin käytäntöön se, minkä on oivaltanut. Muuten oivallus kuin tuhoaa tuon aikomuksen.

Joka aamu voit valita, liittoudutko tänään enkelin vai paholaisen kanssa.

Koska voin valita, minkä kanssa liittoudun asenteissani ja toiminnassani, voin myös tehdä elämästäni ja samalla muiden elämästä vähän parempaa kuin mitä se oli eilen.

Ja tiedätkö, mikä on oikeasti aina uudestaan hämmästyttävää ja samalla aito ihme? Se, että pienelläkin teolla on niin suuri vaikutus.

 

*Tämä sanonta tulee varhaislapsuuden ystävältäni. Kun hän suuttui jostakin, hän totesi olevansa niin hermoksissa, ettei hänelle kannattanut puhua. Hienoa itsetietoisuutta 5-vuotiaalta.

 

Puolesta vai vastaan?

Ihminen on nerokas keksintö. Ihmisessä olevat voimat korjaavat kaiken ja palauttavat voimat eikä ihmisen tarvitse tehdä muuta kuin olla möllöttää. Hieno on ihminen.

Onko oleminen helppoa?

Haavat paranevat x-aikavälillä, isommat haavat vaativat jo huomiota ja tosi isot apuakin. Mutta itse paranemisen hoitaa ’jokin ihmisessä’. Tavallisesti kyse on ajan antamisesta sille, että parantuminen voi tapahtua.

Sama koskee palautumista. Kun antaa itseään uusintaville voimavaroille mahdollisuuden kasvaa täyteen mittaansa, ihminen ’parantaa’ itsensä. Kyse on ennen kaikkea oikeiden olosuhteiden luomisesta.

Olemisen laaduista tärkein on uni, tuo paras lääke ja oppimisen ja muistamisen kehto. Seuraavaksi tulee muu ajan antaminen sille, ettei oikeasti syö huomisen eväitä jo tänään.

Onko se helppoa? Ei kyllä kaikesta päätellen ole.

Tietoisesti itseä vastaan

Nerokkaiden, evoluutiossa kehittyneiden järjestelmien ohella ihmisessä elää jotakin ei-ihan-vielä-yhtä-nerokasta eli ihmisen toistaiseksi melko rajallisesti kehittynyt tietoisuus ja itsetietoisuus.

Samalla tietoisuudella, jolla ihminen on lakannut olemasta pelkkä luonnonolento, ihminen kykenee toimimaan itseäänkin vastaan. Hyvässä ja pahassa.

Ihminen ei aina tiedä, mikä on hänen etunsa mukaista, ja siksi hän toimii tuhoisasti. Toisaalta ihmisen ei tarvitse toimia luontonsa mukaisesti vaan kehittää itsessään olevaa ihmistä esiin.

Tasapainon hakeminen

Ihmisen osa on olla enemmän kuin hän luonnostaan on. Tätä on itsensä ylittäminen.

Oman luontonsa ja ihmisluonnon ylittäminen, toiselle puolelle kurkottaminen ja ihmisyyden esiin nostaminen ja sillä enemmän luominen. Irti tuntemisen mustavalkoisuudesta, irti oikeassa olemisesta, irti itsekeskeisyydestä. Saada aikaan jotakin, josta parhaassa tapauksessa hyötyy koko ihmiskunta.

Arjen haaste on löytää tietoisuuden kautta tasapaino ylittämisen ja palautumisen välillä. Sillä toisessa äärilaidassa vaanivat itsetuho, uupuminen ja itsensä sairastuttaminen.

Eräs yksityisyrittäjä kauhistui ensimmäisellä hengityskoulutunnilla terapeutin puhetta siitä, että saa vain olla. Jo ajatuskin olemisesta uhkasi hänen työmoraaliaan. Mitäs siitä tulisi, jos yksityisyrittäjä alkaisi olemaan. Hän lopetti ryhmän ensimmäiseen kertaan. Martin, Seppä et al: Hengitys itsesäätelyn ja vuorovaikutuksen tukena

Tasapainoon ei ole kertakaikkista ratkaisua eikä edes selkeää ohjetta. Ainoa keino on kuunnella ja kuulla itseään. Paljon tietoisuutta viisaampia ruumiin tuntemuksia. Ja sitten vielä toimia niiden mukaisesti.

Tie itseen

Harva osaa tätä hyvin. Ja hyvillekin tulee monta tilaisuutta harjoitella kuuntelemista ja toimimista. Kevyt check-lista selkiinnyttää perusteita:

  • Järkevää boho-arkea
  • Taukoja arjen keskellä
  • Yksi hetki päivässä tekemättä mitään
  • Palautumispäiviä
  • Säännöllistä itsereflektiota

Tietoisuus  siitä, että oma tietoisuus on mahdollisuus enempään ja mahdollinen ansa. Omat voimavarat ovat monelle vielä tuntemattomat. Oppia käyttämään tietoisuutta itsen ja kanssaihmisten hyväksi on tie, jonka alussa ihminen toistaiseksi seisoo.

Toisinaan epäröi ja ihmettelee sen keskellä, ettei osaa tehdä asioille mitään. Syvän avuttomuuden keskellä moni vie vielä mukanaan toisia ihmisiä. Mutta paluuta eläimen luonnontilaan ei ole, vaikka jotkut niin toivoisivat.

Todellinen toivo on tietoisuuden ja sen myötä itsenäisen tahdon vahvistamisessa.

Jos olen nyt ihan rehellinen…

Rehellisyys on ollut minulle oikeasti kelpo haaste yli puoli elämää. Miksi? Siksi että

  • Olen pienestä pitäen tiennyt liiankin hyvin, mitä minulta oikeastaan odotetaan ja ennen kaikkea mitä minun odotetaan sanovan.
  • Olen aina tehnyt niin kuin minua on huvittanut. Suotuisissa oloissa uncovered ja vähemmän suotuisissa undercover.
  • Johtuen myötäsyntyisestä halustani luoda todellisuutta olen elänyt vanhan kirjailijamoton myötä: ”Jos sinun täytyy valita, kerrotko totuuden vai tarinan, kerro tarina.”

Näillä mentiin, tällainen elämä.

Ei löydy rehellistä sielua

Tosiasioiden kohtaaminen silmästä silmään ja suoraselkäisenä on minulle siksikin aina edustanut vahvimmista vahvinta luonteenlujuutta. Ja samalla kertonut ihmisen henkisestä kypsyydestä ja vahvuudesta enemmän kuin moni muu asia.

Miksi rehellisyys on ihanne, johon kukaan ei näytä yltävän? Ulkoisen tai sisäisen peilin edessä kärvistely munasillaan/munasarjaisillaan ei näytä luonnistuvan keneltäkään. Sama koskee tietysti totuuden tavoittamista muutenkin.

Kun tähän lisää sen, että olen venkoillut niin monta kertaa niin monessa tilanteessa niin monen ihmisen kanssa ja aivan erityisesti itseni kanssa, tiedän olevani tämän alueen ihan musta vyö. Tiedän normi-perttiä paremmin, miten totuuden ympärillä kierretään, lakimiesakrobaatin lailla.

Siitä johtuen – ja tämä on oikeasti kiinnostavaa – minulle on kehittynyt eläimen vaisto kaikkea valheellisuutta kohtaan. Siksi näen (edelleen!) paljon selvänäköisemmin kaikenlaisen kieroilun toisissa ihmisissä kuin itsessäni. Onhan tämä noloa mutta ei NIIN noloa. Pikemmin lohduttavaa, että jos itselleen rehellisenä oleminen on vaikeaa minulle, niin samassa veneessä seilataan kanssaveljien ja -siskojen kanssa.

Mistä kyse?

Miksi se sitten on niin vaikeaa? Siis myöntyä eli katsoa peiliin ja vähitellen henkisen kypsyyden voimistuessa kiillottaa peiliä entisestään?

Kato peiliin jos siellä vielä jotain näät! Ketonen&Myllyrinne: Narsisti

Tuleeko ego tielle? Onko kivempaa kuvitella, että on vähän fiksumpi – tai rehellisempi? Onko kiva tykätä omista mielikuvista enemmän kuin todellisuudesta? Pelkääkö ’minä’ murenevansa katseen vaikutuksesta?

Hankala homma. Toisaalta ikävää ja kuormittavaakin esiintyä itselle kaiken aikaa. Kun oikeasti virkistävää, vapauttavaa ja kertakaikkisen kehittävää on katsoa siihen peiliin. Myöntää kaikki. Mutta ei sitten yhtään liikaa. Sillä yltiörehellisyys ja itsensä liiskaaminen on yhtä vähän mistään kotoisin kuin kaikki kieroilu itsensä edessä.

Tietysti peiliin voi katsoa monella tavalla. Kuin Narkissos itseään lammen kuvastimesta, mutta puhun nyt aidosta pyrkimyksestä nähdä koko itsensä, syvyyksiä myöten.

Rehellisyydestä vielä

Tiedätkö, mikä minusta on oikeasti omituista? Tai siis ainakin kaksi asiaa.

Se, että rehellisyyttä arvostetaan kovasti mutta äärimmäisen harva siihen yltää. Tämä näennäinen ristiriita on ehkä sitä, että rehellisyydellä tarkoitetaan rajoitettua ulkoista rehellisyyttä eikä peiliin katsomista sanan varsinaisessa merkityksessä.

Ja tähän vielä: Olen aina pitänyt todellisina pahiksina niitä, jotka vahvojen kulissiensa takaa ovat usein ihan kamalan valmiita tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Kelpo porvarit! Ja hyviksinä niitä, jotka ovat osanneet taiten riisua niin itsensä kuin toisetkin kysymällä vaarallisia kysymyksiä tai muuten vaan nauramalla epätoden eessä. Aidot narrit!

Rehellisyys on taitolaji, toisinaan taidetta.

Toinen juttu on tämä otsikon sanoin Jos olen nyt ihan rehellinen. Mitä tuollaisen johdannon jälkeen voi odottaa? Harvoin ainakaan:

  • … siis tää sun juttu on ihan loistava!
  • … sulla on todellista potentiaalia!
  • … mä rakastan sua.

Vaan: että saa sanoa kaikkein ikävimmän kritiikin. Aivan kuin negatiivisuus olisi jotenkin rehellisempää! Eikä ole. Ihan tyhmää se on.

Elämä on yksin ja yhdessä oppimista

Rehellisyys on vaikeaa, varsinkin tappiin asti oman tietoisuutensa edessä. Joku onkin fiksusti sanonut, että mieli suojelee meitä kohtaamasta itseämme sellaisina kuin olemme, koska emme kestäisi sitä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Mutta: Egoa voi siedättää, peilausta voi opetella pitämään ystävänä, peiliä voi harjoitella kiillottamaan. Sitä voi opetella yksin, jos se tuntuu helpommalta. Ja sitä voi opetella seurassa, vaikka sosiaalisuus vaatiikin sovinnaisuutensa. Mutta aina voi olla vähän rehellisempi eli uskaltaa enemmän, positiivisessa mielessä ja lähtökohdista riippumatta.

Seuraavan kerran kun joku sanoo, että ollaanpas nyt rehellisiä, voi tuollaiselle tyypille vastata että oo ite! Vapaa valinta on, suostuuko sen jälkeen vielä kuuntelemaan änkytyksiä. Vai?