Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Avainsana: peili

Hyvä harjoitus, parempi mieli

”Just do your practice and all will come to you.” Niin sanotaan. Kun pidät huolta harjoittelusta, harjoittelu pitää huolta sinusta.

Mieli paranee, kun tahtoo sitä.

Mitä harjoittelusta saa?

Harjoituksensa kannattaa valita hyvin, sillä niillä on seurauksia. Harjoituksia voi arvioida monestakin näkökulmasta:

  • Lisäävätkö ne sitä voimaa, jolla ohjaan itseäni?
  • Tuottaako niiden tuoma kehitys iloa myös ihmisille, joiden kanssa olen tekemisissä?
  • Saanko niiden kautta paremman yhteyden itseeni?

Näyttökuva 2014-02-14 kohteessa 9.39.34

Harjoitteleminen on arvojen harjoittamista, samalla omien hyveiden harjoittamista. Hyveet muuttuvat käytännön teoiksi, mistä seuraa parempi mieli. Mieli, jonka toiminta vastaa eilistä paremmin siihen, mitä sen avulla on mahdollista saavuttaa. Harjoittelemisen kautta kohottaa itsensä sinne, missä haluaa olla.

Harjoitteleminen on

Harjoitteleminen on tietoinen suhde harjoittelemisen kohteeseen: asiaan, tilanteeseen, toisiin ihmisiin, itseen. Se on läsnäoloa, aktiivista uuden suhteen ja elämän luomista.

Ei siis rutiinia, ei toistoa vaan havahduttavaa ja toisinaan vavahduttavaa uutta. Mahdollisuuksien kohtaamista, näkemistä ja luomista.

Parempi mieli on parempi yhteys, se on levollinen ja sopusoinnussa oleva ja elävä mieli. Se on jotakin omempaa kuin aiempi, jotakin, mistä sydänkin iloitsee. Aluksi se on mahdollista lyhyessä hetkessä, sitten sen soitto laajenee.

Elämän paradoksi

Saat sen, mitä harjoittelet. Saat myös sen, mitä tiedostamattasi toistat.

Elämä tuo eteen peilin ja kysymyksiä: Mitä oikeastaan haluat? Mikä sinulle on olennaista? Millainen elämä riittää sinulle?

Kun pääsee rentoon tilaan,  löytää vastauksia, jotka ovat itsessään peili.

Maailman lyhyin parisuhdeopas

Maailman lyhimmän parisuhdeoppaan ydin on kysymyksessä puolisolle:

Mitä minun sinun mielestäsi kannattaisi harjoitella tässä suhteessa ensi viikolla?

Kun puoliso on antanut tähän rehellisen vastauksensa, on hänen vuoronsa kysyä.

Harjoittele?!

Viikon lopussa harjoituksen tekijät kertovat harjoittelunsa sujumisesta, ja harjoituksen antajat arvioivat sen sujumista omasta näkökulmastaan. Sitten onkin aika kysyä seuraavan viikon harjoitusta.

Mihin pyritään?

Harjoitus tuo tai vahvistaa suhteessa olevia peruselementtejä:

  • Antaumus – heittäydyn suhteen ja toisen vietäväksi
  • Luottamus – luovutan osan kehityksestäni toisen käsiin
  • Usko – uskon toisen tahtovan minun parastani
  • Avoimuus – harjoitus on selkeä viesti kehittämistarpeesta
  • Yhteisyys – yhteinen työskentely vahvistaa yhteistä tunnetta
  • Tasavertaisuus – kummallakin on lupa ja oikeus sanoa, kysyä ja peilata
  • Rehellisyys – tarpeiden ja toiveiden vapaa ilmaiseminen

Harjoitus taipuu myös ystävyyssuhteisiin – ja aidoksi sosiaaliseksi peliksi työkavereiden kesken.

 

Harjoitteleminen – se on yksinkertaista iloa hikoilla.

Kun mielikuva törmää

Elämässä käy väistämättä näin: Tulee hetkiä, jolloin mielikuvat törmäävät tai murskautuvat todellisuuteen. Se sattuu. Ja useimmiten ihminen löytää syyllisen. Kuin pieni lapsi joka törmättyään pöydän kulmaan toteaa: ”Paha pöytä!”

Probleemi

Kun katsoo peiliin, näkee kuhmuissa ja arvissa monta tutuksi tullutta tapahtumaa: Rakastuminen toisen ihmisen ideaan, ja vasta vähitellen todellisuus avautuu. Vakuuttuneisuus omakuvasta, jonka illuusiota on suojellut kuin kalleinta aarrettaan. Jäykistyneillä mielikuvilla tilanteeseen karauttaminen eikä oikein mikään ole saanut niskaa taipumaan, jotta nöyrtyisi niitä muuttamaan. Haikeaa.

kuva: AP Ahonen

Ongelma ei ole mielikuvien syntyminen, koska jollakin keinoin on onnistuttava jäsentämään omalle mielelle aivan liian monimutkaista ja siksi kaoottista todellisuutta. Eli maailmassa olemista, kuten hienosti sanotaan. Ja joskushan mielikuva on ihan totta?

Ongelma on näihin mielikuviin tykästyminen, kiinni jääminen, niistä kiinni pitäminen todellisuuden kustannuksella. Ja todellisuushan kostaa, kuin linnut elokuvassa Linnut.

Mielen kahtiajako

Kipu herättää tietoisuuden. Moni varhaislapsuuden oppimistapahtuma perustuu tähän maailmanlakiin. Myöhemmin elämässä psyykkinen kipu tuntuu sattuvan vähintään yhtä paljon.

Kun kipu on tarpeeksi voimakas tai toistuu riittävän monta kertaa, tavallisesti jukuripäisinkin suostuu tulemaan opin saunasta vilvoittelemaan ja suostuu oppimaan virheistään.

Silti: Harva suostuu oppimaan siitä, miten virheet syntyvät eli miten uskoo yksipuolisiin näkemyksiin tai miten luo toiveajattelun kaltaisia mielikuvia. Puhumattakaan, että osaisi olla kiitollinen oppimastaan eli itse aiheuttamastaan kivusta.

Vel, vottuduu?

Eräs valmennettavani totesi äkillisen oivalluksen vallassa: ”Tajusin yhtäkkiä, ettei asioiden tarvitsekaan vaan mennä vaan mä voin vaikuttaa asioihin.” Juuri näin! Jos en olisi vahingoittanut asiakassuhdetta, olisin pussannut häntä.

Jäänkö odottamaan törmäystä vai päästänkö irti? Tämä on ensimmäinen askel: otan tietoisesti vastuun elämästäni. Lakkaan ’vain olemasta tällainen’ ja kieltäydyn siitä, että ’elämä vain menee’. Kysyn itseltäni aktiivisen kysymyksen. Teen ensimmäisen havainnon mielestäni.

Seuraava askel onkin interventio todellisuuteen: harjoittelen irtipäästämistä.

Irtipäästäminen

Harjoittelemisen tekee erityisen hauskaksi se, että siinä tutustuu itseensä aivan uudella tavalla.

Helposti kuvittelee, että irtipäästäminen tapahtuu samalla tavalla asiasta riippumatta. Mieli on monimutkaisempi. Jotkut asiat ovat irtipäästettävissä kuin puhaltaisi höyhenen kämmeneltään. Toiset ovat liimautuneita kuin ilmastointiteippi.

Siksi toisinaan riittää, kun hymähtää omalle yksinkertaisuudelleen. Toisinaan taas on suostuttava katsomaan asiaa pelkkänä useampaan kertaan. Lopputulos on sama: sinnikäs hyväntahtoinen toistaminen irrottaa minkä tahansa asian.

Itsetuntemus

Välillä ei oikeasti tahdo uskoa omaa peiliään: Näinkö sokeasti uskoin oman kapean, yksipuolisen ja mukavan mielikuvani vastaavan todellisuutta?  Etsimällä vahvistusta omalle näkemykselleni uskoin ymmärtäväni maailmaa paremmin?

Tunne itsesi! saa tässä loivasti uuden merkityksen. Mitä alkeellisempi ja heikompi itsetuntemukseni on, sitä vahvempi tarve minulla on uskoa omiin käsityksiini ja puolustaa niitä. Tieto siitä, että tällainen erottaa minut muista (tai liittää minut näennäisesti samanmielisiin), ei johda muutokseen.

Luonnostaan uskon vain omaan rajalliseen näkemykseeni maailmasta. Loppu riippuu halustani hikoilla ja lakata kutsumasta pöytää pahaksi.

Miksei heti tunnu siltä, että tämä tieto lohduttaisi minua?

Jos olen nyt ihan rehellinen…

Rehellisyys on ollut minulle oikeasti kelpo haaste yli puoli elämää. Miksi? Siksi että

  • Olen pienestä pitäen tiennyt liiankin hyvin, mitä minulta oikeastaan odotetaan ja ennen kaikkea mitä minun odotetaan sanovan.
  • Olen aina tehnyt niin kuin minua on huvittanut. Suotuisissa oloissa uncovered ja vähemmän suotuisissa undercover.
  • Johtuen myötäsyntyisestä halustani luoda todellisuutta olen elänyt vanhan kirjailijamoton myötä: ”Jos sinun täytyy valita, kerrotko totuuden vai tarinan, kerro tarina.”

Näillä mentiin, tällainen elämä.

Ei löydy rehellistä sielua

Tosiasioiden kohtaaminen silmästä silmään ja suoraselkäisenä on minulle siksikin aina edustanut vahvimmista vahvinta luonteenlujuutta. Ja samalla kertonut ihmisen henkisestä kypsyydestä ja vahvuudesta enemmän kuin moni muu asia.

Miksi rehellisyys on ihanne, johon kukaan ei näytä yltävän? Ulkoisen tai sisäisen peilin edessä kärvistely munasillaan/munasarjaisillaan ei näytä luonnistuvan keneltäkään. Sama koskee tietysti totuuden tavoittamista muutenkin.

Kun tähän lisää sen, että olen venkoillut niin monta kertaa niin monessa tilanteessa niin monen ihmisen kanssa ja aivan erityisesti itseni kanssa, tiedän olevani tämän alueen ihan musta vyö. Tiedän normi-perttiä paremmin, miten totuuden ympärillä kierretään, lakimiesakrobaatin lailla.

Siitä johtuen – ja tämä on oikeasti kiinnostavaa – minulle on kehittynyt eläimen vaisto kaikkea valheellisuutta kohtaan. Siksi näen (edelleen!) paljon selvänäköisemmin kaikenlaisen kieroilun toisissa ihmisissä kuin itsessäni. Onhan tämä noloa mutta ei NIIN noloa. Pikemmin lohduttavaa, että jos itselleen rehellisenä oleminen on vaikeaa minulle, niin samassa veneessä seilataan kanssaveljien ja -siskojen kanssa.

Mistä kyse?

Miksi se sitten on niin vaikeaa? Siis myöntyä eli katsoa peiliin ja vähitellen henkisen kypsyyden voimistuessa kiillottaa peiliä entisestään?

Kato peiliin jos siellä vielä jotain näät! Ketonen&Myllyrinne: Narsisti

Tuleeko ego tielle? Onko kivempaa kuvitella, että on vähän fiksumpi – tai rehellisempi? Onko kiva tykätä omista mielikuvista enemmän kuin todellisuudesta? Pelkääkö ’minä’ murenevansa katseen vaikutuksesta?

Hankala homma. Toisaalta ikävää ja kuormittavaakin esiintyä itselle kaiken aikaa. Kun oikeasti virkistävää, vapauttavaa ja kertakaikkisen kehittävää on katsoa siihen peiliin. Myöntää kaikki. Mutta ei sitten yhtään liikaa. Sillä yltiörehellisyys ja itsensä liiskaaminen on yhtä vähän mistään kotoisin kuin kaikki kieroilu itsensä edessä.

Tietysti peiliin voi katsoa monella tavalla. Kuin Narkissos itseään lammen kuvastimesta, mutta puhun nyt aidosta pyrkimyksestä nähdä koko itsensä, syvyyksiä myöten.

Rehellisyydestä vielä

Tiedätkö, mikä minusta on oikeasti omituista? Tai siis ainakin kaksi asiaa.

Se, että rehellisyyttä arvostetaan kovasti mutta äärimmäisen harva siihen yltää. Tämä näennäinen ristiriita on ehkä sitä, että rehellisyydellä tarkoitetaan rajoitettua ulkoista rehellisyyttä eikä peiliin katsomista sanan varsinaisessa merkityksessä.

Ja tähän vielä: Olen aina pitänyt todellisina pahiksina niitä, jotka vahvojen kulissiensa takaa ovat usein ihan kamalan valmiita tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Kelpo porvarit! Ja hyviksinä niitä, jotka ovat osanneet taiten riisua niin itsensä kuin toisetkin kysymällä vaarallisia kysymyksiä tai muuten vaan nauramalla epätoden eessä. Aidot narrit!

Rehellisyys on taitolaji, toisinaan taidetta.

Toinen juttu on tämä otsikon sanoin Jos olen nyt ihan rehellinen. Mitä tuollaisen johdannon jälkeen voi odottaa? Harvoin ainakaan:

  • … siis tää sun juttu on ihan loistava!
  • … sulla on todellista potentiaalia!
  • … mä rakastan sua.

Vaan: että saa sanoa kaikkein ikävimmän kritiikin. Aivan kuin negatiivisuus olisi jotenkin rehellisempää! Eikä ole. Ihan tyhmää se on.

Elämä on yksin ja yhdessä oppimista

Rehellisyys on vaikeaa, varsinkin tappiin asti oman tietoisuutensa edessä. Joku onkin fiksusti sanonut, että mieli suojelee meitä kohtaamasta itseämme sellaisina kuin olemme, koska emme kestäisi sitä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Mutta: Egoa voi siedättää, peilausta voi opetella pitämään ystävänä, peiliä voi harjoitella kiillottamaan. Sitä voi opetella yksin, jos se tuntuu helpommalta. Ja sitä voi opetella seurassa, vaikka sosiaalisuus vaatiikin sovinnaisuutensa. Mutta aina voi olla vähän rehellisempi eli uskaltaa enemmän, positiivisessa mielessä ja lähtökohdista riippumatta.

Seuraavan kerran kun joku sanoo, että ollaanpas nyt rehellisiä, voi tuollaiselle tyypille vastata että oo ite! Vapaa valinta on, suostuuko sen jälkeen vielä kuuntelemaan änkytyksiä. Vai?

 

Kuulluksi ja ymmärretyksi tuleminen

Meni varmaankin vuosi ilman päivääkään, ettenkö olisi kaikissa mahdollisissa yhteyksissä toistanut lausetta: ”Jokaisella ihmisellä on tarve tulla kuulluksi ja ymmärretyksi.”

Minusta tuntui, että ihmiset kyllästyivät jankutukseeni. Olisi jyhkeää voida todeta, että siksi vaikenin 25 vuodeksi. Mutta koska sellaista maailmaa ei enää ole, kuukauden hiljaisuudenkin voi jo laskea itselleen ansioksi.

Perusinhimillistä

Eikä perusinhimillinen kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisen tarve ole kuukaudessa miksikään muuttunut. Ja miksi olisi: Kysehän on yhteyden luomisesta ja sen hetkellisestä saavuttamisesta kahden tai useamman ihmisen välillä. Joku ottaa minut vastaan ja auttaa minua ymmärtämään itseäni ja samalla hyväksyy minut.

Voi huomata, että tämä prosessi on tai ei ole käynnissä myös itsen kanssa: kuulenko minä itseäni – ja ymmärränkö?

Tämän tarpeen synnyttämä kaipuu kamppailee usein sen aikaan saaman pelon kanssa: entä jos en saakaan yhteyttä, entä jos yrityksenikin torjutaan?

Ja elämässä voi käydä niin, että kaipuu hautautuu eläviltä kuin siemen, joka jää odottamaan lämmön ja valon kutsua.

Tässä kaikki?

Ehkä tässä on vielä pulma. Tai kaksikin.

Tulenko kuulluksi ja ymmärretyksi siten kuin haluaisin eli siitä mielikuvasta käsin, joka minulla on itsestäni? Näin haluaisin mutta tajuan samalla, että tämä on aika mukavuudenhaluinen tarve: olen turvassa.

Sillä: näkeekö toinen/toiset minussa jotakin sellaista, mitä en itse näe? Tässä on riskinsä. Ja mistä voin tietää, näkevätkö he oikein. Tosin en voi tietää sitä itsestänikään.

Olemme ihmisyyden ongelman eräässä ytimessä. Tosin sen ei tarvitse olla ongelma.

Sellainen peilaus

Aivan varmasti näen itseni rajallisesti. Kykyni peilata itseäni on tavallisesti heikko ja maksimissaankin välttävä. Mutta onko minulla kuitenkin yksinoikeus siihen, mitä olen ja millaisena haluan toteutua? Näenkö enemmän, koska minulla on  itseeni sisäinen yhteys, jota toisilla ei ole eikä voi olla. Ja sitten taas toisaalta: yhteyteni voi olla heikko. Yhtä heikko kuin toisten ihmisten yhteys minuun.

Oma peilini voi olla vääristynyt, särkynyt. Ja niin voi olla toistenkin. Ja jossain määrin aina on.

Vielä: Voin itse nähdä itsessäni sellaista hyvää, joka on peitossa muiden katseilta. Ja toiset sellaista hyvää, jota itse en näe. Silloin peili on ehyt ja hyvin kirkas, ainakin hetkittäin.

Asenne ratkaisee taas

Miten otan vastaan sen, mitä minusta sanotaan. Osaanko ottaa opikseni? Kuulenko heikotkin signaalit?

Ja riippuuko rohkeuteni ja avoimuuteni siitä, olenko aiemmin tullut ymmärretyksi? Ja toisaalta: suhtaudunko epäluuloisesti toisten näkemyksiin itsestäni siksi, että heidän peilinsä ja näkemyksensä on ollut väärä, joskus tuhoisakin?

Tätä asennetta voin muuttaa ja voin vahvistaa uutta asennettani. Se tapahtuu tutustumalla itseeni paremmin ja löytämällä sitä kautta paremman yhteyden itseeni. Ja se taas voi tapahtua harjoittelemalla.

Kaksi pientä peilausharjoitusta

Luo tilaisuuksia katsoa sisäiseen peiliisi ja näe siellä toistuvasti jotakin hyvää. Se on johtolanka jonkin tärkeän äärelle.

Kuuntele ihmisiä tarkasti: miten he peilaavat sinua, olemistasi, sanojasi, tekojasi? Ja kysele itseltäsi aika ajoin kahta kysymystä:

  • Toisaalta: mikä on minun osallisuuteni heidän peilaamiseensa?
  • Toisaalta: olisiko minun useammin hakeuduttava sellaiseen seuraan, joka peilaa olennaiseen minussa?

Siinä on ero

Mikä ero on sillä, että tulee nähdyksi tai kuulluksi vai onko tämä vain saivartelua?

Nähdyksi tuleminen on toisten tehtävä.
Kuulluksi tulemiseen vaikutan aktiivisesti puhumalla, ilmaisemalla itseäni.

Niitä yhdistää se, että itse voin vaikuttaa kumpaakin. Sillä miten olen ja tahdon olla.

Tarinan opetus

Saarnaamisen sijasta olen yrittänyt keskittyä näkemään, miten ihmiset oikeasti ilmaisevat tahtoaan tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Ja totisesti, jokaisella on oma tapansa.

Näitä tapoja pysähdyn syystä toisinaan ihmettelemään. Millaiset ovat ne maailmat, jotka ovat luoneet tuollaisia, joskus kauniita ja toisinaan epätoivoisia, tapoja ilmentää sitä, mikä meitä kaikkia yhdistää.