Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Tag: peilata

Mitä olisi tehtävä?

Vuosi lähenee loppuaan. Joillekin se tulee tarpeeseen – se että jokin pysähtyy hetkeksi. Edes se tunne, että jokin päättyy. Vaikka todellisuudessa lähes kaikki jatkuu ja vieläpä aivan samanlaisena sitten, kun tauko on ohi ja seuraava vuosi alkaa.

Mutta jossakin elää toive, että voisi aloittaa uudestaan. Tai ainakin tehdä toisin. Ankarat jouluperinteet eivät välttämättä helpota saamaan ajatuksia ja niitä johtavaa halua panna uusiksi asioita.

Näyttökuva 2013-12-17 kohteessa 8.43.22

Elämä jatkuu turvallisena = samanlaisena? Miten tuon turvan keskelle mahtuu uutta?

Mitä teen?

Katsaus itseen synnyttää erilaisia kysymyksiä.

  • Onko se, miten toimin, hyvä? Jos pystyn katsomaan itseäni kuin ulkopuolinen, alanko nähdä sitä, miten vaikutan toiminnallani.
  • Voisiko se olla parempaa? Totta kai se voisi ja jos annan aikaa pysähtyä, keksin keinoja ja tapoja, joilla parempi voi toteutua. Paremmin.
  • Mitä oikeastaan olen? Antaako ihmisyyteni aihetta lähempään tarkasteluun ja miten kaukaa minun on sitä katsottava, että näen sen oikeassa valossa.
  • Mikä olisi mahdollista? Miten lähden elämään unelmiani tai kulkemaan niitä kohti, polkuani pitkin ja siitä välillä poiketen.

Uudelleen organisointia

Jokainen tietää, että elämäänsä voi järjestää monella tavoin uudestaan. Aivan samoin kuin sen on järjestänyt tällaiseksi tässä matkan varrella… Saanut tapahtumaan ja antanut tapahtua.

  • Jos muuttaisin yhden asian, mikä voisi olla se pieni mutta tärkeä asia?
  • Missä mahdollisuuksien raja ylittyisi? Arkipäiväisten mahdollisuuksien tuolla puolen ovat ne vielä toteutumattomat mahdollisuudet. Jotka ovat yhtä mahdollisia kuin ne, jotka toteutuvat. On otettava askel niitä kohti. Miten?
  • Mille sydän sanoisi joo? Miten kuunnella sydäntä – rauhoittaa mieli ja antaa sydämen puhua. Vaarallista, ehkä, ja samalla sydämessä asuva, runoilijan sanoin itseään paljastava voi puhua viisauden sanoja.

Muutoksen luonne

Muutoksesta ei tiedä, ennen kuin siihen ryhtyy. Siksi siinä on jotakin ”kivaa ja kauhistuttavaa”.

Näyttökuva 2013-12-17 kohteessa 8.42.03

Muutos on herättävää. Siksi yksi pienikin asia saa asiat näyttäytymään toisessa valossa. Ja tuolla toisella valolla on voimaa enemmän kuin aavistaakaan.

Muutos on myötäelämistä. Se on elämistä myötä sen muutoksen kanssa, joka on käynnissä kaiken aikaa ennen kaikkea suhteessa ja yhteydessä asioihin. ”Elää muutoksessa tai ei elää ollenkaan.”

Minä en ole sama kuin ennen. Minä en ole se sama, joka kerran loi ja suostui näihin olosuhteisiin ja tiloihin. Elämäni ei toivottavasti ole työpaikka, jossa ensimmäisen vuoden opin uutta ja 19 seuraavaa vuotta toistin samaa ja nyt voin sanoa, että minulla on 20 vuoden työkokemus. Elämänkokemus voi tuoda viisautta tai luoda vankilan. Usein kumpaakin.

Muutostahdosta muutoskykyyn

Muutoksen todellisen luonteen oivaltaminen ja sen kanssa elämään oppiminen on todellinen kansalaistaito, jota ei opeteta missään. Kuitenkin siihen liittyvä elämisen taito on samalla taitoa elää onnellisena. Tärkeä taito: mitä luon ympärilleni?

Muutostahdon ja muutoskyvyn vahvistaminen – luoda omaa elämäänsä samalla kun luo itseään.

Olisiko se jotakin, josta voisi aloittaa tulevan vuoden jo nyt?

Mainokset

Sandra ja Simone

Käytiin teinin kanssa perjantaina katsomassa ensi-iltaan tullut Gravity.  Miksi, ihmettelin ennen elokuvaa, koska pääosaa esittävä Sandra ’Bulldog’ Bullock on teennäisyydessään ja kaakattamisessaan korkealla meidän kummankin inhokkilistalla. Miksi, ihmettelin elokuvan jälkeen, koska en ymmärtänyt, mitä tai ketä varten tällainen riipaisu oli tehty.

Sandra

(Varoitus, spoilaus!) Loppukohtauksessa Ryan Stonea näyttelevä Bullock saapuu takaisin maahan pelastettuaan muutamaan otteeseen henkensä. Stone laskee polvensa hiekkarannalle, polvet painavat hiekkaan jäljen, ja Stone kiittää. Sitten hän lähtee kävelemään vähän horjuvin jaloin poispäin kamerasta. End of story.

Elokuvailtaa seuraavana aamuna tulin ajatelleeksi itsestään selvyyttä: painovoimasta on kyse. Yhtälailla kuin elokuvassa on kyse meitä joka hetki itsestään selvyydellä ympäröivästä painovoimasta. Painosta, raskaudesta, vastuksesta. Maanvaivastakin.

Näyttökuva 2013-11-12 kohteessa 11.21.52

Miten kiitollisuus herää usein vasta, kun on ollut jotakin vailla tai on ollut vaarassa sen menettää. Ja mitä asioiden paino oikeastaan tekee, tai pikemmin meille antaa?

Simone

Simone Weilin kuuluisin teos, postuumina julkaistu Painovoima ja armo käsittelee samaa tematiikkaa toisesta näkökulmasta.

Paino onkin jotakin, joka ei vain ole mahdollisuus vaan siunaus:

”Luomakunnan muodostaa painovoimasta johtuva putousliike, armon nouseva liike ja toiseen potenssiin korotetun armon putousliike.”

Ei, Weil ei mystisyydessään ole ihan helppo. Vastus pikemmin. Mutta juuri tuolla normiajattelun tuolle puolen kurottavalla (ja paikoin ulottuvalla) hengen lennollaan hän tavoittaa myös painosta jotain olennaista.

Olennaisen voi kiteyttää seuraavasti: armon kaltaisen, laskeutuvan painon pääsee kokemaan tehtyään ponnistuksen painoa vasten. Esimerkiksi ylitettyään itsensä.

Miten elämässä luodaan?

Vastus ja vastustaminen, raskaus ja liikkeelle saattaminen, vaivannäkö ja itsensä ja vastuksen voittaminen. Elämän teemoja kaiken kehityksen, ajattelun ja ideoiden toteuttamiseksi ja tekojen viemiseksi loppuun asti.

Maan painon, vastuksen kohtaaminen vahvistaa, Elämisen taitoa on vastuksen ja painon oikea suhde ja tasapainon ikuisen hakemisen liike: ei liikaa, ei liian vähän. Arjen keskellä, itsensä kuulemisen ja tunnustamisen tavoittelussa ja pitkässä elämisen ajassa.

Painottomuus – pinnallisuus, maailman kärsimykseen osallistumattomuus, vaikeuksien vältteleminen – johtaa heikkenemiseen. Kun ei halua tai kykene vastaamaan haasteeseen, myöskään kehityshaasteeseen, kadottaa mielen lihaksistaan voiman. Kuin Stone jalkojensa lihaksista oltuaan kuukauden avaruuden painottomuudessa.

Samanaikaisesti painottomuus on tärkeää. Oleminen, tilan antaminen, rajattomuutensa kokeminen. Ei-ponnistamisen saavuttaminen. Olevan salliminen ja lupa olla. Elämisen taitoja, jotka usein on tietoisesti opeteltava.

Suostu, rakasta

Asiat ovat yksinkertaisia. Niihin pyrkiminen ja niiden omaksi tekeminen vaativat monimutkaisuuden ylittämistä ja taitoa itseä kohtaan.

Joka ilta me päästämme irti ja antaudumme vaakatasossa painovoimalle. Joka aamu nousemme ja haemme uudelleen suhteen painovoimaan. Tässä arkisessa kuvassa peilautuu suhteemme sisäiseen painoon: tasapainon hakemisesta on kyse, joka päivä.

  • Suostu ottamaan paino. Suostu kohtaamisiin itsesi ja maailman kanssa. Vaikeus on sisälläsi. Kun suostut vaikeuteen, voitat vaikeuden ja voimistut. Uusiin haasteisiin.
  • Ota paino haltuun. Luo oma suhteesi painoon. Elämän tasapainotaitelijaksi kehittyy, kun oppii leikkimään painolla ja painottomuudella. Siinä oikeassa hetkessä juuri sopivassa määrin.
  • Harjoittele. Jokainen ylilyönti, jokainen epäonnistuminen ja jokainen läpimeno ja onnistuminen ovat oppimiskokemuksia. Oppimisalueelta ei ole pitkä matka ihanuusalueelle, autenttisempaan elämään.

Ja jos uskallat rakastaa – itseäsi, elämääsi, kohtaamisia, toisia – sinulla on kaikki etkä tarvitse mitään.

 

How’s your inner GPS, my friend?

Yläasteikäisenä minulle oli kaveri, joka aina minut nähdessään huudahti: ”No moi, mitä jäbä?” Aina. Jossakin ärsyttävyyden lähimaastossa odotin noita sanoja, joita myöhemmin olen huomannut kaipaavani.

Nykyisin skypetän toisen ystäväni kanssa säännöllisen epäsäännöllisesti ja jossakin kohtaa keskustelun aikana ystäväni kysyy: ” How’s your inner GPS, my friend?”. Onko jokin olennainen muuttunut 30 vuodessa…

Sisäinen GPS

Kun juoksen, puhelimeni app piirtää juoksureittiäni GPS:n avulla olosuhteista riippumatta. Niin ikään sisäisen GPS:n suhteen olennaisinta on yhteys lähettäjän ja vastaanottajan välillä.

Lähettäjä. Sillä on koordinaatti juuri siitä paikasta, jossa olen nyt: energiataso, mielentila, tunnelma, henkisestä kapasiteetti.

Vastaanottaja. Peilaan vastausta siinä määrin kuin peilini on kirkas: sellaisenaan, tulkitsemaan ja ymmärtämään sitä viestistä itsestä käsin.

Näiden kahden perustalta on mahdollista ottaa suunta ja suunnata oma toiminta juuri oikein siihen hetkeen ja elämäntilanteeseen nähden ja tietää, mihin seuraavaksi. Jos yhteys toimii, voin huoletta heittäytyä sen varaan enkä voi tehdä väärin. Näin onkin parhaimmillaan.

Tähdet, tähdet

Eräänä iltana ihmettelin, miten ideat ja oivallukset syntyvät, ja mieleeni nousi (tai laskeutui) seuraava kuva:

Kun katsot pilviselle iltataivaalle, yhtäkkiä näet, miten pilvipeitteeseen syntyy aukko ja siinä loistaa tähti. Tähti on hetken näkyvissä, kunnes pilvet peittävät sen jälleen.

Ideoiden maailma on olemassa kaiken aikaa, mutta sisäisestä pilvipeitteestä johtuen yhteys siihen katkeaa aika ajoin. Tämä sisäinen pilvipeite voi olla kaikkea mahdollista stressin aiheuttamasta mielen käpertymisestä aina siihen, että vauhdissa menee kaikesta siitä ohi, mitä olisi tarjolla.

Sateentekijä

Onko mahdollista vaikuttaa sisäiseen tilaan niin, että yhteys säilyy katkeamattomana? Uskallan oman kokemukseni perusteella väittää, että on.

Yhteys edellyttää joidenkin ehtojen täyttymistä.

Ensimmäinen niistä on ristiriitainen: GPS huolehtii, että pysyn suunnassa mutta se ei voi huolehtia siitä, jos eksyn niin, ettei se enää kykene vastaanottamaan signaalia. (Ristiriita syvenee, kun muistelen, kuinka monta kertaa olen juuri tuon signaalin ohjaamana eksynyt itsestäni, kadottanut itseni jotta voisin löytää itseni uudestaan.)

Toinen:  Siinä määrin kuin olen yhteyteen valmis.

Kolmas: Peilin kirkkaus vaikuttaa seurauksiin. Samea peili johtaa sameaan tulkintaan ja kulkuun. Kirkas peili kirkastaa elämän.

Neljäs: Olosuhteet vaikuttavat siinä määrin kuin annan niiden vaikuttaa. Jos yhteys on enemmän riippuvainen olosuhteista kuin tahdosta, yhteys jää useimmiten laimeaksi tai sitä ei ole.

Viides: Mahdollisuus nähdä kokonaisuus kuin ulkopuolisin silmin – se on kokonaisen kuvan sallimista, kaikkine seurauksineen. Jos suostun luopumaan, olen siihen valmis.

Toimiiko GPS?

Mitä paremmin kohtelen itseäni

Mitä selkeämmin elän arvojeni mukaisesti

Mitä tietoisempi olen

 Sitä paremmin.

Harjoittele kitaraa

Innostan työkseni ihmisiä harjoittelemaan. Lempifraasini on jo pitkään ollut: ”Harjoittelemisen ei tarvitse olla pelkästään kitaran soiton tai Ranskan kielen harjoittelemista, vaan harjoitella voi mitä tahansa.”

Muutama päivä sitten palasin kitaratunneille 22 vuoden tauon jälkeen. Harjoitella voi siis myös kitaransoittoa. Samalla haaveeni stadionkeikkailusta käy tässä vielä toteen, saatte nähdä.

Opettaja jakaa viisauttaan

Kun kitaransoiton opettajani alkoi tarinoida harjoittelemisesta, tunsin outoa kammiovärinää.

Toistoja

”Eihän tämä mitään rakettitiedettä ole vaan kyse on sitkeydestä. Siitä että jaksaa toistaa asioita. 10000 toistoa ja homman osaa varmasti.”

Mitä harjoittelet, sen opit. Tahdosta, päivittäisistä toistoista on kyse. Uusia uria syntyy niin mieleen kuin aivoihinkin. Kuinka paljon oppiminen ja kehittyminen kiinnostavat, siinä määrin raahaat itsesi harjoittelemaan. Huvitti juuri silloin tai ei.

Peilaa

”Kuuntele sitä mitä soitat. Pitkiä, selkeitä ääniä – ei mitä tahansa. Ja selkeässä rytmissä, vaikka sitten kuinka hitaasti. Väärin oppimisen korjaaminen on paljon vaikeampaa kuin oikein oppiminen kerralla. Miksikö niin? Siksi, että jos on oppinut väärin ja sitä aletaan korjata, menettää kykynsä osata kokonaan, hetkeksi. Juuri äsken osasin ja nyt en osaa ollenkaan. Se korpeaa ja mieli palaa mielellään vanhaan.”

Aina peilaa harjoitteluasi. Mikä kaikki muuttuu harjoittelun kautta, siitä tavoittaa paljon kun peilaa, ja kuuntelee. Kehitys etenee oikeaan suuntaan vauhdikkaammin.

Matala kynnys

”Kyse on yksinkertaisista asioista, jotka jokainen voi oppia. Yksinkertaisista liikkeistä, joista vähitellen tulee automaattisia, mutta jotka alussa tuntuu vaikealta. Esimerkiksi se, että täytyy toisella kädellä tehdä yksiä asioita ja toisella toisia.”

Mitä tahansa harjoittelee, kynnys aloittamiseen kannattaa pitää alhaalla. Ja se pysyy matalalla kaiken aikaa, kun ottaa siihen oikean asenteen. Helppoon ei ole oikotietä, mutta aluksi vaikeasta tulee melko pian helppoa, koska ihmisessä olevat järjestelmät tukevat harjoittelemista ja oppimista.

Lahjakkuus

”Tietysti auttaa, jos on musikaalisesti lahjakas tai motorisesti lahjakas. Jotkut hoksaavat nopeammin, joiltakin liike sujuu helpommin. Mutta pitkälle pääsee pelkällä harjoittelulla. Ja harjoittelulla voi korvata paljon sitä, ettei ole niin lahjakas. Jo se, että kuulee, ettei Ukko Nooa mene noin, on musikaalista lahjakkuutta, vaikkei itse osaisi soittaa sitä oikein.”

Lahjakkuus on usein sitä, että pääsee lähtemään muutama metrin etumatkalla. Toisaalta: mistä oikeasti tietää, kuinka lahjakas sitä onkaan, ennen kuin alkaa soittaa – tai harjoitella. Harjoittelu tuo rajoille ja vie niiden taakse. Jokaisella on asioita, joissa harjoittelulla voi korvata lahjakkuuttaan. Ellei näin ole, ei ole koskaan poistunut osaamisalueeltaan.

Säännöllisyys

”Kannattaa soittaa joka päivä sen verran kuin jaksaa. Ei ruveta sunnuntai-iltana hikoilemaan montaa tuntia maanantain soittotuntia varten. Ei myöskään soittaa niin paljon, että alkaa inhota pelkän kitaran ajattelemistakin. Ei se ole sitten enää oikein rentoa harrastustoimintaa. Säännöllisyys on hyve. Niin ne liikeradat käsissä ja aivoissa muuntuu hitaasti käyttöön. Ja tule aina tunneille, vaikket ole harjoitellutkaan. Kun jätät kerran tulematta, kynnys kasvaa suuremmaksi.”

Luo harjoittelusta osa elämää. Jos harjoittelu unohtuu tai jää muuten väliin, jatka reippasti. Pidä kipinä lähellä, harjoittelu vielä lähempänä.

Aina valmiina!

”Nyt on tietysti hyvä soitella, kun on melkein vielä kesä. Mutta kun marraskuun pimeä tulee ja itsetunto on nollassa, niin se koettelee harjoittelua. Varsinkin, kun se on aina välillä vaikeaa. Kysyy siis normaalin sitkeyden lisäksi vähän extraa.”

Ole valmiina, ole proaktiivinen. Valmistaudu etukäteen kohtaamaan vastus. Eli harjoittele asioita, kun olet virkeä ja voimissasi.  Niin asenne ja voima harjoittelemiseen on valmiina sitten, kun sitä koetellaan. Varaudu, asennoidu ja harjoittele.

Livenä!

”Sitten se vaativin homma on se, kun olet yksin harjoitellut kotona ja tulet tänne tunnille ja täällä soitetaan yhdessä. Että se menisi niin kuin samaan tahtiin.”

Kun harjoittelee asioita keskellä elämää, tietoisuus harjoittelemisesta sotkee luonnollista kanssakäymistä. Hyvä pyrkimyksesi sanoa jotain myönteistä johtaa tollona seisoskeluun, kun mitään ei tule mieleen. Harjoitus johtaa soimiseen ihmisten kanssa.

Iloa

”Iloitse pienistä edistymisistä. Ja sitten tee aina mitä voit.”

Itseä kannattaa kannustaa aina kun voi. Harjoittelemaan. Kun tahdon saa liikkeelle, huomaa aina jaksavansa enemmän kuin kuvitteli. Tahto syntyy ja kasvaa esteet kohdatessaan. Tapa syntyy toistosta. Se on killeriyhdistelmä, mihin tahansa ryhdytkin ja mitä tahansa haluatkin.

Sisäinen evoluutio

Kyllä tässä maailmassa kummasteltavaa riittää. Jokapojalle. Yksi näistä asioista on tämä: joillekin tuntuu olevan tärkeää korostaa ihmisen ja eläimen yhtäläisyyksiä. Jostain sekin tulee.

Tällä kirjoituksella ei ole tarkoitus esittää uutta ajatusta evoluutiosta tai toivoa Raamatun paluuta ainoaksi auktoriteetiksi. Kunhan raapustan.

Tietoisen kehittämisen voima

Olen elänyt vuosia siinä kokemuksessa, että voin halutessani itse ohjata sisäistä ja ulkoista toimintaani. Niissä puitteissa, tietoisuuteni ja tahtoni ulottuvuudessa, joissa voin ja minulla on siihen mahdollisuuksia.

Tämä ulottuminen laajenee. Harjoiteltuani vuosikaudet tietoisesti esimerkiksi myönteisyyttä, en enää pelkästään ajattele asioita myönteisesti vaan myös näen yhä enemmän valtaosin myönteisiä asioita ympärilläni. Tämä on ollut minulle iso muutos lähtötilanteeseeni peilattuna.

Samoin on keskittymisen ja fokusoinnin suhteen. Aiemmin vielä sekavampi mieleni selkiintyy, hitaasti. (Vaikka näitä kirjoituksiani lukiessa näkee, että todelliseen selkeyteen on vielä matkaa.) Tämä tietoiseksi tuleminen ja selkeyden voimistuminen johtuvat siitä, että harjoittelen. Sinnikkäästi. En siksi, että se olisi luontaista tai edes hauskaa.

Hyveet

Hyveiden eli luonteenlujuuden harjoittamisella on näinä päivinä käyttöä.

Olin nuorempana todella usein oikeassa, ja se oli minulle tärkeää. Nykyisin katseeni suuntaa aiempaa enemmän seurauksiin eli ennen kaikkea siihen, mitä hyvää toiminnastani seuraa muille ihmisille ja itselleni. Tämä tuo totuusarvojen rinnalle myös kauneuden ja hyvyyden arvot, ja samalla tasapainoa.

Hyveet eivät siis ole jotakin, joiden tehtävä on olla jossakin saavuttamattomissa, ihmiskunnan henkisenä perintönä. Vaan jotakin, joita kohti voi tietoisesti ja aktiivisesti pyrkiä.

Tällä tietoisella pyrkimisellä on seurauksensa. En ehkä aina voi enempää työssäni kuin yksityiselämässäkään auttaa ihmisiä, mutta voin muuttaa asioita sillä, miten olemiseni ja asenteeni muuttuvat pyrkimällä konkreettisesti johonkin parempaan. Voin jättää huonoja asioita tekemättä, voin valita hyvän tekemisen. Arjessa tämä edellyttää usein hyveen vahvistamista.

Minä

Kun harjoitan keskittymistä, huomaan, ettei minua ole yksi vaan kolme. Se joka yrittää keskittyä. Se joka antaa komennon tälle jollekin. Ja se, joka tarkkailee, miten homma sujuu.

Kun sain ensimmäisen kosketuksen näihin kolmeen ’minään’, tajusin, että olen jonkin peruskokemuksen äärellä. Voin olla jotakin suurempaa kuin mitä luonnostani olen. Ja samanaikaisesti: minussa on jotakin paljon suurempaa kuin mitä arkinen minäni on.

The right thing to guide us. Is right here, inside us.

Nickelback: When we stand together

Tästä ei mennyt kauaa tajuta, ettei kyse ole vain keskittymisestä vaan aivan kaikesta. Kyse on itseni ohjaamisesta ja siitä, että voin milloin tahansa liittää itseni siihen, joka minussa on suurempaa, enemmän, parempaa.

Kun on toistuvasti saanut kokemuksen ihmisestä itsessään, on vaikeaa enää uskotella itselleen olevansa ’vain eläin’.

Eläin vai ihminen

Jäljelle jäi kuitenkin vaikeita kysymyksiä:

  • Määrääkö kokemus itsestä sen, tulkitseeko ihminen olevansa eläin vain ihminen?
  • Onko vaikeaa havaita ihmistä itsessä – vaikka siitä olisi kokemuskin – ellei kukaan ole koskaan sanonut, että sellainen on olemassa?
  • Vai onko kyse tarpeesta tulkita ja antaa tuolle havainnoille tietynsuuntainen merkitys – miksi?

Jos kokee olevansa viettikone ja ehdollistumiensa ja tiedostamattomansa armoilla tai jos uskoo tietoisuuden ja inhimillisen vapauden olevan vain illuusiota ja kyvyttömyyttä nähdä rajoittavia tekijöitä, mitä muuta kokee kuin olevansa eläin?

Kun kokee itsessä olevan mahdollisuuden lisätä tietoisuuttaan ja toimia yhä enemmän siitä ohjautuen, voiko kokea olevansa muuta kuin ihminen, koko ajan enemmän ihminen?

                                                                  Tervetuloa ihmisen kehitykseen!

Eläimen tehtävä on olla eläin, mutta ihminen voi niin halutessaan tulla enemmän ihmiseksi.

Onko näillä uskomuksilla jokin seuraus? Auttaako ihmisen tunnistaminen itsessä ponnistamaan siinä kohtaa, jossa muuten luovuttaisi? Luoko ihmisen kehittymismahdollisuuksien näkeminen tilaa, uutta toivoa ja sitä myötä onnellisuutta?

Minä vastaan kyllä, mutta oikeasti voin puhua vain omasta puolestani.

Mikä on parasta?

Vaikka ympärillä tuntuu olevan vielä paljon fanaattisesti, uskonnon tavoin omaan eläimellisyyteensä tarrautuvia ihmisiä, ihmisten määrä lisääntyy kaiken aikaa. Tietoisuuden vahvistuminen tekee sen mahdolliseksi.

Tietoiseksi tuleminen vapauttaa.

Sillä seurauksella, että päätösvalta, valinta onkin yhtäkkiä minun. Ei jonkin ulkopuolellani, ei olosuhteissa eikä edes toisissa ihmisissä. Minä valitsen. Joka päivä ja periaatteessa joka hetki. Vaikka harvat ovat toistaiseksi ne hetket, joissa jaksan olla oikeasti tietoinen.

Onko ihminen siis sittenkin enemmän verbi kuin substantiivi?

 

P.S. Uskon, että jonain päivänä tästä ylletään keskustelemaan, vailla kiihkoa. Uskotko sinä?

Vaihda levyä

Onhan siinä jotain huvittavaa. Siinä millaisia käsityksiä minulla on maailmasta, ihmisistä, asioista ja itsestäni. Vähintään yhtä huvittavaa on se, miten nämä minun käsitykseni ovat aikain saatossa muodostuneet. Vähemmän huvittavaa on se, että niille pitäisi oikeasti tehdä jotakin. Ja sitä kutsutaan työksi.

Ohut ja kapea kuin iPhone femma…

Eloonjääminen on ollut vahva vaikutin, kun näkemys asioista on ollut pakko muodostaa saman tien. Sillä hitaat on syöty.

Aika vähäisen tiedon pohjalta on menty silloinkin, toisinaan pakoon jalkapohjat vilkkuen ja toisinaan otettu rennompi asenne.

Maailma on hiukka monimutkaisempi kuin aikoinaan savannilla. Kuitenkin näkemyksen muodostamiseen ei nykyään enempää vaadita. Se syntyy omasta rajatusta näkökulmasta melko vaatimattoman otoksen pohjalta.

Eikä tässä kaikki: Se sementoituu melko nopeasti oikeaksi käsitykseksi. Ja jos on tarpeen puolustaa pientä itseään maailman monimutkaisuutta ja muita käsityksiä vastaan, se voi muuttua ainoaksi oikeaksi käsitykseksi.

Mitäh?

Kun tarkastelee kriittisellä ajatuksella omia käsityksiään, tekee kulmakarvoja nostattavan löydön: Muutaman argumentin jälkeen vallitsee tyhjyys. Eli käsitysten takana ei ole mitään tai ei ainakaan sellaista, mitä kehtaisi ääneen sanoa.

Kun penkoo vähän syvemmälle eli sinne, missä omat käsitykset ovat muodostuneet, löytää lisää punastumisen aiheita: pinnallista asioihin perehtymistä, laiskaa ajattelua, yksisilmäistä fiilispohjaa, toiveita ja pelkoja ja muita punaisia paiseita ja visvasyyliä puhkottavaksi.

Näiden pohjalta voikin jo esittää syntyä syvemmällä rintaäänellä ihan mitä tahansa. Ja koska kuulijoiden omassa käsityksen muodostamisessa ei tavallisesti ole yhtään enempää hurraamista, omat kalpeat jutut toisinaan vakuuttavat kuulijat. Välillä hirvittää. Meidän kaikkien puolesta.

Sillä: Monestako asiasta oikeasti tiedän jotakin? Siis oikeasti? Kahdesta tai kolmesta? Ja kuinka monesta asiasta minulla on jämäkkä mielipide? Tuhannesta. Tietämysalue siis ylitettiin jo ennen kuin suu aukesi.

Tuore näkökulma

Vaikea näitä omia johtopäätöksiä on sivuuttaa:

  • 15 vuotta vanha käsitys asiasta ei oikein hyvällä tahdollakaan ole tuore.
  • 2010-luvulle ei kuulu enää vahvistuksen hakeminen omille näkemyksille vaan niiden kyseenalaistaminen.

Kyllä, tälle asialle voi tehdä paljonkin. Henkilökohtainen tutkimus on jo hyvä alku. Seuraava askel on sanoa ääneen kaikenlaista ja odottaa uteliaana, mitä maailma siitä sanoo. Siinä oppii.

Alku voi olla myös kysymys: Miksi minun näkemykseni olisi se oikea? Ja jatkaa: Miksi se olisi oikeampi kuin jonkun toisen? Siksikö että se on minun? Siksikö että olen fiksumpi ja näen asiat selvemmin? Aivan varmasti.

Oikeasti voin harjoitella itseni sivistämistä laajentamalla näkemystäni sen lähtökohtaisesti ja luontaisesti ahtaista rajoista. Sitä voi kutsua myös joustavamman mielen kehittämiseksi. Vastakohtana jäykälle mielelle täynnä jyrkkiä käsityksiä. Avarakatseisuus edellyttää omien käsitysten kriittistä arviointia. Ne eivät sellaisenaan riitä muodostamaan todenmukaista kuvaa maailmasta eikä kanssaihmisistä eikä edes itsestä.

Mitä siis?

Harjoitella voi vaikka näitä:

  • Voin asettua toisen ihmisen asemaan ja pyrkiä katsomaan asioita hänen näkökulmastaan. Tämä on ehkä luonnollisin tapa. Jotkut tekevät tätä luonnostaan. Mutta tehdä sitä tietoisesti on vielä eri asia.
  • Asettaa oma näkemys suurempaan kokonaisuuteen tai yhteyteen. Muuttuuko käsitys pienestä suuremmaksi?
  • Muuttaa oma negatiivinen käsitys myönteiseksi tai mahdollisuudeksi. Kokemus käsityksen takana saattaa olla oppimiskokemus – ja tärkeä sellainen.

Tämän verran voi aina ponnistaa. Hyvää se tekee!

Maailman lyhyin parisuhdeopas

Maailman lyhimmän parisuhdeoppaan ydin on kysymyksessä puolisolle:

Mitä minun sinun mielestäsi kannattaisi harjoitella tässä suhteessa ensi viikolla?

Kun puoliso on antanut tähän rehellisen vastauksensa, on hänen vuoronsa kysyä.

Harjoittele?!

Viikon lopussa harjoituksen tekijät kertovat harjoittelunsa sujumisesta, ja harjoituksen antajat arvioivat sen sujumista omasta näkökulmastaan. Sitten onkin aika kysyä seuraavan viikon harjoitusta.

Mihin pyritään?

Harjoitus tuo tai vahvistaa suhteessa olevia peruselementtejä:

  • Antaumus – heittäydyn suhteen ja toisen vietäväksi
  • Luottamus – luovutan osan kehityksestäni toisen käsiin
  • Usko – uskon toisen tahtovan minun parastani
  • Avoimuus – harjoitus on selkeä viesti kehittämistarpeesta
  • Yhteisyys – yhteinen työskentely vahvistaa yhteistä tunnetta
  • Tasavertaisuus – kummallakin on lupa ja oikeus sanoa, kysyä ja peilata
  • Rehellisyys – tarpeiden ja toiveiden vapaa ilmaiseminen

Harjoitus taipuu myös ystävyyssuhteisiin – ja aidoksi sosiaaliseksi peliksi työkavereiden kesken.

 

Harjoitteleminen – se on yksinkertaista iloa hikoilla.

En taho!

Kuopukseni oli vähän alle kaksivuotias kun hän alkoi vastustaa asioita. ”En taho!” oli hänen vastauksensa ei-mieluisiin ehdotuksiin. Siinä oli jotain todella hellyttävää.

Aikuisen kohdalla tämä ei aina ole yhtä hellyttävää. Esimiesten ja alaisten kanssa ei varsinkaan aina.

Vähempiki riittää

Työelämässä törmää jatkuvasti laiskanpulskeisiin asenteisiin oikeastaan suhteessa mihin tahansa. Tämä ei ole uutinen, koska noihin asenteisiin törmää melko vähällä peilauksella myös omalla kohdallaan.

Mukavuudenhalu on lonkeroinut itsensä niin ajatteluun kuin käsitysten muodostamiseen, niin kykyyn luoda päivitettyjä tapoja kuin siihen hyvään tapaan yrittää parhaansa.

Miksi pitäisi? Koska vähempikin riittää. Ja koska ei kukaan muukaan, miksi riuhtoisin? Järjen puhetta – käykö vastaan väittäminen?

Tavallista

Tavallisessa elämässä on tähän asti selvinnyt kohtalaisesti ilman ihmeitä tekevää itsetuntemusta tai tietoisuutta omasta mielestä. Monet asiat tulivat annettuina, maailma oli yksinkertaisempi, normaali riitti ihan hyvin.

Jokin muuttui. Työelämä odottaa ihmiseltä uudenlaista kurinalaisuutta. Ihmisen resurssit ovat rajalliset, varsinkin jos niitä ei lähde kehittämään. Ja nyt ollaan siinä inhimillisessä kohdassa, jossa jokainen ihminen on syntymänsä hetkellä: Valmiudet on kehitettävä, niistä on tehtävä jotakin. Pelkistä valmiuksista ei sellaisenaan ole hyötyä edes ihmiselle itselleen.

Mitä valmiuksia, kykyjä ja taitoja olisi kehitettävä nyt? Ihmisen katse suuntautuu luonnollisesti ulospäin, mutta ne luonnonvarat alkavat ehtyä. Lisää työtunteja ei toimi. Sisäänpäin katsoessa vastaan tulee useimmiten vain hämäryys – ja kaaos.

Ja hänen mielensä – se sisältää monta eri tahtoa, monta minää, sisäkkäisiä, vuorottelevia, keskenään kamppailevia… Leena Krohn: Hotel Sapiens

Tehoa!

Nämä kaksi maailmaa kohtaavat työelämässä näinä päivinä.

Toisaalta silmukka kiristyy: Enää ei käy, että vaan touhutaan tai että oleskellaan työpaikalla tai että saadaan hommaan kulumaan kohtuuttomasti aikaa, istutaan höpöttämässä joutavia tai istumassa vapaamatkustajana palavereissa. Tai ainakin yhä harvemmin.

Vaan kyllä minä niin mieleni yllätin, kun useiden YT-myllerrysten jäljiltä tällaisia itseensä tyytyväisiä hankaloita istuu vielä yrityksessä jos toisessa. Huippuosaajia? Toimarin/omistajien serkkuja?

Toisaalta moni ihminen tuntuu edelleen olevan aivan kädet levällään oman mielensä suhteen, jossa vain tapahtuu asioita, joista seuraa sattumanvaraisesti kaikenlaista ja jolle ei vaan voi mitään.

Moni on jo kuullut puhuttavan, että työtä voisi tehdä järkevämmin ja oman mielen järjestämisestä olisi yhtä paljon hyötyä kuin työpöydän järjestämisestä, mutta puuttuu tahto pysähtyä. Koska ei tiedä, mitä siitä seuraa  – mielen vedenpaisumusko? – ja mitkä olisivat ne työkalut, joilla asioille oikeasti voisi tehdä jotakin.

Siksi näyttääkin siltä, että moni yrittää edelleen puskea ja painaa vanhoin eväin, vaikka tietää tai ainakin aavistaa, että jotain pitäisi tehdä. Ettei tämä tästä ainakaan näin paremmaksi muutu.

Ne eivät tiedä

Onko ihminen johdonmukainen olento? Aina ei näytä siltä.

Toisaalta törmää ihmisiin, jotka valittavat monesta tai kaikesta ympärillä olevasta mutta syvä haluttomuus (tai sen veli: kyvyttömyys) tehdä asioille mitään estävät toimeen tarttumisen.

Toisaalta on ihmisiä, jotka eivät tiedä paremmasta eivätkä osaa sitä kuvitellakaan. Sitä, miten asiat voisivat olla toisin ja paremmin. Tällaisten ihmisten elämä näyttää olevan melko pientä ja olosuhteiden sattuessa se voi siitäkin vielä kutistua.

Ei ihme, että tällaisesta tunnelmasta kehkeytyvät oman elämänsä bulldogit, joiden lavasäteily saa helposti hyyhmäiseksi iloisimmankin ilmeen tai työilmapiirin.

Eikä ihme, että tällaisten tyyppien vastapainoksi aidosti oman tietämisensä ja osaamisensa edessä nöyrät ja siksi uuden oppimiseen auliit sielut loistavat kuin tähdet.

Tämä päättyy nyt kysymykseen: Miksi niin harvat näyttävät oikeasti osata enää edes kaivata sitä, että oma elämä oikeasti tuntuisi joltakin ja se tuntuisi hyvältä?

Jos olen nyt ihan rehellinen…

Rehellisyys on ollut minulle oikeasti kelpo haaste yli puoli elämää. Miksi? Siksi että

  • Olen pienestä pitäen tiennyt liiankin hyvin, mitä minulta oikeastaan odotetaan ja ennen kaikkea mitä minun odotetaan sanovan.
  • Olen aina tehnyt niin kuin minua on huvittanut. Suotuisissa oloissa uncovered ja vähemmän suotuisissa undercover.
  • Johtuen myötäsyntyisestä halustani luoda todellisuutta olen elänyt vanhan kirjailijamoton myötä: ”Jos sinun täytyy valita, kerrotko totuuden vai tarinan, kerro tarina.”

Näillä mentiin, tällainen elämä.

Ei löydy rehellistä sielua

Tosiasioiden kohtaaminen silmästä silmään ja suoraselkäisenä on minulle siksikin aina edustanut vahvimmista vahvinta luonteenlujuutta. Ja samalla kertonut ihmisen henkisestä kypsyydestä ja vahvuudesta enemmän kuin moni muu asia.

Miksi rehellisyys on ihanne, johon kukaan ei näytä yltävän? Ulkoisen tai sisäisen peilin edessä kärvistely munasillaan/munasarjaisillaan ei näytä luonnistuvan keneltäkään. Sama koskee tietysti totuuden tavoittamista muutenkin.

Kun tähän lisää sen, että olen venkoillut niin monta kertaa niin monessa tilanteessa niin monen ihmisen kanssa ja aivan erityisesti itseni kanssa, tiedän olevani tämän alueen ihan musta vyö. Tiedän normi-perttiä paremmin, miten totuuden ympärillä kierretään, lakimiesakrobaatin lailla.

Siitä johtuen – ja tämä on oikeasti kiinnostavaa – minulle on kehittynyt eläimen vaisto kaikkea valheellisuutta kohtaan. Siksi näen (edelleen!) paljon selvänäköisemmin kaikenlaisen kieroilun toisissa ihmisissä kuin itsessäni. Onhan tämä noloa mutta ei NIIN noloa. Pikemmin lohduttavaa, että jos itselleen rehellisenä oleminen on vaikeaa minulle, niin samassa veneessä seilataan kanssaveljien ja -siskojen kanssa.

Mistä kyse?

Miksi se sitten on niin vaikeaa? Siis myöntyä eli katsoa peiliin ja vähitellen henkisen kypsyyden voimistuessa kiillottaa peiliä entisestään?

Kato peiliin jos siellä vielä jotain näät! Ketonen&Myllyrinne: Narsisti

Tuleeko ego tielle? Onko kivempaa kuvitella, että on vähän fiksumpi – tai rehellisempi? Onko kiva tykätä omista mielikuvista enemmän kuin todellisuudesta? Pelkääkö ’minä’ murenevansa katseen vaikutuksesta?

Hankala homma. Toisaalta ikävää ja kuormittavaakin esiintyä itselle kaiken aikaa. Kun oikeasti virkistävää, vapauttavaa ja kertakaikkisen kehittävää on katsoa siihen peiliin. Myöntää kaikki. Mutta ei sitten yhtään liikaa. Sillä yltiörehellisyys ja itsensä liiskaaminen on yhtä vähän mistään kotoisin kuin kaikki kieroilu itsensä edessä.

Tietysti peiliin voi katsoa monella tavalla. Kuin Narkissos itseään lammen kuvastimesta, mutta puhun nyt aidosta pyrkimyksestä nähdä koko itsensä, syvyyksiä myöten.

Rehellisyydestä vielä

Tiedätkö, mikä minusta on oikeasti omituista? Tai siis ainakin kaksi asiaa.

Se, että rehellisyyttä arvostetaan kovasti mutta äärimmäisen harva siihen yltää. Tämä näennäinen ristiriita on ehkä sitä, että rehellisyydellä tarkoitetaan rajoitettua ulkoista rehellisyyttä eikä peiliin katsomista sanan varsinaisessa merkityksessä.

Ja tähän vielä: Olen aina pitänyt todellisina pahiksina niitä, jotka vahvojen kulissiensa takaa ovat usein ihan kamalan valmiita tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Kelpo porvarit! Ja hyviksinä niitä, jotka ovat osanneet taiten riisua niin itsensä kuin toisetkin kysymällä vaarallisia kysymyksiä tai muuten vaan nauramalla epätoden eessä. Aidot narrit!

Rehellisyys on taitolaji, toisinaan taidetta.

Toinen juttu on tämä otsikon sanoin Jos olen nyt ihan rehellinen. Mitä tuollaisen johdannon jälkeen voi odottaa? Harvoin ainakaan:

  • … siis tää sun juttu on ihan loistava!
  • … sulla on todellista potentiaalia!
  • … mä rakastan sua.

Vaan: että saa sanoa kaikkein ikävimmän kritiikin. Aivan kuin negatiivisuus olisi jotenkin rehellisempää! Eikä ole. Ihan tyhmää se on.

Elämä on yksin ja yhdessä oppimista

Rehellisyys on vaikeaa, varsinkin tappiin asti oman tietoisuutensa edessä. Joku onkin fiksusti sanonut, että mieli suojelee meitä kohtaamasta itseämme sellaisina kuin olemme, koska emme kestäisi sitä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Mutta: Egoa voi siedättää, peilausta voi opetella pitämään ystävänä, peiliä voi harjoitella kiillottamaan. Sitä voi opetella yksin, jos se tuntuu helpommalta. Ja sitä voi opetella seurassa, vaikka sosiaalisuus vaatiikin sovinnaisuutensa. Mutta aina voi olla vähän rehellisempi eli uskaltaa enemmän, positiivisessa mielessä ja lähtökohdista riippumatta.

Seuraavan kerran kun joku sanoo, että ollaanpas nyt rehellisiä, voi tuollaiselle tyypille vastata että oo ite! Vapaa valinta on, suostuuko sen jälkeen vielä kuuntelemaan änkytyksiä. Vai?

 

Kuulluksi ja ymmärretyksi tuleminen

Meni varmaankin vuosi ilman päivääkään, ettenkö olisi kaikissa mahdollisissa yhteyksissä toistanut lausetta: ”Jokaisella ihmisellä on tarve tulla kuulluksi ja ymmärretyksi.”

Minusta tuntui, että ihmiset kyllästyivät jankutukseeni. Olisi jyhkeää voida todeta, että siksi vaikenin 25 vuodeksi. Mutta koska sellaista maailmaa ei enää ole, kuukauden hiljaisuudenkin voi jo laskea itselleen ansioksi.

Perusinhimillistä

Eikä perusinhimillinen kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisen tarve ole kuukaudessa miksikään muuttunut. Ja miksi olisi: Kysehän on yhteyden luomisesta ja sen hetkellisestä saavuttamisesta kahden tai useamman ihmisen välillä. Joku ottaa minut vastaan ja auttaa minua ymmärtämään itseäni ja samalla hyväksyy minut.

Voi huomata, että tämä prosessi on tai ei ole käynnissä myös itsen kanssa: kuulenko minä itseäni – ja ymmärränkö?

Tämän tarpeen synnyttämä kaipuu kamppailee usein sen aikaan saaman pelon kanssa: entä jos en saakaan yhteyttä, entä jos yrityksenikin torjutaan?

Ja elämässä voi käydä niin, että kaipuu hautautuu eläviltä kuin siemen, joka jää odottamaan lämmön ja valon kutsua.

Tässä kaikki?

Ehkä tässä on vielä pulma. Tai kaksikin.

Tulenko kuulluksi ja ymmärretyksi siten kuin haluaisin eli siitä mielikuvasta käsin, joka minulla on itsestäni? Näin haluaisin mutta tajuan samalla, että tämä on aika mukavuudenhaluinen tarve: olen turvassa.

Sillä: näkeekö toinen/toiset minussa jotakin sellaista, mitä en itse näe? Tässä on riskinsä. Ja mistä voin tietää, näkevätkö he oikein. Tosin en voi tietää sitä itsestänikään.

Olemme ihmisyyden ongelman eräässä ytimessä. Tosin sen ei tarvitse olla ongelma.

Sellainen peilaus

Aivan varmasti näen itseni rajallisesti. Kykyni peilata itseäni on tavallisesti heikko ja maksimissaankin välttävä. Mutta onko minulla kuitenkin yksinoikeus siihen, mitä olen ja millaisena haluan toteutua? Näenkö enemmän, koska minulla on  itseeni sisäinen yhteys, jota toisilla ei ole eikä voi olla. Ja sitten taas toisaalta: yhteyteni voi olla heikko. Yhtä heikko kuin toisten ihmisten yhteys minuun.

Oma peilini voi olla vääristynyt, särkynyt. Ja niin voi olla toistenkin. Ja jossain määrin aina on.

Vielä: Voin itse nähdä itsessäni sellaista hyvää, joka on peitossa muiden katseilta. Ja toiset sellaista hyvää, jota itse en näe. Silloin peili on ehyt ja hyvin kirkas, ainakin hetkittäin.

Asenne ratkaisee taas

Miten otan vastaan sen, mitä minusta sanotaan. Osaanko ottaa opikseni? Kuulenko heikotkin signaalit?

Ja riippuuko rohkeuteni ja avoimuuteni siitä, olenko aiemmin tullut ymmärretyksi? Ja toisaalta: suhtaudunko epäluuloisesti toisten näkemyksiin itsestäni siksi, että heidän peilinsä ja näkemyksensä on ollut väärä, joskus tuhoisakin?

Tätä asennetta voin muuttaa ja voin vahvistaa uutta asennettani. Se tapahtuu tutustumalla itseeni paremmin ja löytämällä sitä kautta paremman yhteyden itseeni. Ja se taas voi tapahtua harjoittelemalla.

Kaksi pientä peilausharjoitusta

Luo tilaisuuksia katsoa sisäiseen peiliisi ja näe siellä toistuvasti jotakin hyvää. Se on johtolanka jonkin tärkeän äärelle.

Kuuntele ihmisiä tarkasti: miten he peilaavat sinua, olemistasi, sanojasi, tekojasi? Ja kysele itseltäsi aika ajoin kahta kysymystä:

  • Toisaalta: mikä on minun osallisuuteni heidän peilaamiseensa?
  • Toisaalta: olisiko minun useammin hakeuduttava sellaiseen seuraan, joka peilaa olennaiseen minussa?

Siinä on ero

Mikä ero on sillä, että tulee nähdyksi tai kuulluksi vai onko tämä vain saivartelua?

Nähdyksi tuleminen on toisten tehtävä.
Kuulluksi tulemiseen vaikutan aktiivisesti puhumalla, ilmaisemalla itseäni.

Niitä yhdistää se, että itse voin vaikuttaa kumpaakin. Sillä miten olen ja tahdon olla.

Tarinan opetus

Saarnaamisen sijasta olen yrittänyt keskittyä näkemään, miten ihmiset oikeasti ilmaisevat tahtoaan tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Ja totisesti, jokaisella on oma tapansa.

Näitä tapoja pysähdyn syystä toisinaan ihmettelemään. Millaiset ovat ne maailmat, jotka ovat luoneet tuollaisia, joskus kauniita ja toisinaan epätoivoisia, tapoja ilmentää sitä, mikä meitä kaikkia yhdistää.