Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Avainsana: omistajuus

Autonomisaatio

Kenelle sinä myyt itsesi, aikasi ja työpanoksesi? Tätä kysymystä Marx pohti aikoinaan ansiokkaasti Pääoma-teoksessaan. Nimenomaan pohti, sillä hänen ratkaisunsa eivät olleet aivan hänen pohdintojensa veroisia, hänen nimeensä vannoneista käytännön soveltajista puhumattakaan.

Mutta kysymys, se osuu ja upottaa edelleen. Ja kaiken takana voi tuntea tämän kysymyksen leijailevan kuin kommunismin aave: ”Kenen elämää elät?”

Olemme eläneet viimeisinä vuosina suurta automatisaation liittymistä autonomisaatioon. Suorittavan työn väheneminen on paradoksaalisesti nostattanut kysymyksen suorittamisen mielekkyydestä. Tai ehkei se olekaan niin paradoksaalista, pikemmin itsestään selvää.

Ihmiset alkavat havahtua, ja olosuhteiden muutos auttaa havahtumisessa. Suorittamisessa ja puurtamisessa oli mielekkyytensä niin kauan kuin ihmiset elivät unessa, jolle harvat näkivät vaihtoehtoja. Totteleminen, käskyjen ja määräysten ja ohjeiden itsestään selvä noudattaminen sopi hyvin tuohon eilisen maailmaan.

Vahvistuva kaipuu itsensä liittämiseen, vapauteen toteuttaa ja toteutua näkyy ja kuuluu. Eikä se ole vain uuden sukupolven vaan kaikkien sukupolvien asia. Mielekkyyden ja merkityksen kokeminen on osa ihmisyyden dna:ta eikä se synny ilman ihmisen mahdollisuutta vaikuttaa työhönsä.

Tämä kiteytyy työn omistajuudessa. Omistajuus on omaksi tekemistä. Sitä, ettei mikään eikä kukaan ole esteenä suhteen ja yhteyden luomiselle ja vahvistamiselle omaan työhön.

Näyttökuva 2015-01-23 kohteessa 7.12.11

Miten tätä omistajuutta sitten luodaan? Omaamalla rohkeutta ottaa vastuu, itsenäisesti. Vastuu tarjoaa vapauden ja riippumattomuuden liittyä kaikella sillä, millä voi. Sillä ensin on oltava itsenäisyyttä ennen kuin aitoa ja hedelmällistä liittymistä tosiin. Tai kuten Stephen R. Covey kirjassaan Tie menestykseen sen muotoilee: ”Hyvät suhteet muihin perustuvat itsekuriin ja itsensä hallitsemiseen.”

Ja tämän kautta tulee mahdolliseksi – mikä muu kuin parhaan toteutuminen: ”Rohkaisemme (toisissa) heidän luonnollista kasvuaan, minkä ansiosta he pystyvät panostamaan yhteistoimintaan, toisten auttamiseen, itsekuriin ja henkiseen ryhtiin – löytämään itsestään sen, mikä heissä on ylevintä ja parasta, ja elämään sen mukaisesti.” (sama)

Kun heimoistuminen ja co-working-tilat yleistyvät myös yritysten sisällä, on autonomian perustalta pienempi mahdollisuus eksyä joukkoon, joka latistaa tai on tehoton. Parhaan antamisesta tulee hyvää työarkea.

Vuorovaikutuksesta omistajuuteen

Matka vuorovaikutuksesta omistajuuteen on usein sama kuin matka johtamisesta itsensä johtamiseen.

Salliiko työpaikan kulttuuri sen, että yhdessä voidaan ajatella käytänteet uusiksi?

Vastaus: Voin myös itse päättää, että minulla on lupa ajatella itse, tehdä aloitteita ja myös toimia itsenäisesti, päätöksen ja vastuun kahvasta kevyesti puristaen.

Muuttuuko avokonttorikulttuuri joustavaksi, kun lisätään henkilökohtaisia työtiloja tai hankitaan korkeammat sermit?

Näyttökuva 2014-06-12 kohteessa 23.40.15

V: Voin oikeasti antaa itselleni mahdollisuuden keskittyä silloin kun keskittyminen on välttämätöntä, ja antaa luvan vetäytyä, kun minusta siltä tuntuu.

Mitä tehdä sille vääränlaiselle cowboy-kulttuurille, jossa kuolemattomat sankarit karauttavat hybriksillään kohti masennuksen ja burnoutin iltaruskoa?

V: Ihmisten välinen kanssakäyminen on yhdessä tekemistä ja ennen kaikkea yhteistä tunnetta, joka toimii tehokkaana esteenä myös mille tahansa sankarikulttuurille.

Saako työhön taukoja ja tilaa ajatella, kun kertoo läpinäkyvästi omasta tarpeestaan ja aikomuksestaan ympärilleen, jotta välttää ympäristön turhia odotuksia?

V: Voin tauottaa työtäni myös luomalla käytäntöjä: ”Kun on kiire, istu alas.” Tilan raivaaminen voi tällöin olla myös dialogi, jossa uskallan ja kykenen sanomaan ei, arvioimaan ja priorisoimaan työt kuvatakseni sitä, miten osaan arvostaa itseäni ja omaa työtäni.

Milloin on aikaa keskustella, oppia ja kehittää yhdessä – kiireettä? Voiko spontaaniudesta tehdä käytännön?

Näyttökuva 2014-06-12 kohteessa 23.43.37

V: Se hetki voi olla milloin vaan: Spontaanit kahvihetket erilaisissa seuroissa erilaisten näkökulmien kimalluksessa. Lounaalle pureutumaan ruoan lisäksi ratkaisemaan arvoituksia, mitä tahansa ongelmia. Haaste on siinä, miten leijuvat ideat viedä maaliin – johdonmukaisesti, päättäväisesti, muutospalon saattelemana.

Onko missään tiedon ja osaamisen jakamiskulttuuri ja –käytännöt saatu niin toimiviksi, ettei yrityksen tarvitse keksiä pyörää uudestaan?

V: Parasta on kysyä suoraan ja sanoa suoraan eli oltava toisinaan hyvin etukenossa. Ja toisinaan taas ottaa askel taaksepäin ja antaa asioiden syntyä kuuntelemisen ja tilan tekemisen kautta. Homma laajenee, kun otetaan avoimesti mallia myös virheistä.

Palaute on lahja, joka auttaa meitä näkemään sellaista, mitä emme itse näe. Silloinkin, kun annamme palautetta ja suostumme kohtaamiseen. Mutta miten ulotutaan aitoon ja dynaamiseen palautteeseen?

V: Silloin kun onnistun arkipäiväistämään palautteen antamiseen ja vastaanottamiseen liittyvän tahdonkynnyksen: ”Hyvin menee, paranna tuossa kohtaa.” Kun opin paremmin näkemään oman työni ja itseni, peilaamaan oikeasti merkityksellistä. Kun saan palautetta aina kun haluan. Ja ellen saa tarpeeksi, kysyn sitä luonnosten kautta: keskeneräisyys kutsuu luokseen – paljon paremmin kuin huono valmis.

Miten paljossa voitaisiin kehittyä, paremmiksi? Mihin jäädään, kun keskitytään niihin asioihin, joihin on aina keskitytty?

V: Tuota voi kysyä yrityksen ja rakenteiden tasolla. Mutta osallistan itseni vasta kysymällä sen itseltäni. Minä voin vaikuttaa: vahvistaa tai muuttaa sitä mikä on nyt.