Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Avainsana: Peilaus

22.10.2013

Peilaus

Tänään kolme vuotta sitten perustin yritykseni Peilaus Oy. Muistan sen onnentunteen, kun sain rekisteröityä sen nimen, jonka halusinkin. Siis aivan mahtavaa olla yrittäjä.

Näyttökuva 2013-10-22 kohteessa 11.34.20

Halusin nimen, joka olisi kaikki syvyydet ja samalla se antaisi mahdollisimman hyvän kuvan siitä, miten yritykseni palvelee ihmisten tarpeita. Nämä vuodet ovat osoittaneet, että edellinen haluni toteutui jälkimmäistä paremmin.

Kaikki lähti

Siitä, kun kehitin omasta mielestäni hienon kuuntelemisen menetelmän, jota kutsuin peilaamiseksi. Se tarkoitti syväkuuntelua. Hiljensin valmennettaviani kuunnellessa mieleni niin, että mieleni muodosti peilin, josta kaikki sanottu heijastui takaisin sellaisenaan.

Oliko ehkä vähän erikoinen menetelmä useimmille, vaikka ideana vaikutti niin hyvältä? Kyllä oli. Kaikki yrittäjän ideat eivät täysin vastaa maailman tarpeisiin.

Eikä siinä kaikki: Innoissani kehitin tällaisesta peilaamisesta vielä harjoituksen, jota yritin myydä työpajoissa ihmisille. Eivät ostaneet. Muutaman yrityksen jälkeen saatoin vain todeta olevani vuosisatoja edellä aikaani.

Yrittäjän elämän tekee helpoksi se, että hän voi kaikessa rauhassa jäädä odottelemaan tietoisuuden laajenemista.

Ihmiset peilaavat

Ihmisen jäljittely- ja empatiakyky perustuu peilineuroneihin. Me peilaamme toisiamme kaiken aikaa. Teemme sitä hyvässä ja pahassa.

Hyvässä silloin kun olemme kirkastaneet oman peilimme ja väistäneet itse peilaamisen tieltä pois tulkintoinemme. Silloin olemme vähintäänkin neutraaleja peilejä sille, mitä toinen on. Voimme myös olla peilejä, jotka peilaavat toisessa olevaa potentiaalia ja mahdollisuuksia. Silloin hyvästä peilistä tulee hyvää vahvistava peili.

Huonossa silloin kun peilimme on vääristynyt. Kun peilaamme omia ennakkoluulojamme, omaa ahdasta kuvaamme itsestämme ja kun peili kiinnittää yksipuolisesti huomion virheisiin, huonoon, negatiiviseen.

Itsestä löytää kummatkin tavat. Ja ne löytyvät myös ympärillä olevista ihmisistä. Paremmaksi peiliksi kehittyminen on mahdollista. Siksi olen pyrkinyt siihen valmentaessani.

Itsepeilaus

Ihminen peilaa myös itseään, omaa toimintaansa, omaa mieltään – kaikkea mitä itsessä liikkuu. Peilaaminen johtaa itsestä tietoiseksi tulemiseen ja itsetuntemuksen vahvistumiseen.

Näyttökuva 2013-10-21 kohteessa 20.43.33

Peilaaminen johtaa sitä myötä myös onnellisempaan elämään vaikka – tai koska – itsensä tuntemaan oppiminen ei aina tuotakaan välitöntä mielihyvää.

Säännöllinen työnsä ja itsensä reflektoiminen johtaa myös parempaan työelämään. Tapojen päivittämiseen, parempien työtapojen kehittämiseen ja laadukkaampiin ja aidompiin kohtaamisiin.

Harjoittelupeilaus

Harjoituselämän, harjoittelun peilaaminen on elimellinen osa harjoittelemista. Ilman peilaamista harjoitteleminen on vain sokeaa tahtoa. Harjoittelemisen seuraamukset muodostuvat yhtä sattumanvaraisiksi kuin elämässä kehittyminen ilman harjoittelemista.

Siksi harjoittelemiseen kuuluu harjoituspäiväkirjan ja/tai oppimispäiväkirjan pitäminen. Oman harjoittelemisen peilaaminen tuo mahdollisuuden seurata omaa kehitystä, ohjata sitä tarkkojen havaintojen pohjalta ja ennen kaikkea oppia siitä tietoiseksi tulemisen kautta.

Peilaaminen ei kuitenkaan ole pelkästä harjoittelusta tietoiseksi tulemista. Tietoisuuden lisääntyessä alkaa vähitellen nähdä ja luoda mahdollisuuksia harjoitella, oppia ja kehittyä arjen tilanteissa. Alan olla hereillä ja valpas – siinä peilaamisen hedelmä.

Nimi on enne eikä pahenna miestä

Kaikki eivät ole olleet nimestä innoissaan.

–       Hei, täällä on Mikko Taskinen Peilaus Oy:stä…

–       Kuule, mä ostan kampaamotuotteet verkosta! (klik)

Toisille se on kuitenkin nimi, joka jää erikoisuudessaan mieleen – usein humoristisena.

Enemmistö yksilövalmennettavistani on pitänyt nimeä nerokkaana. Ehkä siksi, että he voivat mielessään luoda sille haluamansa sisällön. Peilaaminen ei lopu eikä tyhjene.

 

No, mitä kolmivuotias sitten osaa? Hän osaa kävellä, puhua ja ensimmäiset ajatuksetkin alkavat ilmestyä. Mutta mikä olennaisinta: hän on lakannut kutsumasta itseään omalla nimellään ja sanoo reippaasti ”MINÄ!” eikä jätä omaa tahtoaan ilmaisematta.

Kuulostaa niin yrittäjän elämältä.

P.S. Tänään on toinenkin juhlapäivä. Susanna Isohannin ja minun käsikirjoitus Paremmaksi tyypiksi – kirjasta lähti tänään kustannustoimittajalle. Kohta juhlitaan.

 

7 kommenttia
18.10.2013

Kuule mua

Tämä on ilmiö: suurin osa ihmisistä täyttää tilan puheellaan. Puhumisen tarve on suuri, aivan kuin kenelläkään ei olisi ketään jolle puhua. Tai pikemmin: ketään, joka oikeasti kuuntelisi.

Ehkei olekaan. Koska kaikki haluavat puhua.

Tarpeen tyydytys

Moni ihminen huutaa tulla nähdyksi. Jos puhun kaiken itsestäni ulos, näkeekö joku minut lopultakin?

Onko sillä väliä, mitä suustani silloin tulee? Osaanko kertoa niistä asioista, jotka ovat minulle oikeasti tärkeitä? Haenko vain hyväksyntää itselleni sillä mitä puhun vai pyytääkö sieluni kuulijaa sanomaan, että tee mitä muuta tahansa mutta älä jatka noin?

Näyttökuva 2013-10-18 kohteessa 7.18.30

Tyydyttyykö tarve siitä, että saa puhua kaiken sen, mitä halusi sanoa? Outoa kyllä mutta ei.

Moni ihminen lähtee paikalta yhtä tyhjänä kuin saapuikin. Joskus tyhjempänä.

Erityinen tilanne ovat palaverit. Palavereissa on paljon esiintyviä taiteilijoita. He esittävät itseään sen sijaan että olisivat sitä. He korostavat sanoillaan omaa erinomaisuuttaan sen sijaan että olisivat erinomaisia. Tai edes uskoisivat siihen. Heidän egonsa on taiteilijan – kuolematon.

Suhde itseen

Ihmisissä tapahtuu heräämisiä siihen, ettei ulkoisessa tarvitse tapahtua niin paljon, jos yhteys itseen on olemassa.

Suhteen ja yhteyden luominen itseen on usein kaivatun tarpeen tyydyttämisen alkusoitto. Muutenhan soitto ei kenties ala ollenkaan. Soitto alkaa hiljaisuudesta. Ja jatkuu vuoropuheluna: minä puhun sisäisyydelleni ja sisäisyyteni vastaa minulle.

Yhteys muodostuu, ja kun äänet vaikenevat, ja minäkin vaikenen. Hälinä loppuu, terve sanoa loppuu, oleminen alkaa puhua.

Kuunteleminen

Tästä hiljaisuudesta on helpompaa lähteä kohtaamiseen.

Ei ole tarvetta tulla kuulluksi, koska on jo tullut kuulluksi. Ei ole tarvetta puhua, koska kaikki tärkeä ja välttämätön on jo sanottu. Mutta on tarve kuunnella ja kuulla, mitä sinulla on kerrottavaa. Peilata sitä omaa maailmaani vasten. Ja oppia siitä, ei opettaa sinua.

Näyttökuva 2013-10-17 kohteessa 23.50.21

Kun kuuntelemisen jälkeen dialogi alkaa, olen valmis siihen. Luomaan yhdessä kanssasi käsitystä maailmasta ja sen asioista. Myös sinusta ja minusta.

Mitä tehdä?

Mahdollisuus harjoitella tätä tarjoutuu joka päivä: Yhteyden luomista itseen. Suhteen luomista jokaisessa kohtaamisessa.

Kun yhteys syntyy toiseen ihmiseen, se on kuin peilautuma suhteesta itseen. Se on jotakin intiimiä ja jotakin enemmän. Sillä sinun luottavaisen ja avoimen läsnä olemisen kautta minä saan syvemmän yhteyden itseeni. Siihen parhaaseen, joka myös olen. Ja samalla pääsen kokemaan sinussa sen, joka on ollut sinultakin salassa.

Sanat välittävät heijastumia toden maailmasta. Samalla ne ovat aito kosketus, kaikille kosketusta kaipaaville.

P.S. Työelämässä täytyy toisinaan osata olla lujana. Kaikenlaisille jaarittelijoille saa antaa maksimissaan kolme minuuttia aikaa esittää asiansa. Katso: http://esimiehistyminen.wordpress.com/2013/10/18/ma-annan-sulle-kolme-minuuttia/

Jätä kommentti
13.9.2013

Harjoittele kitaraa

Innostan työkseni ihmisiä harjoittelemaan. Lempifraasini on jo pitkään ollut: ”Harjoittelemisen ei tarvitse olla pelkästään kitaran soiton tai Ranskan kielen harjoittelemista, vaan harjoitella voi mitä tahansa.”

Muutama päivä sitten palasin kitaratunneille 22 vuoden tauon jälkeen. Harjoitella voi siis myös kitaransoittoa. Samalla haaveeni stadionkeikkailusta käy tässä vielä toteen, saatte nähdä.

Opettaja jakaa viisauttaan

Kun kitaransoiton opettajani alkoi tarinoida harjoittelemisesta, tunsin outoa kammiovärinää.

Toistoja

”Eihän tämä mitään rakettitiedettä ole vaan kyse on sitkeydestä. Siitä että jaksaa toistaa asioita. 10000 toistoa ja homman osaa varmasti.”

Mitä harjoittelet, sen opit. Tahdosta, päivittäisistä toistoista on kyse. Uusia uria syntyy niin mieleen kuin aivoihinkin. Kuinka paljon oppiminen ja kehittyminen kiinnostavat, siinä määrin raahaat itsesi harjoittelemaan. Huvitti juuri silloin tai ei.

Peilaa

”Kuuntele sitä mitä soitat. Pitkiä, selkeitä ääniä – ei mitä tahansa. Ja selkeässä rytmissä, vaikka sitten kuinka hitaasti. Väärin oppimisen korjaaminen on paljon vaikeampaa kuin oikein oppiminen kerralla. Miksikö niin? Siksi, että jos on oppinut väärin ja sitä aletaan korjata, menettää kykynsä osata kokonaan, hetkeksi. Juuri äsken osasin ja nyt en osaa ollenkaan. Se korpeaa ja mieli palaa mielellään vanhaan.”

Aina peilaa harjoitteluasi. Mikä kaikki muuttuu harjoittelun kautta, siitä tavoittaa paljon kun peilaa, ja kuuntelee. Kehitys etenee oikeaan suuntaan vauhdikkaammin.

Matala kynnys

”Kyse on yksinkertaisista asioista, jotka jokainen voi oppia. Yksinkertaisista liikkeistä, joista vähitellen tulee automaattisia, mutta jotka alussa tuntuu vaikealta. Esimerkiksi se, että täytyy toisella kädellä tehdä yksiä asioita ja toisella toisia.”

Mitä tahansa harjoittelee, kynnys aloittamiseen kannattaa pitää alhaalla. Ja se pysyy matalalla kaiken aikaa, kun ottaa siihen oikean asenteen. Helppoon ei ole oikotietä, mutta aluksi vaikeasta tulee melko pian helppoa, koska ihmisessä olevat järjestelmät tukevat harjoittelemista ja oppimista.

Lahjakkuus

”Tietysti auttaa, jos on musikaalisesti lahjakas tai motorisesti lahjakas. Jotkut hoksaavat nopeammin, joiltakin liike sujuu helpommin. Mutta pitkälle pääsee pelkällä harjoittelulla. Ja harjoittelulla voi korvata paljon sitä, ettei ole niin lahjakas. Jo se, että kuulee, ettei Ukko Nooa mene noin, on musikaalista lahjakkuutta, vaikkei itse osaisi soittaa sitä oikein.”

Lahjakkuus on usein sitä, että pääsee lähtemään muutama metrin etumatkalla. Toisaalta: mistä oikeasti tietää, kuinka lahjakas sitä onkaan, ennen kuin alkaa soittaa – tai harjoitella. Harjoittelu tuo rajoille ja vie niiden taakse. Jokaisella on asioita, joissa harjoittelulla voi korvata lahjakkuuttaan. Ellei näin ole, ei ole koskaan poistunut osaamisalueeltaan.

Säännöllisyys

”Kannattaa soittaa joka päivä sen verran kuin jaksaa. Ei ruveta sunnuntai-iltana hikoilemaan montaa tuntia maanantain soittotuntia varten. Ei myöskään soittaa niin paljon, että alkaa inhota pelkän kitaran ajattelemistakin. Ei se ole sitten enää oikein rentoa harrastustoimintaa. Säännöllisyys on hyve. Niin ne liikeradat käsissä ja aivoissa muuntuu hitaasti käyttöön. Ja tule aina tunneille, vaikket ole harjoitellutkaan. Kun jätät kerran tulematta, kynnys kasvaa suuremmaksi.”

Luo harjoittelusta osa elämää. Jos harjoittelu unohtuu tai jää muuten väliin, jatka reippasti. Pidä kipinä lähellä, harjoittelu vielä lähempänä.

Aina valmiina!

”Nyt on tietysti hyvä soitella, kun on melkein vielä kesä. Mutta kun marraskuun pimeä tulee ja itsetunto on nollassa, niin se koettelee harjoittelua. Varsinkin, kun se on aina välillä vaikeaa. Kysyy siis normaalin sitkeyden lisäksi vähän extraa.”

Ole valmiina, ole proaktiivinen. Valmistaudu etukäteen kohtaamaan vastus. Eli harjoittele asioita, kun olet virkeä ja voimissasi.  Niin asenne ja voima harjoittelemiseen on valmiina sitten, kun sitä koetellaan. Varaudu, asennoidu ja harjoittele.

Livenä!

”Sitten se vaativin homma on se, kun olet yksin harjoitellut kotona ja tulet tänne tunnille ja täällä soitetaan yhdessä. Että se menisi niin kuin samaan tahtiin.”

Kun harjoittelee asioita keskellä elämää, tietoisuus harjoittelemisesta sotkee luonnollista kanssakäymistä. Hyvä pyrkimyksesi sanoa jotain myönteistä johtaa tollona seisoskeluun, kun mitään ei tule mieleen. Harjoitus johtaa soimiseen ihmisten kanssa.

Iloa

”Iloitse pienistä edistymisistä. Ja sitten tee aina mitä voit.”

Itseä kannattaa kannustaa aina kun voi. Harjoittelemaan. Kun tahdon saa liikkeelle, huomaa aina jaksavansa enemmän kuin kuvitteli. Tahto syntyy ja kasvaa esteet kohdatessaan. Tapa syntyy toistosta. Se on killeriyhdistelmä, mihin tahansa ryhdytkin ja mitä tahansa haluatkin.

Jätä kommentti
16.4.2013

Maailman lyhyin parisuhdeopas

Maailman lyhimmän parisuhdeoppaan ydin on kysymyksessä puolisolle:

Mitä minun sinun mielestäsi kannattaisi harjoitella tässä suhteessa ensi viikolla?

Kun puoliso on antanut tähän rehellisen vastauksensa, on hänen vuoronsa kysyä.

Harjoittele?!

Viikon lopussa harjoituksen tekijät kertovat harjoittelunsa sujumisesta, ja harjoituksen antajat arvioivat sen sujumista omasta näkökulmastaan. Sitten onkin aika kysyä seuraavan viikon harjoitusta.

Mihin pyritään?

Harjoitus tuo tai vahvistaa suhteessa olevia peruselementtejä:

  • Antaumus – heittäydyn suhteen ja toisen vietäväksi
  • Luottamus – luovutan osan kehityksestäni toisen käsiin
  • Usko – uskon toisen tahtovan minun parastani
  • Avoimuus – harjoitus on selkeä viesti kehittämistarpeesta
  • Yhteisyys – yhteinen työskentely vahvistaa yhteistä tunnetta
  • Tasavertaisuus – kummallakin on lupa ja oikeus sanoa, kysyä ja peilata
  • Rehellisyys – tarpeiden ja toiveiden vapaa ilmaiseminen

Harjoitus taipuu myös ystävyyssuhteisiin – ja aidoksi sosiaaliseksi peliksi työkavereiden kesken.

 

Harjoitteleminen – se on yksinkertaista iloa hikoilla.

Jätä kommentti
12.4.2013

En taho!

Kuopukseni oli vähän alle kaksivuotias kun hän alkoi vastustaa asioita. ”En taho!” oli hänen vastauksensa ei-mieluisiin ehdotuksiin. Siinä oli jotain todella hellyttävää.

Aikuisen kohdalla tämä ei aina ole yhtä hellyttävää. Esimiesten ja alaisten kanssa ei varsinkaan aina.

Vähempiki riittää

Työelämässä törmää jatkuvasti laiskanpulskeisiin asenteisiin oikeastaan suhteessa mihin tahansa. Tämä ei ole uutinen, koska noihin asenteisiin törmää melko vähällä peilauksella myös omalla kohdallaan.

Mukavuudenhalu on lonkeroinut itsensä niin ajatteluun kuin käsitysten muodostamiseen, niin kykyyn luoda päivitettyjä tapoja kuin siihen hyvään tapaan yrittää parhaansa.

Miksi pitäisi? Koska vähempikin riittää. Ja koska ei kukaan muukaan, miksi riuhtoisin? Järjen puhetta – käykö vastaan väittäminen?

Tavallista

Tavallisessa elämässä on tähän asti selvinnyt kohtalaisesti ilman ihmeitä tekevää itsetuntemusta tai tietoisuutta omasta mielestä. Monet asiat tulivat annettuina, maailma oli yksinkertaisempi, normaali riitti ihan hyvin.

Jokin muuttui. Työelämä odottaa ihmiseltä uudenlaista kurinalaisuutta. Ihmisen resurssit ovat rajalliset, varsinkin jos niitä ei lähde kehittämään. Ja nyt ollaan siinä inhimillisessä kohdassa, jossa jokainen ihminen on syntymänsä hetkellä: Valmiudet on kehitettävä, niistä on tehtävä jotakin. Pelkistä valmiuksista ei sellaisenaan ole hyötyä edes ihmiselle itselleen.

Mitä valmiuksia, kykyjä ja taitoja olisi kehitettävä nyt? Ihmisen katse suuntautuu luonnollisesti ulospäin, mutta ne luonnonvarat alkavat ehtyä. Lisää työtunteja ei toimi. Sisäänpäin katsoessa vastaan tulee useimmiten vain hämäryys – ja kaaos.

Ja hänen mielensä – se sisältää monta eri tahtoa, monta minää, sisäkkäisiä, vuorottelevia, keskenään kamppailevia… Leena Krohn: Hotel Sapiens

Tehoa!

Nämä kaksi maailmaa kohtaavat työelämässä näinä päivinä.

Toisaalta silmukka kiristyy: Enää ei käy, että vaan touhutaan tai että oleskellaan työpaikalla tai että saadaan hommaan kulumaan kohtuuttomasti aikaa, istutaan höpöttämässä joutavia tai istumassa vapaamatkustajana palavereissa. Tai ainakin yhä harvemmin.

Vaan kyllä minä niin mieleni yllätin, kun useiden YT-myllerrysten jäljiltä tällaisia itseensä tyytyväisiä hankaloita istuu vielä yrityksessä jos toisessa. Huippuosaajia? Toimarin/omistajien serkkuja?

Toisaalta moni ihminen tuntuu edelleen olevan aivan kädet levällään oman mielensä suhteen, jossa vain tapahtuu asioita, joista seuraa sattumanvaraisesti kaikenlaista ja jolle ei vaan voi mitään.

Moni on jo kuullut puhuttavan, että työtä voisi tehdä järkevämmin ja oman mielen järjestämisestä olisi yhtä paljon hyötyä kuin työpöydän järjestämisestä, mutta puuttuu tahto pysähtyä. Koska ei tiedä, mitä siitä seuraa  – mielen vedenpaisumusko? – ja mitkä olisivat ne työkalut, joilla asioille oikeasti voisi tehdä jotakin.

Siksi näyttääkin siltä, että moni yrittää edelleen puskea ja painaa vanhoin eväin, vaikka tietää tai ainakin aavistaa, että jotain pitäisi tehdä. Ettei tämä tästä ainakaan näin paremmaksi muutu.

Ne eivät tiedä

Onko ihminen johdonmukainen olento? Aina ei näytä siltä.

Toisaalta törmää ihmisiin, jotka valittavat monesta tai kaikesta ympärillä olevasta mutta syvä haluttomuus (tai sen veli: kyvyttömyys) tehdä asioille mitään estävät toimeen tarttumisen.

Toisaalta on ihmisiä, jotka eivät tiedä paremmasta eivätkä osaa sitä kuvitellakaan. Sitä, miten asiat voisivat olla toisin ja paremmin. Tällaisten ihmisten elämä näyttää olevan melko pientä ja olosuhteiden sattuessa se voi siitäkin vielä kutistua.

Ei ihme, että tällaisesta tunnelmasta kehkeytyvät oman elämänsä bulldogit, joiden lavasäteily saa helposti hyyhmäiseksi iloisimmankin ilmeen tai työilmapiirin.

Eikä ihme, että tällaisten tyyppien vastapainoksi aidosti oman tietämisensä ja osaamisensa edessä nöyrät ja siksi uuden oppimiseen auliit sielut loistavat kuin tähdet.

Tämä päättyy nyt kysymykseen: Miksi niin harvat näyttävät oikeasti osata enää edes kaivata sitä, että oma elämä oikeasti tuntuisi joltakin ja se tuntuisi hyvältä?

Jätä kommentti
22.3.2013

Jos olen nyt ihan rehellinen…

Rehellisyys on ollut minulle oikeasti kelpo haaste yli puoli elämää. Miksi? Siksi että

  • Olen pienestä pitäen tiennyt liiankin hyvin, mitä minulta oikeastaan odotetaan ja ennen kaikkea mitä minun odotetaan sanovan.
  • Olen aina tehnyt niin kuin minua on huvittanut. Suotuisissa oloissa uncovered ja vähemmän suotuisissa undercover.
  • Johtuen myötäsyntyisestä halustani luoda todellisuutta olen elänyt vanhan kirjailijamoton myötä: ”Jos sinun täytyy valita, kerrotko totuuden vai tarinan, kerro tarina.”

Näillä mentiin, tällainen elämä.

Ei löydy rehellistä sielua

Tosiasioiden kohtaaminen silmästä silmään ja suoraselkäisenä on minulle siksikin aina edustanut vahvimmista vahvinta luonteenlujuutta. Ja samalla kertonut ihmisen henkisestä kypsyydestä ja vahvuudesta enemmän kuin moni muu asia.

Miksi rehellisyys on ihanne, johon kukaan ei näytä yltävän? Ulkoisen tai sisäisen peilin edessä kärvistely munasillaan/munasarjaisillaan ei näytä luonnistuvan keneltäkään. Sama koskee tietysti totuuden tavoittamista muutenkin.

Kun tähän lisää sen, että olen venkoillut niin monta kertaa niin monessa tilanteessa niin monen ihmisen kanssa ja aivan erityisesti itseni kanssa, tiedän olevani tämän alueen ihan musta vyö. Tiedän normi-perttiä paremmin, miten totuuden ympärillä kierretään, lakimiesakrobaatin lailla.

Siitä johtuen – ja tämä on oikeasti kiinnostavaa – minulle on kehittynyt eläimen vaisto kaikkea valheellisuutta kohtaan. Siksi näen (edelleen!) paljon selvänäköisemmin kaikenlaisen kieroilun toisissa ihmisissä kuin itsessäni. Onhan tämä noloa mutta ei NIIN noloa. Pikemmin lohduttavaa, että jos itselleen rehellisenä oleminen on vaikeaa minulle, niin samassa veneessä seilataan kanssaveljien ja -siskojen kanssa.

Mistä kyse?

Miksi se sitten on niin vaikeaa? Siis myöntyä eli katsoa peiliin ja vähitellen henkisen kypsyyden voimistuessa kiillottaa peiliä entisestään?

Kato peiliin jos siellä vielä jotain näät! Ketonen&Myllyrinne: Narsisti

Tuleeko ego tielle? Onko kivempaa kuvitella, että on vähän fiksumpi – tai rehellisempi? Onko kiva tykätä omista mielikuvista enemmän kuin todellisuudesta? Pelkääkö ’minä’ murenevansa katseen vaikutuksesta?

Hankala homma. Toisaalta ikävää ja kuormittavaakin esiintyä itselle kaiken aikaa. Kun oikeasti virkistävää, vapauttavaa ja kertakaikkisen kehittävää on katsoa siihen peiliin. Myöntää kaikki. Mutta ei sitten yhtään liikaa. Sillä yltiörehellisyys ja itsensä liiskaaminen on yhtä vähän mistään kotoisin kuin kaikki kieroilu itsensä edessä.

Tietysti peiliin voi katsoa monella tavalla. Kuin Narkissos itseään lammen kuvastimesta, mutta puhun nyt aidosta pyrkimyksestä nähdä koko itsensä, syvyyksiä myöten.

Rehellisyydestä vielä

Tiedätkö, mikä minusta on oikeasti omituista? Tai siis ainakin kaksi asiaa.

Se, että rehellisyyttä arvostetaan kovasti mutta äärimmäisen harva siihen yltää. Tämä näennäinen ristiriita on ehkä sitä, että rehellisyydellä tarkoitetaan rajoitettua ulkoista rehellisyyttä eikä peiliin katsomista sanan varsinaisessa merkityksessä.

Ja tähän vielä: Olen aina pitänyt todellisina pahiksina niitä, jotka vahvojen kulissiensa takaa ovat usein ihan kamalan valmiita tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Kelpo porvarit! Ja hyviksinä niitä, jotka ovat osanneet taiten riisua niin itsensä kuin toisetkin kysymällä vaarallisia kysymyksiä tai muuten vaan nauramalla epätoden eessä. Aidot narrit!

Rehellisyys on taitolaji, toisinaan taidetta.

Toinen juttu on tämä otsikon sanoin Jos olen nyt ihan rehellinen. Mitä tuollaisen johdannon jälkeen voi odottaa? Harvoin ainakaan:

  • … siis tää sun juttu on ihan loistava!
  • … sulla on todellista potentiaalia!
  • … mä rakastan sua.

Vaan: että saa sanoa kaikkein ikävimmän kritiikin. Aivan kuin negatiivisuus olisi jotenkin rehellisempää! Eikä ole. Ihan tyhmää se on.

Elämä on yksin ja yhdessä oppimista

Rehellisyys on vaikeaa, varsinkin tappiin asti oman tietoisuutensa edessä. Joku onkin fiksusti sanonut, että mieli suojelee meitä kohtaamasta itseämme sellaisina kuin olemme, koska emme kestäisi sitä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Mutta: Egoa voi siedättää, peilausta voi opetella pitämään ystävänä, peiliä voi harjoitella kiillottamaan. Sitä voi opetella yksin, jos se tuntuu helpommalta. Ja sitä voi opetella seurassa, vaikka sosiaalisuus vaatiikin sovinnaisuutensa. Mutta aina voi olla vähän rehellisempi eli uskaltaa enemmän, positiivisessa mielessä ja lähtökohdista riippumatta.

Seuraavan kerran kun joku sanoo, että ollaanpas nyt rehellisiä, voi tuollaiselle tyypille vastata että oo ite! Vapaa valinta on, suostuuko sen jälkeen vielä kuuntelemaan änkytyksiä. Vai?

 

Jätä kommentti
8.3.2013

Kuulluksi ja ymmärretyksi tuleminen

Meni varmaankin vuosi ilman päivääkään, ettenkö olisi kaikissa mahdollisissa yhteyksissä toistanut lausetta: ”Jokaisella ihmisellä on tarve tulla kuulluksi ja ymmärretyksi.”

Minusta tuntui, että ihmiset kyllästyivät jankutukseeni. Olisi jyhkeää voida todeta, että siksi vaikenin 25 vuodeksi. Mutta koska sellaista maailmaa ei enää ole, kuukauden hiljaisuudenkin voi jo laskea itselleen ansioksi.

Perusinhimillistä

Eikä perusinhimillinen kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisen tarve ole kuukaudessa miksikään muuttunut. Ja miksi olisi: Kysehän on yhteyden luomisesta ja sen hetkellisestä saavuttamisesta kahden tai useamman ihmisen välillä. Joku ottaa minut vastaan ja auttaa minua ymmärtämään itseäni ja samalla hyväksyy minut.

Voi huomata, että tämä prosessi on tai ei ole käynnissä myös itsen kanssa: kuulenko minä itseäni – ja ymmärränkö?

Tämän tarpeen synnyttämä kaipuu kamppailee usein sen aikaan saaman pelon kanssa: entä jos en saakaan yhteyttä, entä jos yrityksenikin torjutaan?

Ja elämässä voi käydä niin, että kaipuu hautautuu eläviltä kuin siemen, joka jää odottamaan lämmön ja valon kutsua.

Tässä kaikki?

Ehkä tässä on vielä pulma. Tai kaksikin.

Tulenko kuulluksi ja ymmärretyksi siten kuin haluaisin eli siitä mielikuvasta käsin, joka minulla on itsestäni? Näin haluaisin mutta tajuan samalla, että tämä on aika mukavuudenhaluinen tarve: olen turvassa.

Sillä: näkeekö toinen/toiset minussa jotakin sellaista, mitä en itse näe? Tässä on riskinsä. Ja mistä voin tietää, näkevätkö he oikein. Tosin en voi tietää sitä itsestänikään.

Olemme ihmisyyden ongelman eräässä ytimessä. Tosin sen ei tarvitse olla ongelma.

Sellainen peilaus

Aivan varmasti näen itseni rajallisesti. Kykyni peilata itseäni on tavallisesti heikko ja maksimissaankin välttävä. Mutta onko minulla kuitenkin yksinoikeus siihen, mitä olen ja millaisena haluan toteutua? Näenkö enemmän, koska minulla on  itseeni sisäinen yhteys, jota toisilla ei ole eikä voi olla. Ja sitten taas toisaalta: yhteyteni voi olla heikko. Yhtä heikko kuin toisten ihmisten yhteys minuun.

Oma peilini voi olla vääristynyt, särkynyt. Ja niin voi olla toistenkin. Ja jossain määrin aina on.

Vielä: Voin itse nähdä itsessäni sellaista hyvää, joka on peitossa muiden katseilta. Ja toiset sellaista hyvää, jota itse en näe. Silloin peili on ehyt ja hyvin kirkas, ainakin hetkittäin.

Asenne ratkaisee taas

Miten otan vastaan sen, mitä minusta sanotaan. Osaanko ottaa opikseni? Kuulenko heikotkin signaalit?

Ja riippuuko rohkeuteni ja avoimuuteni siitä, olenko aiemmin tullut ymmärretyksi? Ja toisaalta: suhtaudunko epäluuloisesti toisten näkemyksiin itsestäni siksi, että heidän peilinsä ja näkemyksensä on ollut väärä, joskus tuhoisakin?

Tätä asennetta voin muuttaa ja voin vahvistaa uutta asennettani. Se tapahtuu tutustumalla itseeni paremmin ja löytämällä sitä kautta paremman yhteyden itseeni. Ja se taas voi tapahtua harjoittelemalla.

Kaksi pientä peilausharjoitusta

Luo tilaisuuksia katsoa sisäiseen peiliisi ja näe siellä toistuvasti jotakin hyvää. Se on johtolanka jonkin tärkeän äärelle.

Kuuntele ihmisiä tarkasti: miten he peilaavat sinua, olemistasi, sanojasi, tekojasi? Ja kysele itseltäsi aika ajoin kahta kysymystä:

  • Toisaalta: mikä on minun osallisuuteni heidän peilaamiseensa?
  • Toisaalta: olisiko minun useammin hakeuduttava sellaiseen seuraan, joka peilaa olennaiseen minussa?

Siinä on ero

Mikä ero on sillä, että tulee nähdyksi tai kuulluksi vai onko tämä vain saivartelua?

Nähdyksi tuleminen on toisten tehtävä.
Kuulluksi tulemiseen vaikutan aktiivisesti puhumalla, ilmaisemalla itseäni.

Niitä yhdistää se, että itse voin vaikuttaa kumpaakin. Sillä miten olen ja tahdon olla.

Tarinan opetus

Saarnaamisen sijasta olen yrittänyt keskittyä näkemään, miten ihmiset oikeasti ilmaisevat tahtoaan tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Ja totisesti, jokaisella on oma tapansa.

Näitä tapoja pysähdyn syystä toisinaan ihmettelemään. Millaiset ovat ne maailmat, jotka ovat luoneet tuollaisia, joskus kauniita ja toisinaan epätoivoisia, tapoja ilmentää sitä, mikä meitä kaikkia yhdistää.

Jätä kommentti