Valmistuttuani opettajaksi opiskelin vuoden verran Saksassa musiikkia ja laulua.
Kuoronjohtamisenopettajamme kertoi sitten erään kerran, että seuraavaksi jokainen esittäisi vuorollaan yksinlauluna valitsemansa oman maansa kansanlaulun. Se oli se hetki ja tunne, kun seisoin kanssaopiskelijoitteni edessä ja oli aloitettava. Ei auttanut. Siitä oli väräytettävä Vain pieni kansanlaulu, vaikka jalat olivat lyijyä ja kurkkua kuristi.
Nyt tajuan, että tämä tunne on tullut myöhemminkin monta kertaa.
Kynnys
Elämässä on kynnyksiä, joiden yli on mentävä silloinkin, kun ei ole mitään varmuutta, mitä siitä seuraa. Näitä kynnyksiä riittää tässä maailmassa. Ja vaikka mielikuvituksen kynnys on vain yksi, niin siinäkin riittää ihmettelemistä. Keskellä arkea.
Koska: Mistä sitä tietää, milloin joku mielikuvituksen luomus on hyvä? Tietääkö sen itse vai vain siitä, millaisen vastaanoton se saa? 
Mutta: Olisiko se saanut toisenlaisen vastaanoton toisten ihmisten kanssa? Toisena hetkenä? Toisella tavalla esitettynä? Useimmiten idea saa vain yhden mahdollisuuden. Tämä elämä on aika ankara.
Jokaisella muttei jokaiselle
Kuvitella mielessään ja mielellään (sic!) on myötäsyntyinen taito kuten kyky luoda. Ne ovat kumpikin tahdonomaisia ominaisuuksia, joita löytyy jokaiselta lapselta.
Sitten astuvat kuvioon rohkeus – ja rohkaiseminen.
Jotkut ovat myös alusta pitäen innokkaampia tuomaan ideoitaan esiin. Näillä leikin johtajilla on toisia parempia ideoita tai ainakin he ovat omista ideoistaan vakuuttuneempia. Toisilla ideoiden esillepano odottaa itseään, toisinaan koko elämän.
Vaikka tämä jako näkyy jo lapsena, uusia kierroksia eli mahdollisuuksia tulee myöhemmässä vaiheessa monta kertaa. Mutta yhtä selvää on: joillakin on sitä ja kaikilla on sitä. Toisilla se kätkeytyy, koska uskon vahvuus ja sen työkalu rohkeus loppuvat kesken.
Mihin sellainen mielikuvitusta tarvitsee, joka ei uskalla sitä käyttää?
Rohkeus on usein pelkkää tahtoa. Tässä kohtaa lopputulos on ainut, joka merkitsee: tuleeko asia tehtyä vai ei? Siitä huolimatta että pelottaa: Menen rajan yli tuntemattomaan ja uuteen. Otan riskin että jään yksin. Että minuun sattuu.
Pelkokin on kaksiteräinen haulikko. Se suojelee tarpeellisesti ja tarpeettomasti. Mielikuvituksen rajana useimmiten tarpeettomasti. Siksi pelon siedättämistä tarvitaan.
Sen lisäksi, että pystyy kuvittelemaan mielellään, olennaista on se, mitä siitä tulee luoneeksi ja mikä on lopputulos. Tässäkin toiset näyttävät muille esimerkkiä: saavat tehtyä, luotua ja fokus säilyy loppuun asti.
Kun pää telmii, syntyy päätelmiä. Lauri Viita
Ollaanko asian äärellä? Kanssaihmisistä löytyy rohkaisevia esimerkkejä. Siitä, miten he sen tekevät – harvoin mitä he tekevät – ja sitä voi harjoitella. Rohkaistua luomaan ja tuomaan omat kuvat.
Harjoittelu
Mieli kuvittelee mahdollisen maailmoja kuin itsestään: ”Entäs jos?” ”Mahdollista on myös…” Sitten kynnyksen yli: suostua ja antaa luvan tapahtua. Aina uudestaan, kunnes se sujuu itsestään.
Maailmojen ja mahdollisuuksien luomisessa ratkaisevaa on se, mihin mieli tarttuu ja miten luominen siitä jatkuu. Miten valmiit mielikuvat antavat periksi mielen eläville kuville. Liikkeessä kaikki on vielä elävää – miten kauas uskaltaa lentää ilman rajoja ja muotoja?
Joskus on hauskempaa harjoitella yhdessä ja luoda yhteismielikuvituksella. Kun asenne on hyvä, se rohkaisee korkeammalle.
Miten rohkaistua? Joskus riittää pelkkä oikeuden ja luvan antaminen itselle, kuin kaikkea sitä uhmaten, joka kerran uskoi, että mielikuvitus on joutavanpäiväistä. Toisinaan taas on oltava sitkeä ja uskottava aina uudestaan: luomalla itseäni joka päivä uudestaan, lähtökohdista riippumatta, elämänlaatuni ja elämisentunteeni muuttuvat paremmiksi.
Peilaus 