Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Tag: parempi

Vähän parempaa

Kävin kerran pitkän keskustelun erään toimitusjohtajan kanssa, joka oli erityisen kiinnostunut toiminnan kehittämisestä. Pyysin häntä keskustelun päätteeksi summaamaan hänen mottonsa. Hetken mietittyään hän vastasi: ”Vähän parempaa.” Ja jatkoi: ”Se kuulostaa vähään tyytymiseltä, mutta jos suurin osa meistä täällä tekisi yhdenkin asian tänään vähän paremmin kuin eilen, tämä homma lentäisi verrattuna nykyiseen.”

Mieleeni muistui tarina shakkipelin keksijän palkkiosta.

Mistä voisi olla kyse? Ainakin tietoisuuden tason nostamisesta ja heräämisestä.

Jokaisesta yrityksestä löytyy kahdenlaisia tyyppejä:

·     Niitä, jotka katsovat ensin, mitä saavat ja antavat sitten (jos).

·     Niitä, jotka antavat ensin ja katsovat sitten, mitä siitä seuraa.

Jälkimmäiset menestyvät tavallisesti paremmin. Elleivät tuossa yrityksessä, niin seuraavassa, jossa heidän paikkansa oikeastaan on. Kyse on asenteesta ja otteesta elämään ja itseen. Ja siitä, kuinka paljon heillä on valtaa oman toimintansa ja mielensä ohjaamiseen. On menestyjiä, jotka käyvät luovasta esimerkistä parempaan ja ennen kaikkea kokonaiseen.

Mikä sitten voisi olla vähän parempaa? Sellaista, johon jokainen pystyy kun yrittää.

·     Asioiden tekeminen kerralla oikein ja sovitussa aikataulussa. Ja – mikä yllättävän vaikeaa – puheeksi ottaminen, jos ei onnistu tai on muutostarpeita.

·     Vastuu oman työnsä tekemisestä ja sen tuloksista.

·     Ystävällisyys ja hyväntahtoisuus – toisen hyväntahtoisuus on lähtökohta ja oma käyttäytyminen on vähän hyväntahtoisempaa.

·     Yhteisen tunteen kokeminen ja luominen. Tarpeeton erillisyys, vastakkaisuus ja muu ihmisiä erottava on mahdollista ylittää kerran päivässä.

·     Itsetuntemuksen kehittäminen siten, että ymmärtää paremmin oman osansa ja osuutensa kokonaisuudessa, jotta toisten ihmisten auttaminen helpottuu.

Muutosten ei tarvitse olla isoja, jotta ne ovat todettavissa suhteessa asiakkaisiin ja tulokseen. Jokainen voi osallistua & yhdessä se on hauskempaa.

Mikä olisi teidän pienin seuraava askel? Kysyy Mikko@Peilaus

Mainokset

Kylmä sydän, mykkä iho

Harva asia herättää minussa yhtä voimakasta myötätuntoa kuin ihmiset, joita elämä kuristaa. Tekisi mieli laittaa käsi olkapäälle tai halata lujasti ja sanoa, että kyllä asiat järjestyvät ja sinä olet kaiken hyvän arvoinen.

Kun tutkii mielen monitasoisuutta, kompleksisuutta ja arvoituksellisuutta ja työssään kohtaa puristuksessa eläviä ihmisiä, herää kysymään, millaiset asiat ovat johtaneet ihmiset tuollaiseen tilaan. Pian huomaa, että tilanteessa on Paljon liikkuvia osia, kuten Ville Lähde kirjansa otsikossa toteaa.

Kun ottaa yhden yksittäisen tekijän luupin alle, luulee hetken tajuavansa mielen toiminnasta jotakin.

Syntymäni aikoihin oli vallalla vanha ohjeistus, että vauvoja oli syötettävä neljän tunnin välein riippumatta heidän tarpeistaan. Muuten lapsesta tulisi hemmoteltu ja vaativa. Niinpä vauvojen annettiin itkeä lohduttomasti tai odottaa apaattisena seuraavaa ruokailua.

Millaisen jäljen tällainen hylkääminen ja tarpeisiin vastaamattomuus jättää? Että on selvittävä yksin? Ettei ole sen arvoinen, että tarpeisiin vastattaisiin?

Tällaisen tiedostamattoman ja syvän jäljen kanssa on elettävä – eikä jälki erota työ- ja muuta elämää toisistaan, vaikka olisi mukavampaa ajatella niin.

Mitä eläminen, jäljen kanssa selviäminen tarkoittaa?

·     Edellä kuvatusta ”järkevästä lastenhoidosta” tietäminen auttaa kiinnittämään huomion omaa elämänasennetta ja käyttäytymistä ohjaaviin tekijöihin. Niistä tietoisemmaksi tuleminen on vapauttavaa. Esimerkiksi sen tajuaminen, etteivät nuo tekijät ole minä.

·     Toisin eli omilla ehdoilla toimiminen tuo suuren helpotuksen tunteen: ohjaava ote irtoaa, tämän ei tarvitsekaan olla elinkautinen.

·     Samanaikaisesti tuo jälki on olemassa ja otollisissa hetkissä se kytkeytyy päälle automaattisesti. Siksi on pidettävä olosuhteista huolta, jotta jälki ei ala ohjata. Ja ennen kaikkea, ettei siitä tule olotila ja mielentilakin, tapa reagoida.

Väsymys ja stressi aktivoivat jälkeä.

Kun suhde itseen ja omiin todellisiin tarpeisiin ohenee, se johtaa huomaamatta noiden alkuasetusten mukaan toimimiseen. Sydän kylmenee maailmalle, ihosta tulee mykkä ja se lakkaa vastaamasta eivätkä tunteet tunnu missään. Kun sydämestä katoaa ilo, kasvoista tulee naamio ja sanoista tyhjiä reaktiota. Tunnistatko tällaisen ihmisen?

Kun eksyy itsestä, eksyy toisista ihmisistä – ja päinvastoin.

Kun on vain itsensä varassa ja voi luottaa vain itseensä, tunteet pienenevät. Niin pieniksi, ettei niistä enää ole kompassiksi, jonka avulla suunnistaa ja tehdä viisaampia valintoja ja päätöksiä.

Päätöksiä urasta ja päivittäisistä asioista, kohtaamisista ja niiden synnyttämästä elämisentunteesta. Jos kaipuu yhteyteen saisi olla elossa, meillä olisi paljon vähemmän sen kuolettamisesta johtuvia lieveilmiöitä: korvikkeita, addiktioita ja oman häpeän ulkoistamista.

Pystytkö näkemään, miten toisenlainen työpäivä ja työelämäkin olisivat, jos lämpöä olisi vähän lisää? Miten omista alkuasetelmista tietoisemmaksi tuleminen herättäisikin ymmärrystä ja empatiaa toisia kohtaan, sen sijaan että pelko ja välinpitämättömyys hallitsevat johtamista, kohtaamisia ja yrityksiä rakentaa luottamusta ja tehdä yhteistyötä? Miten mikään oikeasti voimallinen on mahdollista niin kauan kuin kohtaamaton heikkous ohjaa sanoja ja käyttäytymistä?

Voimme luoda itsellemme ja toisillemme parempaa elämää kuin mitä aikoinaan saimme osaksemme. Parempaan pystyminen on mahdollista. Se on jo syy elää ja samalla jotakin, jonka jättää perinnöksi huomiselle työpäivän päättyessä.

Se alkoi jo lapsena

Nurmijärven serkut olivat ihan tyhmiä. Niiden kanssa ei koskaan syntynyt hyviä leikkejä, niillä oli vain hienoja leluja eikä niiden kanssa ollut edes puhuttavaa. Piinaavaa kyläilyä. Loviisassa asuvat pikkuserkut olivat sen sijaan todella kivoja. Niillä ei ollut paljon leluja, joku rikkinäinen kirjoituskone ja käytöstä poistettu kassakaappi. Leikit syntyivät itsestään ja itku pääsi, kun ne piti lopettaa kesken.

Tämä kahtiajako olisi voinut jäädä lapsuuteen eikä jatkua työelämänkaaressa. Mutta.

On ihmisiä, joiden kanssa tulee välittömästi toimeen. On ihmisiä, joiden jutut puhuttelevat ja innostavat. On ihmisiä, jotka ovat ihan erilaisia mutta joiden kanssa työn tekeminen sujuu itsestään.

Sitten on ihmisiä, joiden kanssa maito kaatuu lattialle välittömästi ja jos tilanne sallii, keskinäinen syyttely alkaa. On ihmisiä, joiden jutut ovat latteita, tylsiä ja jotka ovat piinallisen normaaleja. On ihmisiä, joiden kanssa jo perustoimeentuleminenkin vie suuren osa päivän energiasta – ellei pidä varaansa.

Oletko jäänyt vastustamaan todellisuutta? Vai kuitannut tilanteen sillä, että elämä on tällaista ja yrität tulla todellisuuden kanssa toimeen parhaalla mahdollisella tavalla? Vai oletko uteliaana halunnut tietää, mistä on kyse.

Todellisuuden hyväksyminen on hyve, samoin todellisuuden tutkiminen.

Tässä tapauksessa erityisesti sisäisen todellisuuden, josta tämä tilanne syntyy: sisäisestä vasteesta ulkoiselle todellisuudelle.

Jostain syystä nuo ihmiset ovat ja vaikuttavat meidän elämässämme, sattumalta tai tarkoituksella. Oma elämä helpottuu merkittävästi, kun ei jää lapsen tasolle hilloamaan, että toiset ovat tyhmiä ja toiset eivät. Tai toivomaan, että he menisivät muualle tai heitä ei olisi.

Mustavalkoisuus ei tarvitse olla pääteasema. Mikään ei pakota olettamaan, että kaiken pitäisi sujua tai tapahtua itsestään. Meistä jokainen pystyy parempaan. Se mikä lapsena oli selvää ja kahtiajakautunutta, voi aikuisena olla kiinnostavaa ja moniulotteista. Näkökulman vaihtamisen harjoitteleminen tuo virkistävää runsautta arkeen.

Voit sanoa: better deal with it. Minä sanon: deal better with it.

Luova järkevyys

Saku Tuomisen uuden kirjan ilmestyminen on minulle aina kulttuuritapaus. Miksi? Siksi, että jos maailma liikahtaisi enemmän siihen suuntaan, mihin Saku viittoo, tämä maailma olisi radikaalisti parempi.

Luova järkevyys 1

”Minun maailmassani kaikki kehitys lähtee aina luovuudesta. Ilman luovuutta on vain taantumus.” kiteyttää Saku kirjansa Luova järkevyys aluksi. Ja naulaa teesinsä eli karun tosiasian muutama lause myöhemmin: ”… sillä olennaista ei ole, että joku lukee tämän kirjan. Olennaista on se, mitä tapahtuu.”

Niinpä. Tekemiseen haastaminen on syystäkin yksi kirjan punaisista langoista. Sillä paljon hyviä ideoita ja muita aikomuksia jää tahdon kynnyksen tälle puolen eivätkä ne koskaan realisoidu teoksi. ”Ideat hukkuvat jonnekin mustaan aukkoon.” Sen sijaan, että ne oikeasti muuttaisivat elämää, todellisuutta, maailmaa.

Myös siksi Saku käy rynnäkköön luovaa hulluutta ja innovaatioprosesseja vastaan, koska ne vain karkottavat ihmiset kauemmas tekemisestä. ”Luovuuden ydin on halu tehdä eri tavalla, paremmin.” Ja halua tehdä edeltää kyky nähdä, mihin puolestaan liittyy kiinteästi kysymys entä jos.

Mikä sitten estää tekemisen? Saku haastaa itsensä ja samalla jokaisen, sillä syynä ”Eivät ole omat rutinoituneet toimintatavat. Ei oma haluttomuus irtautua tutusta ja turvallisesta. Ei oma laiskuus tai aikaansaamattomuus.” Iloinen sarkasmi piristää. Lisäksi useimmiten ”täytyy miettiä” ensin.

Ja eri tavalla tekeminenhän haastaa oikeasti. Se on usein pelottavaa ja työlästä. Kynnystä eri tavalla tekemiseen madaltaa asioiden kokeileminen. Sillä sen kautta on mahdollista päästä takaisin luovuuteen: ”Luovuus ei ole luonteenpiirre vaan toimintatapa.” John Cleese

Mitä Saku sitten tällä kaikella hakee? ”Luovuus on palautettava luovilta hulluilta kaikkien ominaisuudeksi, anastettava innovaatioprosessien ikeestä kaiken toiminnan ytimeen. Tällaisen luovuuden seurauksena maailmasta tulee useimpina päivinä hieman parempi.” Halleluja, sanon minä ja tarkoitan sitä.

Aivan lopuksi Saku vetää kaiken yhteen todella lyhyesti:

Koska olen luova, näen kaikkialla mahdollisuuksia. Tiedän, etten tiedä. Siksi kokeilen, tarkkailen ja reagoin.

P.S. Saku aloittaa kiitoksensa lauseella: ”Tämän kirjan synnyttäminen vei 25 vuotta.” Siltä se tuntuukin. Kirja on ajateltua, elettyä, tehtyä ja tutkittua elämää. Enkä voi olla lisäämättä, että maailman kulttuurihistoria tuntee ainakin kaksi teosta, joista kumpikin kypsyi 25 vuotta: Goethen Faust ja Wagnerin Parsival. Koska vertaaminen ei tee oikeutta kummallekaan osapuolelle, totean lopuksi: Good job, Saku.