Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Tag: mielen harjoittaminen

Tikusta asiaa

Tulitikun kehitysvaiheissa on paljon samaa kuin harjoittelemisessa. Ja harjoittelemisen seurauksissa myös. Kirjoitin tästä pari viikkoa sitten toisesta näkökulmasta http://peilaus.fi/syty-pala-sytyta/

Ihminen kehitti tulitikun saadakseen tarvitsemansa tulen nopeasti, helposti ja varmasti. Osittain samasta syystä ihminen harjoittelee: säästääkseen aikaa, säästääkseen voimaa ja säästääkseen sisäistä, kognitiivista energiaansa. Uusi, parempi tapa on tätä kaikkea.

Toisaalta harjoittelemiseen liittyy viisas kaksoisluonto:

Voimia säästyy <- harjoittelu -> voimat lisääntyvät

Kognitiivinen ponnistelu vähenee <- harjoittelu -> tietoisuus lisääntyy

Aikaa säästyy <- harjoittelu -> aikaa vapautuu

Harjoittelun seurauksena syntynyt tehokkuus tarkoittaa tässä ennen kaikkea järkevyyttä, olennaiseen keskittymistä. Ja sitä, että aikaa, voimaa ja energiaa jää sellaiseen toimintaan, joka ei synny ulkoisesta pakosta tai välttämättömyydestä. Vaan siitä, miten ihminen oppii sisältään käsin ohjaamaan toimintaansa.

Resursseista taitavuudeksi

Omaa taitavuuttaan suhteessa mieleensä ihminen voi kehittää vastaavassa prosessissa kuin ihminen aikanaan tulitikkua luodessaan.

Ihminen käyttää hyväkseen sisäisiä olosuhteita ja resursseja. Ennen kaikkea sitä, mitä ja millainen hän itse on. Valtava määrä potentiaalia on vapauttamatta. Ihmisen kohdalla nämä yksilölliset resurssit ovat kontribuutio hänelle itselleen ja maailmalle. (luonnon raaka-aineet, niiden hyväksikäyttäminen suhteessa luonnonlakeihin)

Tietoinen tutkiminen, keksiminen, löytäminen – itsenäinen toiminta liittyneenä ajattelemiseen, olennaisen löytämiseen ja parhaan mahdolliseen valitsemiseen. (aineiden ja niiden yhdistelmien tutkiminen ja löytäminen)

Tietoiseksi tuleminen on havahtumista sille, mitä itse on ja sen tarjoamille mahdollisuuksille. Samalla heräävät ensimmäiset kokemukset ja aavistukset siitä, miten vahvistuvasta tietoisuudesta käsin on mahdollista luoda uutta. (kyky luoda sellaista, mitä luonto ei loisi)

Näyttökuva 2014-03-27 kohteessa 21.59.13

Kokeileminen on aito voimayhdistelmä mielikuvitusta ja rohkeutta. Astua siihen uuteen, jonka on mielessään synnyttänyt. Syntyy jotakin parempaa, sopivampaa ja luova tila, jossa kaikuu kysymys: miten tehdä paremmaksi? Eikä paremmaksi kehity pelkästään ulkoiset asiat vaan myös mielen välineet ja mieltä ohjaava tietoisuus. (kymmenet ja sadat kokeilut, jotta voidaan luoda optimaalinen ja tarkoituksenmukainen väline käyttötarkoitukseen)

Kun ihmisen oma voima vahvistuu, sisäisyyden rooli saa uuden merkityksen. Se asettuu ulkoisen rinnalle, toisinaan myös ohi.

Merkityksellisen metsästys

Ihminen kehitti tulitikun, koska hän tarvitsi tilaa ja vapautta uudelle, kehitysimpulsseille, jotka syntyvät hänen sisältään. Ihminen tarvitsi aikaa, voimaa ja sisäistä energiaa, joita hänelle vapautui tulitikun ohella monien muiden keksintöjen avulla.

Kun ulkoinen pakko selvitä ei enää ajanut ihmistä, ihminen vapautui – mihin? Onko ihmiskunta etsimässä nyt kohtaa, jossa ulkoisen pakon tilalle ei vielä ole syntynyt sitä tietoisuutta ja voimaa, jolla ihminen itse alkaa ohjata itseään?

Kysymys nostaa esiin lisää suuria kysymyksiä motivaatiosta, arvoista, merkityksestä ja tarkoituksesta: mitä merkitystä tällä kaikella on? onko tällä jokin tarkoitus? Sisäisyys on toistaiseksi heikompi luomaan ’pakkoa’ – itsekurin kautta merkityksiin liittyvää olennaiseen keskittymistä – kuin ulkoinen todellisuus on aina ollut

Moni asia pitää ihmisen vielä kiinni ulkoisessa ja saa hänet täyttämään aikansa sellaisella, joka pitää hänen tietoisuutensa unessa ja sisäisen voimansa heikkona. Mutta tämäkin asian tila on muuttumassa. Kiinnostus sisäisyyteen, tietoiseksi tulemiseen ja sitä kautta vaikuttamiseen kasvaa tällä hetkellä kuin kevätpuro, vienosti kohisten.

Näyttökuva 2014-03-28 kohteessa 8.18.12Googlen ”Etsi sisältäsi” –ohjelma käy hyvästä esimerkistä.

On aika

Ihminen ei sivistyksen sisäpuolella enää selvitäkseen tarvitse tulitikkua. Minkä muun aika on jo ohi?

Kulkeeko ihmisen tie itsetuntemuksen kautta itsensä ja maailman kehittämiseen parempaan suuntaan? Siihenkö ihmisen olisi vapautuneella ajalla, voimalla ja sisäisellä energiallaan ponnisteltava, itsensä ylittäen?

Ihminen on sisäisesti aiempaa valmiimpi irtautumaan oman luontonsa yhteydestä ja alkamaan luoda omaa, tietoisempaa elämää. Maailma on muuttumassa.

Voimaharjoittelua

Harjoitteleminen on ylevä asia. Kun harjoittelee, kohtaa vastuksen eli sen, mitä ei vielä osaa tai mihin ei kykene ja minkä suhteen on ylitettävä vanha – ja itsensä.

Harjoittelu muuttaa kolme asiaa: kasvaa voimassa, taidossa ja tietoisuudessa. Mieli on lihas: harjoittamalla se vahvistuu ja kykenee vastaamaan eteen tulevaan tarpeeseen.

Voima

Ilman sisäistä, mielen voimaa ei ole itsensä johtamista. Sisäisen voiman avulla voin ohjata itseäni, tehdä tietoisia valintoja ja saada tehdyksi sen, mitä päätän ja miten tahdon.

Näyttökuva 2014-02-03 kohteessa 22.08.12

Taito on hyödytön, ellei ole voimaa toteuttaa sitä. Tämän itsestään selvyyden taakse kätkeytyy tragedia: taitoja harjoitellaan useammin kuin voimaa. Ja usein asiat jäävät tekemättä.

Tietoisuus, jota voi kutsua myös herkkyydeksi tai läsnäoloksi, ilman voimaa ei kykene vastaamaan siihen, minkä tunnistaa tarpeeksi. Toisaalta voima vailla tietoisuutta on sokeaa ryntäilyä.

Kolme yhdessä

Taidot liittyvät taitavuuteen ja taitavuus puolestaan on viisautta, josta on tullut käytäntöä tässä hetkessä. Taitavuutta tarvitaan erityisesti kohtaamisissa itsen ja muiden ihmisten kanssa. Ja sitä on myös kaikkien helpointa ja luontevinta harjoitella juuri kohtaamisen rajapinnassa.

Taito ilman tietoisuutta ja läsnäoloa hetkessä elää aina menneessä. Siksi sellaisesta taidosta seuraa törmäyksiä. Juuri tästä syystä ihmiset, jotka näkevät valveunta omasta osaamisestaan, eivät ole kovin taitavia.

Tietoisuuden kehittäminen on tärkeää juuri siksi, että ihminen voi elää tässä hetkessä ja vapautua menneisyydestään, joka on usein esteenä tässä hetkessä. Herkkyyden kehittäminen tapahtuu helposti hyödyntämällä johdonmukaisesti viiden aistin iloja. Tietoisuuteen herääminen ja sen aktiivinen herättäminen luo vahvempaa itsetuntemusta. Tuota maagista taitoa, jonka merkitystä ei voi ylikorostaa millään elämän alueella.

Sanon: harjoittele

Harjoitteleminen on tunnustus elämälle: tahdon oppia, tahdon voimistua, tahdon kehittyä. Oikeastaan se on rakkaudentunnustus itselle ja kanssaihmisille.

Näyttökuva 2014-02-03 kohteessa 22.10.55

Samalla se on merkki siitä, että olen voimissani. Väsyneenä en edes halua oppia uutta enkä pystyisikään.

Harjoitellessani luon = olen elossa. Olen ihminen inhimillisimmilläni. Itse itseään vahvistavana.

Sopimus elämän kanssa

Murrosikäisenä luin Elia Kazanin kirjan Sopimus elämän kanssa*. Kirja kuvasi vaikuttavasti sitä, miten elämän voi niin halutessaan järjestää uudestaan.

Itsensä ja elämänsä kanssa voi tehdä sopimuksen. Siinä on jotakin pyhää ja intiimiä, koska välttämättä kukaan ei saa koskaan tietää siitä. Ja tulee hetkiä, jolloin se saattaa olla kaikki, mitä sinulla on.

Sopimus

Sopimus on lupaus ja samalla sitoutuminen. Ulkoiset sopimuksethan liittyvät esimerkiksi avioliittoon tai työsuhteeseen. Kummassakin annetaan lupaus sitoutumisesta siihen, mistä sovitaan.

Joskus kaikki tai riittävä menee hyvin. Toisinaan tulee kaikenlaista hankaluutta, erinäköistä tulkintaa siitä, mitä oikeastaan sovittiin ja mitä se tarkoittaa. Jopa niin, ettei sopimus näytä pätevän enää. Tai se ei tunnu sitovan kuin toista osapuolta.

Oli aika

Vuosia tuon Kazanin kirjan lukemisen jälkeen tuntui, että aika oli tullut sopimuksen tekemiseen.

Tein sopimuksen, jossa sitouduin harjoittelemaan eli tekemään tietyt itse valitsemani harjoitukset joka päivä vaikka mikä tulisi. Se tuntui hienolta. Ja koska se oli minun sopimukseni itseni kanssa, siihen liittyi jokin erityinen tunne pitää siitä kiinni ja noudattaa sitä. Olla uskollinen sille.

Näin jälkeenpäin katsottuna se näyttää jonkinlaiselta vapauden hetkeltä elämässäni. Minun ei ollut pakko eikä kukaan sitä varsinkaan vaatinut. Mutta minusta se tuntui oikealta.

Mihin sitouduin?

Toki näin, että harjoitukset olivat vain työkalu jonkin saavuttamiseen. Toisaalta harjoitteleminen sinänsä oli samalla jotakin, joka piti minut paremmassa hapessa päivästä päivään. Hereillä, itsessäni ja avoimempana kaikelle.

Minkä saavuttamiseen? Oikeastaan kahden asian.

1)   Ajattelen, että voin omalta osaltani ja jopa omalla esimerkilläni olla edistämässä asioiden kehittymistä oikeaan suuntaan. Inhimillisempään, tietoisempaan, vastuullisempaan. Samalla kurottautua ja luoda uutta.

2)   Jotta opin sen, mikä minun on tarpeen oppia. En tiedä, mitä tämä päivä minulle opettaa mutta kokemuksesta tiedän kaksi asiaa:

  • Kaikki opetukset eivät ole helppoja. Oppimista täytyy tahtoa.
  • Nukun helposti opetusten ohi.

Harjoitteleminen herättää minut unestani. Harjoitteleminen antaa minulle tahdon lujuutta ja sitkeyttä kohdata opetukset.

Tästä seuraa

Harjoitteleminen johtaa siihen, että

  • elämän itseohjautuvuus asteittain voimistuu. Tietoisuudellani on tila ulkoisten ja sisäisten impulssien välissä.
  • automaatio muuntuu autonomiaksi. Aiemmin automaattisten toimintojen tilalle tulee itse tietoisesti luotuja autonomisia tapoja ja tottumuksia.
  • kynnys asioihin tarttumiseen ja ideoiden toteuttamiseen madaltuu. Pelko väistyy, kun tajuan, millaisia mahdollisuuksia ja ominaisuuksia oikeasti on vielä löytämättä.

Sopimuksellani valtuutin itseni elämään tällaisen elämän. Oikeasti tuntuu välillä uskomattomalta, että tämä tapahtuu minulle.

Jos sinä tekisit sopimuksen, millainen se olisi?

Tämä on viimeinen blogahdus ennen kesätaukoa. Kiitos sinulle, lukija ja kommentoija ja osallistuja, hauskoista ja innostavista hetkistä. Elokuussa palataan. Kesytöntä kesää!

 

* Kirjan alkuperäinen nimi on The Arrangement. Minusta suomenkielinen nimi on parempi. Tai ainakin se jäi pysyvästi mieleeni. Joitakin vuosia tuon kirjan ilmestymisen jälkeen sama herra Kazan teki aiheesta elokuvan nimeltä Tilinteko. Kirk Douglas loisti sen pääosassa. Muistan vieläkin sen kohdan, jossa Douglasin esittämä Eddie Anderson suojaa päänsä ohjatessaan autonsa rekan alle. Muuttaakseen elämänsä dramaattisesti.

P.S. Kirjojen lukeminen on tehnyt minuun myöhemminkin suuren vaikutuksen. Oli tammikuu, kun luin Robert M. Pirsigin Zen ja moottoripyörän kunnossapidon. Huhtikuussa olin suorittanut ajokortin, koska: kesäkuun lopussa olin ostamassa ensimmäistä moottoripyörääni Los Angelesissa. Samana päivänä ajoin neitsytajoni 16-kaistaista ulosmenotietä LA:sta itään, kohti New Yorkia. Mottonani oli: ”Jos selviän Los Angelesissa, selviän missä vaan.”

Sisäinen evoluutio

Kyllä tässä maailmassa kummasteltavaa riittää. Jokapojalle. Yksi näistä asioista on tämä: joillekin tuntuu olevan tärkeää korostaa ihmisen ja eläimen yhtäläisyyksiä. Jostain sekin tulee.

Tällä kirjoituksella ei ole tarkoitus esittää uutta ajatusta evoluutiosta tai toivoa Raamatun paluuta ainoaksi auktoriteetiksi. Kunhan raapustan.

Tietoisen kehittämisen voima

Olen elänyt vuosia siinä kokemuksessa, että voin halutessani itse ohjata sisäistä ja ulkoista toimintaani. Niissä puitteissa, tietoisuuteni ja tahtoni ulottuvuudessa, joissa voin ja minulla on siihen mahdollisuuksia.

Tämä ulottuminen laajenee. Harjoiteltuani vuosikaudet tietoisesti esimerkiksi myönteisyyttä, en enää pelkästään ajattele asioita myönteisesti vaan myös näen yhä enemmän valtaosin myönteisiä asioita ympärilläni. Tämä on ollut minulle iso muutos lähtötilanteeseeni peilattuna.

Samoin on keskittymisen ja fokusoinnin suhteen. Aiemmin vielä sekavampi mieleni selkiintyy, hitaasti. (Vaikka näitä kirjoituksiani lukiessa näkee, että todelliseen selkeyteen on vielä matkaa.) Tämä tietoiseksi tuleminen ja selkeyden voimistuminen johtuvat siitä, että harjoittelen. Sinnikkäästi. En siksi, että se olisi luontaista tai edes hauskaa.

Hyveet

Hyveiden eli luonteenlujuuden harjoittamisella on näinä päivinä käyttöä.

Olin nuorempana todella usein oikeassa, ja se oli minulle tärkeää. Nykyisin katseeni suuntaa aiempaa enemmän seurauksiin eli ennen kaikkea siihen, mitä hyvää toiminnastani seuraa muille ihmisille ja itselleni. Tämä tuo totuusarvojen rinnalle myös kauneuden ja hyvyyden arvot, ja samalla tasapainoa.

Hyveet eivät siis ole jotakin, joiden tehtävä on olla jossakin saavuttamattomissa, ihmiskunnan henkisenä perintönä. Vaan jotakin, joita kohti voi tietoisesti ja aktiivisesti pyrkiä.

Tällä tietoisella pyrkimisellä on seurauksensa. En ehkä aina voi enempää työssäni kuin yksityiselämässäkään auttaa ihmisiä, mutta voin muuttaa asioita sillä, miten olemiseni ja asenteeni muuttuvat pyrkimällä konkreettisesti johonkin parempaan. Voin jättää huonoja asioita tekemättä, voin valita hyvän tekemisen. Arjessa tämä edellyttää usein hyveen vahvistamista.

Minä

Kun harjoitan keskittymistä, huomaan, ettei minua ole yksi vaan kolme. Se joka yrittää keskittyä. Se joka antaa komennon tälle jollekin. Ja se, joka tarkkailee, miten homma sujuu.

Kun sain ensimmäisen kosketuksen näihin kolmeen ’minään’, tajusin, että olen jonkin peruskokemuksen äärellä. Voin olla jotakin suurempaa kuin mitä luonnostani olen. Ja samanaikaisesti: minussa on jotakin paljon suurempaa kuin mitä arkinen minäni on.

The right thing to guide us. Is right here, inside us.

Nickelback: When we stand together

Tästä ei mennyt kauaa tajuta, ettei kyse ole vain keskittymisestä vaan aivan kaikesta. Kyse on itseni ohjaamisesta ja siitä, että voin milloin tahansa liittää itseni siihen, joka minussa on suurempaa, enemmän, parempaa.

Kun on toistuvasti saanut kokemuksen ihmisestä itsessään, on vaikeaa enää uskotella itselleen olevansa ’vain eläin’.

Eläin vai ihminen

Jäljelle jäi kuitenkin vaikeita kysymyksiä:

  • Määrääkö kokemus itsestä sen, tulkitseeko ihminen olevansa eläin vain ihminen?
  • Onko vaikeaa havaita ihmistä itsessä – vaikka siitä olisi kokemuskin – ellei kukaan ole koskaan sanonut, että sellainen on olemassa?
  • Vai onko kyse tarpeesta tulkita ja antaa tuolle havainnoille tietynsuuntainen merkitys – miksi?

Jos kokee olevansa viettikone ja ehdollistumiensa ja tiedostamattomansa armoilla tai jos uskoo tietoisuuden ja inhimillisen vapauden olevan vain illuusiota ja kyvyttömyyttä nähdä rajoittavia tekijöitä, mitä muuta kokee kuin olevansa eläin?

Kun kokee itsessä olevan mahdollisuuden lisätä tietoisuuttaan ja toimia yhä enemmän siitä ohjautuen, voiko kokea olevansa muuta kuin ihminen, koko ajan enemmän ihminen?

                                                                  Tervetuloa ihmisen kehitykseen!

Eläimen tehtävä on olla eläin, mutta ihminen voi niin halutessaan tulla enemmän ihmiseksi.

Onko näillä uskomuksilla jokin seuraus? Auttaako ihmisen tunnistaminen itsessä ponnistamaan siinä kohtaa, jossa muuten luovuttaisi? Luoko ihmisen kehittymismahdollisuuksien näkeminen tilaa, uutta toivoa ja sitä myötä onnellisuutta?

Minä vastaan kyllä, mutta oikeasti voin puhua vain omasta puolestani.

Mikä on parasta?

Vaikka ympärillä tuntuu olevan vielä paljon fanaattisesti, uskonnon tavoin omaan eläimellisyyteensä tarrautuvia ihmisiä, ihmisten määrä lisääntyy kaiken aikaa. Tietoisuuden vahvistuminen tekee sen mahdolliseksi.

Tietoiseksi tuleminen vapauttaa.

Sillä seurauksella, että päätösvalta, valinta onkin yhtäkkiä minun. Ei jonkin ulkopuolellani, ei olosuhteissa eikä edes toisissa ihmisissä. Minä valitsen. Joka päivä ja periaatteessa joka hetki. Vaikka harvat ovat toistaiseksi ne hetket, joissa jaksan olla oikeasti tietoinen.

Onko ihminen siis sittenkin enemmän verbi kuin substantiivi?

 

P.S. Uskon, että jonain päivänä tästä ylletään keskustelemaan, vailla kiihkoa. Uskotko sinä?

Meidän mielestämme

Tältä se näyttää: sekava toiminta syntyy sekavasta mielestä, sekava puhe sekavasta ajattelusta. Harvoin törmää oikeasti jäsentyneeseen ja selkeään toimintaan, joka lisäksi ei tapahdu pelkkien olettamusten varassa.

Mitä tämä on? Saako harjaantumaton mieli sekavasta mielestä saa vain sekavan havainnon?

Pintaa

Mieli on jatkuvassa liikkeessä ja tapahtumisessa, aivan kuten ihmisen muukin sisäinen toiminta. Veri kiertää, aineet vaihtuu. Kaikki tapahtuu itsestään, luonnollisesti. Tästä näkökulmasta ihminen voi omalla toiminnallaan olla vain häiriöksi.

Kun ihminen on vauhdissa, hänen näkemyksensä ja elämisentunteensa on väistämättä pinnallinen. Mihin tahansa ja erityisesti mieleen syventyminen edellyttää pysähtymistä.

Vuosikymmeniä psykologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että ihmisen aistihavainto ei tavallisesti ole kovin täsmällinen. Se on pikemmin sinne päin. Havainnon epätäsmällisyyttä lisäävät erilaiset tulkinnat.

Sama pätee havaintoon mielestä, mutta potenssiin kaksi tai kolme. Tottumus havainnoida omaa mieltä eli katseen kääntäminen aistimaailmasta sisäiseen maailmaan on… sitä ei tavallisesti ole. Ulkoinen aistitodellisuus on monelle yhä ainoa todellisuus, johon voi jotenkin tukeutua.

Mutta tämä on ansa. Miksi? Siksi, että me rakennamme niin kuvamme kuin toimintammekin maailmassa siltä pohjalta, mitä mielessämme liikkuu. Katsoa välillä, mitä siellä oikein liikkuu ja miten se itseen vaikuttaa – ehkä kannattaisi.

Omaa elämää, sen kulkua ja tapahtumia alkaa siinä sivussa ymmärtää. Kaikki ei ’vain tapahdu’ vaan siihen kaikkeen itse on mitä suurimmassa määrin osallinen. Päivän ensimmäisestä ajatuksesta lähtien.

Luonnossa

Ensimmäiset havainnot mielestä voivat olla monenlaisia. Mieli voi näyttäytyä kuin

  • eksoottinen viidakko, jossa on kaikenlaista uutta ja ihmeellistä ja josta ei oikein tiedä, mitä siellä seuraavaksi tapahtuu
  • usvainen maisema, jossa paikoin välähtää jotakin tuttua, joka sekin katoaa saman tien
  • metsä, jossa kaikki on saanut kasvaa vapaasti ja jossa jäsentymättömyys vallitsee ja lopputulos on kaikesta päätellen sattumanvarainen.

 

Jäsentymätön havainto jäsentymättömästä, automaatin tavoin toimivasta mielestä. Missä on ihminen? Tai: mikä on ihminen?

Liikkeessä

Kukan katsominen luonnossa tai mielenliikkeiden katsominen mielessä – ero on kuin pelata ruoholla lepäävää golfpalloa tai kamppailun tuoksinassa kimpoilevaa jääkiekkoa.

Helpointa olisi, jos mielen voisi pysäyttää. Mutta koska ei, omaa havaintokykyä on vahvistettava ja tarkennettava. Lyhyesti: sinnikkäästi yhä uudestaan katsottava, mitä siellä tapahtuu.

Kun istuu hiljaa paikoillaan, voi vähitellen huomata, että tapahtuu kahtalaista: Mielen peiliin kuvastuva liike hidastuu ja tapahtuvat vähenevät. Toisaalta havaintojen tekijä itsekin rauhoittuu. Hän kykenee suuntaamaan huomionsa ja tarkkaavaisuutensa tarkemmin ja täydemmin siihen kokonaiseen maailmaan, joka hänen havainnolleen avautuu.

Ajatusten synty

Jari Sarasvuolla on kiinnostava näkökulma mieleen tulevien ajatusten alkuperästä http://areena.yle.fi/radio/1888826:

  • Perimä – jopa puolet ajatustaipumuksista ja ajatusvirran luonteesta (synkkä valoisa avoin sulkeutunut) on luettavissa kuukauden ikäisestä vauvasta. Perussuunnat = temperamentti.
  • Menneisyys – kaikki mitä ihminen on kokenut, on ehdollistanut ja opettanut häntä.
  • Aineenvaihdunta – ajatukset ovat erilaisia riippuen siitä, onko ihminen nälkäinen, himokas, väsynyt vai onko hänellä tasainen verensokeri, onko hän levännyt, hyvässä kunnossa eikä viettien ja impulssien käskyn alla. Hormonit.
  • Tilanne – olosuhde, ympäristö eli millä kaikilla odotuksilla ja ärsykkeillä ihmistä pommitetaan.

Näistä neljästä syntyy spontaanisti ajatuksia. Mutta ajatukset eivät ole sinä eivätkä ne välttämättä ole totta.

Tähän voi lisätä vielä: Erilaiset tarpeet, toiveet ja pelot synnyttävät ajatuksia. Kukaan ei saa minua loukkaantumaan, ellei minulla ole siihen tarvetta.

Minä voin vaikuttaa tähän

Voin vaikuttaa mieleni toimintaan. Paljonko – ja miten? Kaksi esimerkkiä:

Havainto. Kaikki alkaa havainnosta. Mielen havainnointi alkaa yksittäisten kohteiden ja välähdysten havaitsemisesta. Vähitellen havainto tarkentuu ja ’laajenee’. Esimerkiksi assosiaatioketjun seuraaminen auttaa pääsemään perille ajatusten kulusta ja prosesseista – ja samalla omasta tavasta ajatella. Sitten tulee se kovin pähkinä: havaita oman ajattelun ja siitä seuraavan toiminnan vaikutuksia ja seurauksia. Miten omat ajatukset vaikuttavat omaan hyvinvointiin, tapaan olla itselle ja muille sekä oman toiminnan laatuun ja sisältöön. Puhumattakaan siitä, miten veteen heittämieni kivien laineet ulottuvat lähipiirin kautta maailmaan.

Syöte. Mitä syötämme mielellemme, mitä otamme vastaan, mitä tahdomme sen suhteen? Onko ihmismieli sitä mitä se syö? Myönteinen ajattelu on tästä esimerkki. Kun harjoitan näkemäni ja kohtaamani tulkitsemista myönteisesti, alan nähdä asiat myönteisessä valossa ja vähitellen mieleni taipuu tulkitsemaan niitä autonomisesti siihen suuntaan.

Tapani kiinnittää huomioni ja tulkintani maailmasta saavat maailman näyttämään toiselta. Sillä on suora vaikutus elämisentunteeseeni ja siihen, miten kohtaan ja toimin maailmassa. Minä voin valita.

Tyhjiötoiminta

Oppikoulussa ollessani minulla oli ystävä, jonka kanssa keksimme suomeen uudissanoja. Yksi tällainen sana oli tyhjiötoiminta. Se oli iloinen väännös eläinpsykologian sijaistoiminnasta. Eli sellaisesta puuhastelusta, jota tehdään todellisen ja välttämättömän toiminnan sijasta.

Murrosikäisellä selvänäköisyydellä näimme ympärillämme järkyttävässä määrin juuri sitä. (Siis opettajat! Aivan kamalaa!) Vähän myöhemmin, kun oma tyhjyytemme alkoi paljastua meille, jouduimme katsomaan myös itseemme.

Tahdottomuus

Myöhemmin olen joutunut monta kertaa kysymään, mistä syntyy elämä, jossa vältetään sitä, mitä pitäisi tehdä? Kysymys on iso ja ristiriitainenkin. Sillä kuka voi sanoa, mitä oikeastaan pitäisi tehdä? Minä, esimerkiksi.

Niin yksityis- kuin yritystoiminnassa on muutamia tällaisia asioita. Yksi niistä on itsensä ja oman toiminnan kehittäminen. Toinen on ongelmien kohtaaminen. Kaksi vähän eri asiaa mutta kuuluvat yhteen. Muutamallakin tavalla.

Toiminnan kehittäminen on ongelma, jos ei tiedä, miten sitä tehdään ja mihin suuntaan. Toisaalta henkilöstöön tai johtamiseen liittyvät ongelmat voivat olla yllättävänkin vaikeita kohdata ja järjestää uudelleen, ellei ole rohkeutta – ja rohkeutta vielä kerran.

Tämän takana vaikuttaa kaksi asiaa:

Ellet haasta itseäsi, useimmat ulkopuoleltasi tulevat haasteet aiheuttavat kriisin.

Avuttomuus yhdistyneenä mielikuvituksettomuuteen on todella ankara yhdistelmä.

Aina uudestaan hämmästelen, miten elämä&bisnes voi siitä huolimatta pyöriä. Vastaus: koska harva tietää paremmasta?

Tämä tulee näkyväksi

Yrityksissä olen törmännyt esimerkiksi seuraaviin ilmiöihin:

Uusi tuoli. On yrityksiä, joissa on kosolti resursseja, mutta avuttomuudesta johtuen resurssit kohdistetaan välillä todella oudosti. Työntekijä kärsii työhyvinvoinnin puutteesta. Ongelma ratkaistaan ostamalla hänelle ergonomisempi työtuoli. Ei ihan sitä, mitä olisi pitänyt tehdä, mutta tehtiinpä jotain.

Organisaatiomuutos. Sen sijaan, että puhuttaisiin ja kuunneltaisiin ja yritettäisiin mahdollisimman avoimessa yhteisymmärryksessä luoda puitteet toiminnan ja olojen kehittämiselle, tehdään organisaatiouudistus. Se kestää pari vuotta ja sen alle hukkuu kaikki muu: ”Nyt ei ehdi”.

Seminaari. Muutoksen tekemisen sijasta kutsutaan paikalle joku sytyttävä puhuja, joka innostaa väen sykkeen hetkeksi lähelle maksimia. Kun joku ihmettelee muutaman päivän päästä, että mitä tapahtui, kukaan ei edes muista, pitikö jotakin tapahtua. Loistavinkaan idea ei muuttanut mitään, koska niin muutoskyky kuin –tahtokin puuttuivat. (Vaihtoehto puhujalle on jokavuotinen innostamisprojekti, joka aloitetaan joka syksy ja joka viimeistään kevättalvella hyytyy.)

Kartoitus.  Ellei muuta keksi, aina voi tehdä kartoituksen. Kartoitus on monesti kuin ihminen, joka kysyy, mitä sinulle kuuluu, ja hän vielä kuunteleekin, mutta oikeastaan hänelle on aivan samantekevää, mitä vastaat. Arkipäivän ’osallistaminen’ goes yritystoiminta.

Joissakin yrityksissä on tätä kaikkea varten nk. alibi-HR. Se on olemassa tavan vuoksi, ja sen tehtävä on parhaassa/pahimmassa tapauksessa kaikki edellä mainittu. Kukaan ei ainakaan pääse sanomaan, etteikö homma olisi hallussa.

Tulta päin…

Edellä kuvattujen tyhjiötoimintojen tilalle voi oikeasti kehittää menetelmiä ja tapoja, joilla maailma kohdataan ja sen tarpeisiin vastataan.

Mutta voiko avuttomuudesta kehittää tahdonomaisuutta, mielikuvituksettomuudesta mielikuvitusta? Voi, siinä missä mistä tahansa voi kehittää jotakin enemmän.

Itse uskon tekemiseen, joka keskittyy olennaiseen. Ja olennainen on usein sellaista, mikä tuntuu hankalalta ja sen tekemistä välttää ja siirtää viimeiseen asti. Siis: sitä päin!

… ja olennaista kohti

Miksi on niin hankalaa tavoittaa olennainen, tarttua siihen ja saada se tehdyksi?

Siksi että se mikä on olennaista, sen tietää vain ihminen itse. Siksi itseen täytyy saada suhde. Kun tätä suhdetta voimistaa, olennainenkin selkiintyy.

On helpompaa tarttua asioihin kun joku sanoo niin tai jos muutkin tekevät samaa. Tästä lapsenomaisesta asenteesta olisi aika… kasvaa aikuiseksi.

Tehdyksi saaminen tarkoittaa fokusta yhteen asiaan kerrallaan ja tahdon saumatonta liittymistä siihen.

Mitä kykyjä olisi siis kehitettävä? Mielen kykyä

  • tavoittaa olennainen
  • vahvistaa itseohjautuvuutta, itsensä johtamista
  • keskittyä ja yhdistää siihen tahto

Mitä näille kyvyille, jotka elävät aihioina ja potentiaalina, olisi tehtävä? Siis jotta eräänä päivänä niin yksilö kuin yrityskin voisivat oikeasti vastata niihin tarpeisiin, joita maailma heiltä odottaa?

Aivan: niitä tulisi harjoitella.

Pidennetty versio itsestä

Työarjen ja arkiarjen yhdistää yksi tekijä: kummankin tehtävä on tekemisen ja olemisen kautta tuottaa lisäarvoa kanssaihmisille. Ja itselle.

Millaista lisäarvoa meistä kukin tuottaa oikeasti – ja tiedämmekö sen?

Tehdasasetuksista kustomointiin

Mieli on kummallinen: siitä ei ole helppoa saada havaintoa eikä se taivu määritelmien kohteeksi. Saippua? Vähän. Mutta niiden käsitysten varassa, joita meillä on, on tiedossa sentään jotakin.

Mieli toimii luontaisesti minimisuorituksen periaatteella. Jos käytämme vanhaa kunnon ecce homo –periaatetta, voimme nähdä, ettei se ole paljon.

Mieli hoitaa hommansa, ei enempää. Ihminen, joka ei tee tälle minimille tietoisesti ja aktiivisesti mitään, hoitaa myöskin vain hommansa. Toisina hetkinä tuntuu, että sekin on paljon mutta ei siitä lisäarvoa synny. Ei ainakaan siinä ihmisympäristössä, jossa ihminen työskentelee ja elää. Eikä ihmis-evoluutiossa.

Mielen toi totuttaa toimimaan toisin. Sitä kutsutaan harjoittelemiseksi.

Tule tietoiseksi

Puhutaan tietoisuustaidoista mutta ehkä olisi parempi puhua tietoiseksi tulemisen taidoista.

Havainnon puuttuminen johtaa tavallisesti kahteen asiaan: Kun ei ole havaintoa itsessä olevista mahdollisuuksista, niitä ei tunnista tilanteissa ja maailmassa. Siitä syystä asiat tapahtuvat, elämä menee, valinnat ja päätökset koskettavat toissijaisia asioita. Eivät siis välttämättä niitä, joilla olisi omalle ja ympäristön kehitykselle todellista merkitystä.

Mitä mielessä oikeasti tapahtuu ja millaisin seurauksin, siitä on enää askel siihen, että jotakin voi alkaa tapahtua. Mutta millä tavoin lujittaa mielen perustaa?

Ole aktiivinen

Käytänkö ne arjen tilanteet hyväkseni, joita elämä minulle tarjoilee? Tämä tarkoittaa aktiivista otetta ennen kaikkea arkipäivän kohtaamisiin ihmisten, asioiden, tilanteiden ja itsen, oman mielen kanssa.

Useimmiten vastaus on ei. Elämä tapahtuu, meissä tapahtuu, me reagoimme eli elämme unessa, kuten Yrjö Kallinen jo aikoinaan kohtalokkaasti sanoi.

Lopputulema: Olenko vain lyhennetty versio itsestäni?

Minusta nousee ajatuksia, maailmassa kohtaan tapahtumia – olenko siinä kohtaa hereillä ja valitsen tietoisesti vai annanko itseni reagoida kuten aina olen tehnyt. Jos jälkimmäistä, mikään ei muutu, ainakaan parempaan suuntaan. Jos edellistä, minulla on toivoa.

Voin päättää olla aktiivinen. Aluksi yksittäisissä hetkissä, sitten yhä enemmän. Jokainen tällainen päätös tuo todellista potentiaaliani esiin.

Vapautuminen todellisuuteen

Oman mielensä kaapista tuloa voi auttaa pohtimalla kahta kysymystä:

Se, mikä mielestäni on kiellettyä, saa minut toisaalta torjumaan asian takaisin sinne, mistä se on tullutkin. Toisaalta se estää minua toimimasta, kuten ehkä haluaisin ja olisi minulle jopa hyväksi.

Onko kielletty oikeasti vaarallista tai vahingollista? Vai onko joku vain sanonut niin, ja uskon siihen yhä? Miksi jotkut ajatukset ja tunteet ja tarpeet ovat sallittuja ja toiset eivät? Tätä kannattaisi tutkia lähemmin. Ja sanoa fuck it (John C. Parkin) suurimmalle osalle näistä kielletyistä asioista ja alkaa elää.

Aktiivisuuden suhteen sama homma: mikä estää minua olemasta aktiivisia? Todellisuudessa: ei mikään. Voin olla aktiivinen silloin kun päätän olla. Minussa elävä tahto on mukavuudenhaluani vahvempi vaikka aluksi tuntuu muulta. Tämä siksi, että tahtoa voi vahvistaa.

Vahvistuva mieli

Mieli vahvistuu kun sitä harjoittaa. Kun lähtee juoksemaan, ihmisessä vahvistuvat niin luut, jänteet kuin lihaksetkin. Oman mielensä voi lähettää lenkille vahvistamaan mielen luita, jänteitä ja lihaksia. Sitä kutsutaan perustan rakentamiseksi. Ja sitten käy, niin kuin Jari Sarasvuo lohkaisee YLE-puheen blogissaan:

”Siis että ajateltaisiin mielenterveyden olevan vähän kuin hapenottokyky. Huono hapenottokyky kutistaa toimintasäteen kovin lyhyeksi, ja vähänkin pidempi vastamäki saa kääntymään tulosuuntaan. Hyvä hapenottokyky sen sijaan alistaa jyrkimmänkin ylämäen pikku tömpäreeksi, ja jäljellä olevan taipaleen mitta ei koskaan kelpaa murheen aiheeksi.” http://yle.fi/puhe/ohjelmat/jari_sarasvuo/jari_sarasvuo_6289.html

Niinpä. Kun pidän proaktiivisesti huolta mielestäni, oma mielen-terveyteni ja mielen kykyni pitää minun puoltani myös niin hetkinä, kun yritän toimia itseäni vastaan. Siitä on kyse mielen perustan lujittamisessa.

Never give up?

Kun juoksen maratonia, käyn ystävien luona kylässä, seuraan läheltä yrittäjän yritystä yrittää, nousee sama kysymys: milloin on aika luovuttaa?

Vain elämää

Maraton. Kun juoksen maratonin viimeistä kymmentä kilometriä, näen aika ajoin todella heikossa hapessa maassa makaavia ihmisiä, joiden suusta tulee vaahtoa. Niinä hetkinä, kun alkaa tuntua oikeasti pahalta omien rajojen ylittyessä – osaisinko itse antaa periksi?

Erehtyä voi vain kerran. Toinen kerta on jo valinta.

Parisuhde. Kun joutuu todistamaan ulkopuoliselle melko selvää parisuhteen kuolinkorahtelua, kysyy, mihin asteeseen kärsimyksen ja ympäristöä myöten pahan olon kylvämisen täytyy kohota, ennen kuin ihmiset ymmärtävät, että tämä taisi olla tässä? Monet ihmiset tietävät, ettei huonoon suhteeseen kannata jäädä, varsinkaan kun yrittäminen on lakannut tai kun yrittäminenkään enää auta. Mutta entä sitoutuminen, tahto puskea läpi – entä järki?

Yritys. Haikeaa katsella, kun kaikkensa peliin paneminen ei saa yritystä lentoon ja se vain hiipuu hiljaa. Milloin on aika todeta ankarat tosiasiat eikä enää odottaa, että kulman takaa saapuu ihme tai uusi idea, joka pelastaa bisnekset? Mutta tämä on once in a life time – vai onko?

Opi, opi

Miten elämästä opitaan? Tekemällä virhearviointeja ja erehdyksiä – heittäytymällä.

Miten yksinkertaista voisi edellä mainituissa esimerkeissä myöntää virhe, oppia siitä ja yrittää seuraavalla kerralla kokemuksesta viisastuneena, vahvistuneena ja muutenkin kasvaneena?

Mutta ei se ole, kun maailma on todistajana

  • yleisönä kadun varsilla
  • suku sutena paikalla
  • naureskelijoina, jotka sanoivat ettei tuosta mitään kuitenkaan tule.

Maailma ei pidä luovuttajista eikä tavallisesti palkitse virheen tekijöitä. Miten sellaista kestää – kun on vaan kestettävä. Kohdattavana kun ei ole pelkästään virhe vaan myös sen tekijä.

Luovuttaminen

Jos ei suostu oppimaan vaan jää toistamaan virheitään, on tyhmä. Mutta mitä silloin on, kun antaa periksi, kesken koetuksen?

On luonteita, jotka sisuuntuvat esteen kohdatessaan siinä missä toiset huokaisevat, miten vaivalloista ja ylivoimaista kaikki onkaan. Toisaalta on opittua luovuttamista kuten on opittua avuttomuutta.

Luovuttaminen uppoaa usein arjen keskelle, ohi meneviin tilanteisiin, joina herään kysymään itseltäni: Mitä oikeastaan ajattelet? Millaista tarinaa kerrot itsellesi? Oletko luovuttamassa jo etukäteen vai kestätkö paineen, mahdollisen epäonnistumisen ja sen seuraukset?

Toinen tie

Mutta on myös opittua peräänantamattomuutta. Sellaista, jota on koeteltu rajan ylityksillä aina uudestaan ja joka on kokenut ja ammentanut voimansa siitä. Se on raakaa harjoittelua silloinkin, kun sitä ei kutsu tai huomaa harjoittelemiseksi.

Ihmiset eroavat tässä suuresti toisistaan. Valitut ovat tahdossaan vahvoja, pelottomia kohtaamaan ja kestämään ja maksamaan vaadituista koettelemuksista. Meidän muiden kuolevaisten osa on harjoitella, jos haluamme ylittää itsemme ja toteutua.

Pidä huolta harjoittelemisesta, niin harjoitteleminen pitää huolta sinusta.

Sitkeä ja sisukas harjoitteleminen on tuki ja turva silloin, kun koettelemus saapuu.  Proaktiivinen asenne, joka on mukana kaikessa mielen harjoittelemisessa, pätee myös tässä. Jos on ollut uskollinen harjoituksille myös silloin, kun ei ole ollut pakko harjoitella, harjoitukset pysyvät uskollisena ja näyttävät todellisen voimansa, kun hetki koittaa.

Näytä tahtosi

On hetkiä, jolloin luovuttaminen on itsepetoksista pahin. Kun on löytänyt itsensä ja oman juttunsa ja tietää, oikeasti tietää, mitä on tehtävä.

Oman tahtonsa löytäneestä ihmisestä tulee uskomattoman päättäväinen. Uskollisuutta itselle ei horjuta mikään. Eivät mielen maitohapot, eivät toiset ihmiset eivätkä Tilanteet.

Elokuvassa Epäillyt on kuuluisa kohta, jossa Roger ’Verbal’ Kintiä esittävä Kevin Spacey kertoo tarinan gangsteri Keyser Sozen kotiinpaluusta: http://www.youtube.com/watch?v=BgkBpWc8ngI

Tahtonsa voi näyttää monella tavalla. Arki on tässäkin kohtaa elokuvaa suurempi – ja vaativampi. Miten? Arjessa ihminen harjoittaa tahtoaan valinnoillaan, jotka vahvistavat tai heikentävät sitä. Muutama tietoinen harjoitus päivässä muuttaa tämän tilanteen radikaalisti: annanko itselleni jokapäiväisen mahdollisuuteni oppia?

Johda itseäsi, harjoittele

Harjoitteleminen on intohimoni. Se oli sitä jo kauan ennen kuin tajusin, että se on intohimoni. Harjoittelijan silmin maailma muuttuu toisenlaiseksi, kun ihminen harjoittelee. Vähän kerrallaan.

Harjoitteleminen mielletään edelleen siksi, kun lapsi harjoittelee kävelemään, soittaja soittamaan ja urheilija suoritukseensa. Kuitenkin:

Mitä tahansa voi harjoitella.

 

Missä ja milloin tahansa. Harjoittelemisesta tulee vain elämää.

Harjoitettu mieli yltää enempään

Maailmasta poimimani, edelleen kehittämäni ja itse luomani mikroharjoitukset kehittävät niitä inhimillisiä kykyjä, joilla ihminen ottaa vähitellen haltuun itsensä, oman mielensä, mielikuvansa, asenteensa, käyttäytymisensä ja suhteensa itseensä, toisiin ihmisiin ja maailmaan.

Kyse on siis oman mielen ohjaamisesta siten, että se kykenee toimimaan ihmisen haluamalla ja tilannetta vastaavalla tavalla.

Harjoittelematon mieli ei tähän itsestään selvästi kykene mutta harjoitettu mieli kykenee: Kun ihminen kuuntelee, hän kuuntelee täysin. Kun ihminen puhuu, hän kuuntelee puhuessaan sitä, joka häntä kuuntelee. Kun ihminen keskittyy, hän keskittyy täysin. Kun hän reflektoi esimerkiksi omaa työtään ja itseään, hän tavoittaa olennaisen. Kun ihminen luo uusia työtapoja, ainoastaan hänen mielikuvituksena on silloin rajana – ja sekin raja siirtyy harjoittelun myötä.

Vahvuutta

Kun ihminen harjoittelee, hän ylittää itsensä. Sen luontaisen, joka hän on, ennen kuin hän on kehittänyt potentiaaliaan ja alkanut tietoisesti kehittää parasta itsessään esiin.

Läsnäolo. Ilman läsnäoloa ihminen toistaa samaa, tapojaan, tottumuksiaan ja rutiineitaan. Ja koska harjoitteleminen merkitsee aina uuden opettelemista, ilman läsnäoloa ei ole uuden oppimista eikä näin ollen harjoittelemistakaan.

Itsetuntemus. Toiseksi ihminen tulee esimerkiksi uusia käytänteitä ja tapoja luodessaan hyvin intiimistikin tutuksi itsensä kanssa. Ennen kaikkea oman mielensä kanssa, jolla on taipumus vastustaa uutta ja pitää kiinni siitä, miten on aina toimittu. Kumpi voittaa: Se joka tahtoo luoda uutta vai se joka tahtoo säilyttää vanhan? Tietoisessa päätöksessä pysyminen vai mukavuudenhalu? Tahto autonomiaan vai mielen automatiikka?

Tahdonvoima. Harjoitteleminen vaatii omaa tahtoa. Se on aina oma päätös. Arki täyttyy ulkoapäin tulevista velvollisuuksista ja välttämättömyyksistä. Harjoitteleminen on sisältä ohjautuvuuden luoto ulkoaohjautuvuuden meressä.

Harjoitteleminen on itsensä johtamista

Harjoitteleminen ei pelkästään edellytä edellä mainittuja kykyjä vaan samalla vahvistaa niitä. Jokainen tehty harjoitus vahvistaa läsnäoloa. Jokainen tehty harjoitus voimistaa itsetuntemusta. Jokainen tehty harjoitus lisää oman tahdon voimaa.

Siis mitä on harjoitteleminen? Se on käytäntöön vietyä itsensä johtamista, jokaisessa harjoituksessa. Se ei ole pelkkää ajanhallintaa ja hyvinvoinnista huolehtimista tai että kykenee pitämään työnsä ja elämänsä jonkinlaisessa paketissa.

Se on konkreettista mielen ohjaamista. Se on oman toiminnan tietoista ohjaamista tiedostettujen arvojen mukaisesti. Se on toistuvaa itsensä ylittämistä. Sitä, että ihminen tekee harjoitus kerrallaan omasta elämästään enemmän itsensä näköistä.

Samalla kun ihminen irtautuu ’luonnontilastaan’, hän oppii asennoitumaan ja toimimaan tietoisemmin niin suhteessa itseensä kuin toisiin. Näin syntyvästä hyvinvoinnista on mistä jakaa muillekin. Hyvinvoiva ihminen voi vilpittömästi olla avuksi, tueksi ja kannustukseksi toisille ihmisille.

Itsensä johtaminen on aitoa halua palvella toisia. Ja milloin ihminen on onnellisempi kuin toteutuessaan ja vastatessaan toisten ihmisten tarpeisiin?

Autonomista pääsiäistä, hyvä lukijani!

Behaviour designer

Sanotaan ja opetetaan ihan pienestä pitäen, että vapaus ja vastuu kuuluvat yhteen ja kulkevat käsi kädessä. Niinpä.

Luulen kuitenkin, että tämän tosiasian rinnalla kulkee toinen todellisuus. Se, mistä aikuisen elämässä on kyse. Sen jälkeen, kun hän on laistanut sekä vapauden että vastuun.

Vapaus tunnistaa vapauttaa

Olen jossakin yhteydessä sanonut ääneen:

”Palaverit muuttuisivat aivan toisenlaisiksi, jos ihmiset ottaisivat vastuun siitä, mitä tuovat pöytään.”

Ihmisethän kantavat mielessään suuren määrän asioita, aivan sattumanvaraisesti kuka mitäkin ja milloinkin. Ei siis ihme, että niin prosessi kuin lopputuloskin ovat – sattumanvaraisia.

Mieli on täynnä mielikuvia, asenteita, reaktioita, ajatuksia, tunteita ja niistä syntyy sen hetkisen tunnelman ja mielialan avulla outo keitos. Eikä tilannetta välttämättä paranna se, että kokkeja on pöydän ääressä useampi. Eikä varsinkaan, kun kokit eivät tiedä, mistä raaka-aineista ja millaisen haudutusprosessin avulla he soppaa keittävät.

Oudon harva on tietoinen omassa mielessään tapahtuvasta eli havainto siitä puuttuu lähes kokonaan. Ja koska mielestä ei ole havaintoa, ei ole enempää voimaa kuin kykyäkään ohjata omaa mieltä ja sitä kautta itseään. Siksi rehottavat ilmiöt: lähes kaikki mieleen tuleva kelpaa, omat ajatukset ovat oikeita, asenteista puhumattakaan.

Kaikki alkaa havainnosta

Oman mielen havainnointi edellyttää tietoisen hetken, joka tosin voi olla kohtaamisessakin. Usein ihminen on hämmästynyt. Tutustuminen omaan mieleen, sen sisältöön ja liikkeisiin tarjoaa yllätyksiä, varsinkin sen kaoottisuus.

Havainnointi tekee sen, mitä päiväkirjan pitäminen parhaimmillaan: jäsentää mieltä. Väkevimmänkin tunnepurkauksen keskeltä hahmottuvat erilaiset tekijät. Kun niitä peilaa ajatteluaan vasten, ne vähitellen näyttävät toden luonteensa.

Näin avautuu samanaikaisesti käsitys omasta sisäisestä elämästä. Samalla syntyvät ensimmäiset kokemukset siitä, mihin kaikkeen voi itse vaikuttaa.

Vastuu on huomioimista – myös suhteessa itseen

Niin kauan kuin mieli on luonnontilassaan, ihminen elää siinä myös. Asiat ovat mitä ovat ja ihminen sellainen kuin on, ennen kuin tietoisuus näyttää ihmiselle, että se on vain yksi vaihtoehto. Tätä voi verrata ihmiseen, joka ei ole koskaan poistunut kotikylästään ja siksi hän ajattelee, että maailmassa toimitaan yhdellä oikealla tavalla.

Tämä riittikin silloin, kun ihmiset oikeasti elivät yhdessä paikassa koko ikänsä. Ei riitä enää.

Ihmisen potentiaali ei toteudu, jos ihminen ei tunne itseään. Tämä on ihmisen vastuu suhteessa itseensä. Potentiaali on mahdollisuus, optio, joka laukeaa vasta kun ihminen tekee sille jotakin eli alkaa kehittää sitä.

                                                                            Photo: Heli Hirvelä

Elämän lakeihin näyttää kuuluvan se, että samanaikaisesti kun ihminen ottaa enemmän vastuuta itsestään, hän ottaa vastuuta myös kanssaihmisistään. Ensin sitä kautta, että hän kykenee paremmin ottamaan huomioon toiset ihmiset, kun hän lakkaa olemasta oman mielensä vankilassa ja kuvittelevansa, että kaikki hänen maailmasta peilaamansa on totta. Sen jälkeen hän kykenee auttamaan ja rohkaisemaan toisia ihmisiä rohkaistumaan oman potentiaalinsa suhteen.

Tätä voi kutsua kasvupisteeksi. Jokainen ihminen voi olla kasvupiste ympärillään oleville ihmisille: tukea heidän kasvuaan omaa elämää ja omaa itseään toteuttavaksi ihmisiksi. Tämä tapahtuu, kun alkaa toteuttaa omia mahdollisuuksiaan.

Vapaus tunnistaa oma rajallisuus

Itsetuntemus on avain. Nähdä oma rajallisuus sen sijaan että kuvittelee muuta. Itsetuntemus auttaa laajenemaan ja laajentamaan näkemystä maailmasta, jossa samalla peilaa itseään. Rajallisuus on uusi neulansilmä, jonka kautta sisäinen karavaani kulkee.

Ellei tämä prosessi ole edes jossain määrin käynnissä, kuvitellaan, että oma totuus on ainoa totuus tai ainakin toisia parempi. Tai että ihmiset vain ovat sellaisia, että jokaisella on oma näkemys maailmasta eikä sille voi mitään.

Näissä mielikuvissa unohtuu se, että jokaisella on vapaus kehittää omaa näkemystään maailmasta. Se on matka kohti yhteistä todellisuutta, pois erillisyydestä.

Behaviour designer

Itsetuntemustaan voi harjoitella joka hetki, mutta sitä kannattaa harjoitella itse päättämissään lyhyissä hetkissä. Kukaan – ainakaan harjoittelematta – ei jaksakaan aluksi enempää.

Yksi hyvä harjoitus on näkökulman vaihtaminen. Se voi tapahtua toisen näkökulmaan eläytymällä tai ottamalla tietoisesti toisen näkökulman asioihin.

Joskus omien jumittuneiden käsitysten, tapojen ja tottumusten muuntamiseksi tarvitaan paikalle Behaviour designer. Tosin se on väliaikaista, sillä harjoittelemisen kantaessa hedelmää jokaisesta tulee oman elämänsä designer, sensei, jolle jokainen tilanne ja kohtaaminen opettaa jotakin, ennen kaikkea itsestä.

Onko nyt todellisen vastuuvapauden aika?