Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Tag: rohkeus

Niin sydämes rakastuu turvaan

Näin sanaili Ismo Alanko Sielun veljien ensimmäisellä levyllä kappaleessa Turvaa. Siitä, mitä tarrautuminen turvaan ja siitä kiinni pitäminen merkitsevät. Turvaan voi jäädä kiinni – ja helposti jääkin.

Koska se käy itsestään. Miten?

Naurettiinko sinulle koulussa, kun vastasit väärin? Katsoivatko kollegat sinua oudosti, kun teit aloitteen palaverissa? Tällaiset kokemukset, niihin ”oikean” tarinan liittäminen ja kokemusten aika ajoin tapahtuva hautominen vahvistavat tarvetta turvallisuuteen. Ja liittävät elämisentunteen biologiseen perustaan:

·     Turva on aivojen perustavin toiminto. Aivojen perimmäisin tehtävä on pitää ruumis hengissä.

·     Mielen tärkein tehtävä on estää mieltä hajoamasta eli turvata itsensä.

Näiden kahden sidos on todella luja ja jyrää kaiken muun alleen tavalla, joka ei jätä ihmettelemiselle sijaa. Turvallisuus ensin.

Tämänkö edessä on antauduttava: noukänduu? Tehdasasetuksilla mennään elämän läpi?

Tuskin, sillä tällaisia asetuksia ihmisessä on muitakin:

·     Rasvan ja sokerin yhdistelmä on ikiaikaisesta tarpeesta muistuttava mielihyvän lähde, jolle estoitta antautumisesta ei tavallisesti seuraa hyvää. Vähemmällä voi paremmin.

·     Negatiivisuus on aivojen ja mielen oletusasetus: huonoimman vaihtoehdon olettaminen on pitänyt meidät hengissä. Negatiivisuus myös jättää syvemmän kokemusjäljen. Meidän ei tarvitse silti olla ja asennoitua negatiivisesti. Sitä kutsutaan myönteisyyde(n harjoittelemise)ksi eli paremmin voimiseksi.

Antautumisen sijasta voimme itse luoda itsessämme ja teoissamme parempaa tasapainoa Aristoteleen kolmijaon mukaisesti: pelon vastakohta ei ole rohkeus vaan uhkarohkeus. Rohkeus on tasapainoa – rohkeus elää vähän isommin, toteutua itseään syvemmin ilmaisten ja toisten kasvua edistäen. Mieluiten nämä kolme yhdessä.

Tästä voi tehdä yksinkertaista kysymällä oikeat kysymykset:

·     Mitä pelättävää minulla todellisuudessa on? Miten luon avoimemman suhteen itseeni?

·     Miten luon sellaisen suhteen esimerkiksi kollegoihini, ettei minulla ole pelättävää – eli opin tuntemaan heidät paremmin ja tajuan, etteivät he halua vahingoittaa minua?

·     Miten vahvistan rohkeuttani ja luottamusta suhteessa itseeni esimerkiksi kysymällä aika ajoin vaikeita kysymyksiä: Kohtaanko itseni ja todellisuuden rehellisesti? Uskallanko kysyä elämän suuria kysymyksiä?

Epäluuloisuuden voi vaihtaa lähtökohtaiseen luottamiseen: päätän tietoisesti luottaa jatkuvan epäilemisen sijasta. Itsensä ja evoluution vähäinenkin ylittäminen tekee suuren eron entiseen. Seuraa vapautuminen jatkuvasta varuillaan olemisesta ja ennakkoluulojen suojaamasta elämästä.

Se on varma tapa varmistaa sellainen… keskikaikenlainen elämä… Pelkistetty elämä pelkureille, ja yhteiskunta tukee. Alf Rehn (Minna Marshin kirjassa Intohimo – lukusuositus)

Tämä maailma on varovaisten kamreerien.

Ole kuivan asiallinen mieluummin kuin intoilija. Sano mieluummin vähemmän kuin liikaa ja jätä kaikki ei-välttämätön tekemättä. Parempi olla varovainen ja sovinnainen ja varmistaa, että olet turvassa etkä ylitä rajoja.

Seuraus: järkyttävä määrä potentiaalia jää käyttämättä päivittäin.

Minun ei tarvitse olla kamreeri. Voin muuttaa tätä asetelmaa ja muuttua niin, ettei turvan tarve ole etusijalla. Ja voin houkutella muut mukaan.

Voin siedättää turvan tarvettani ja oppia antamaan pelon olla vaikuttamatta niin paljon. Kyse on asettumisesta biologiaa ja evoluutiota vastaan. Kyse on sivistymisestä, itsensä voittamisesta – siitä, miten todellinen kehitys tapahtuu. Sisäisessä avaruudessa nämä ovat suuria askeleita yksilölle –  ja ihmiskunnalle.

Voin vähentää turvallisuuden tarvettani harjoittelemalla.

·     Katson itseeni syvemmälle kuin aiemmin.

·     Otan esiin itselleni vaikean asian.

·     Teen itselleni merkityksellisiä asioita pelosta huolimatta.

·     Leikin pelkoni ja rohkeuteni rajapinnassa.

Tehdä, pieniä askeleita tai suuria asioita. Voin todeta itselleni: en tarvitse näin paljon turvaa tässä. Voin kuoriutua sen alta esiin. Voin sivistyä, tämä on tietoiseksi tulemisen ja harjoittelemisen tie.

Luottamusta niin itseen kuin maailmaan voi harjoitella kuten mitä tahansa muutakin asiaa. Asiat eivät vain näytä toiselta vaan ne ovat toisin.

Kai sä maksat mitä vaan pikku pisarasta turvaa. Ehkä ei enää näin?

Kaipaatko apuja harjoittelemisessasi? Soita 050 3840727/Mikko.

Mainokset

Totuudellisuus

Miten totuudellisuus onkin niin ankara haaste, ettei siihen yllä kuin parhaina hetkinään, sydän aivan auki, molempiin suuntiin eli itselle ja toiselle?

Kun liikun ihmisten parissa ja avaan suuni, tuntuu kuin sanani peilaisivat niitä kaikkia sosiaalisia pelejä, joita olen elämän kulkuni varrella oppinut pelaamaan. Haluan olla rehellisempi, avoimempi, todempi ja silti hukun tähän ”elämän mutaan”.

Valheellisuudesta on huomaamatta tullut sellainen osa elämää, ettei siihen enää kiinnitä edes huomiota. Kyse on esittämisestä, ”toisenlaisen kuvan antamisesta”. Kielikin tuntuu peliltä, jonka tarkoitus on usein pikemmin peittää kuin paljastaa, enemmän sulkea kuin avata.

Isommissa sosiaalisissa ympyröissä, työpaikan ja muiden yhteisöjen kulttuurissa tämä on enemmän sääntö kuin poikkeus. Sosiaalisuus on hyvin sovinnaista, sen sijaan että se olisi rehellistä, aitoa ja ihmiskeskeistä. Voiko rehellisyyttä oikeasti olla kuin kahden välillä, suhteessa itseen tai toiseen ihmiseen?

Näyttökuva 2015-02-13 kohteessa 7.40.18

On olemassa kohtaamisen taso ja tapa, jossa ihminen voi antautua toisen eteen täysin paljaana ja löytää syvän henkisen ja fyysisen yhteyden. Meillä jokaisella on sielussamme se kaikkein pyhin oma alueemme, jota yleensä varjelemme tarkoin. Pystytämme muurit sen ympärille. Silti jokainen meistä toivoo, että kykenisi jakamaan elämän kaikki alueet toisen ihmisen kanssa.

Jari Ehrnrooth

Mikä saa minut kirjoittamaan tästä?

Arkinen oleminen ja käyttäytyminen vie valtavan määrän energiaa, koska totuudenvastaisuus on taistelua totuudellisuutta vastaan. Samanaikaisesti jää hyödyntämättä ja käyttämättä se koko resurssi, mitä ihmiset voisivat avoimessa ja rehellisessä, takki auki -kulttuurissa antaa toisilleen, työyhteisölle ja yritykselle.

Onko kaiken takana pelko? Tukeutuessani ensisijassa yhteisön miellyttämiseen menetän helposti itseni tai ainakin yhteyden itseeni. Itseni myyminen on hintavaa puuhaa, seuraukset ovat karut eikä energiatasokaan kohoa.

Kun tutkiskelen omaa sydäntäni, ensin ei näy mitään, koska valheet eivät ole räikeitä vaan business as usual. Sitten vähitellen tuon hämäryyden keskeltä sarastaa miellyttämistä, sanojen kyseenalaista asettelua, tietämisen esittämistä ja vain turvallisen näyttämistä.

Miten rohkaisisi sydäntä olemaan aito? Tiedän: rohkeutta ja luottamusta voi kasvattaa vain luottamalla ja olemalla vähän rohkeampi kuin luontaisesti olisi.

Mikä minua oikeasti voi satuttaa? Ja miksi pelkäisin tuota kipua, joka syntyy siitä, että olen enemmän kaikkea sitä hyvää, jota syvällä sisimmässäni olen?

Voin harjoitella ääneen sanomista ja näkyvämmäksi tulemista, sellaisenaan.

Voin nostaa silmikon, voin riisua haarniskan, voin ojentaa paljaan käteni.

Ja sitten mieleeni tulee vanha zen-harjoitus totuuden puhumiseen. Se toimii kuin palauttavana harjoituksena, puhdistuksena:

Sanon ääneen sen, mitä aistini nyt välittävät. Tämä vie minut takaisin siihen, mikä on totta. Matka laajempaan totuudellisuuteen voi taas jatkua.

Anna mun olla

Kun tapaa uuden ihmisen – joku entinenkin kelpaa hyvin – voi virkistyttää itseään kysymällä mielessään: ”Mitä saa olla?”

Ei, nyt ei olla leikkimässä lihatiskin takana hymyävää hyväntuulista ja punaposkista lihanleikkaajaa vaan ollaan tässä vaan ihmisiä. Eli ihmetellään hetki sitä, mikä saa olla, elää ja toteutua kohtaamisessa. Ja minkä puolestaan on väistettävä, mikä ei saa tulla esiin, minkä on odotettava parempaa päivää tai parempaa toista ihmistä.

Näyttökuva 2014-10-24 kohteessa 7.37.38

Taito olla olematta istuu monille meistä lujemmin kuin selkäydin. Niin kutsuttu sosialisaatio poisti meistä sen, mikä ei ole ollut ympäristön mieleen. Ja kuuluaksemme johonkin, saadaksemme hyväksyntää, meistä monet ryhtyivät tässä mielessä ”kilteiksi lapsiksi”.

Tämä ei olisi ongelma, jos

  • päivittäisimme suhteemme ympäristöömme
  • lakkaisimme olemasta lapsia
  • kasvaisimme aikuisina täyteen mittaamme.

Eli tajuaisimme, että voimme olla ja voimme ottaa tilan eikä siinä kukaan kuole.

Tämä jää usein tekemättä ja sen sijaan: jäädään odottamaan lupaa ympäristöltä, josta sitä tuskin tulee. Eli lupa on annettava ihan itse, joskus jopa otettava.

Mitä on luvan antaminen itselleen?

Se alkaa pienestä eli sellaisten asioiden toteuttamisesta, jotka tuntuvat itsestä hyviltä. Vähitellen soittoa voi laajentaa ja olla yhä enemmän, tulla yhä näkyvämmäksi omine ajatuksineen, tunteineen ja tarpeineen.

Itsensä voi oppia hyväksymään. Samoin kuin sen, ettei tässä vielä ole ihan kaikki.

Vaatii rohkeutta? Kyllä vaan. Sitä enemmän, mitä enemmän on saanut osakseen naurua, kieltoja ja pienentämistä. Mikä tekee tästä vielä rohkeampaa on se, että aluksi saattaa joutua ylittämään kaksi kynnystä kerrallaan: voittamaan menneisyytensä ja nykyisyyden.

Mutta: onko muuta tietä itseksi, oman näköiseen elämään?

Lohduttavaa on se, että tässäkin tapauksessa anteeksi saa paljon helpommin ja enemmän kuin luvan.

Kynnys

Erilaiset kynnykset tulevat päivittäin vastaan kysymättä. Jokainen kynnys haastaa valitsemaan, ylittääkö kynnys vai ei.

Asioita ja tilanteita. Jonkun asian hoitaminen siirtyy päivä toisensa jälkeen, vaikka olen ehtinyt monta kertaa päättää, että huomenna sen teen. Ei tästä mitään pahaa seuraa, vaikka väistänkin tämän tilanteen.

Ihmisiä. Tuon vatvojan kanssa en jaksa nyt puhua, vaikka olisi pakko hoitaa tämä asia hänen kanssaan. Jos asetan sanani vähänkin väärin tuon tyypin kanssa, se räjähtää silmille. Tuon tyypin kanssa en ole puhunut enää vuosiin – kuka tämän berliininmuurin vielä purkaisi?

Mieli. Mielessäni kiertää niin paljon vihaa, että pelottaa.  Tiedän että minun olisi päästettävä irti, mutta helppo se on sanoa.

Kynnys syntyy usein siitä, että tilanne pakottaa kohtaamaan itsen: millainen minä olen silloin, kun en ole turvassa sisäisessä puutarhassani?

Näyttökuva 2014-08-26 kohteessa 10.18.35

Kynnyksen ylittäminen edellyttää tahdonvoimaa, rohkeutta ja mielikuvitusta. Yhteistä näille kolmelle on se, että niiden voima on usein liian heikko kynnysten ylittämiseen. Mutta niiden voima kasvaa jokaisen kynnyksen ylittämisen myötä.

  • Oma tahto on altis vahvistumiselle kuten mikä tahansa lihas.
  • Rohkeus kasvaa tekemällä rohkeita tekoja eli ylittämällä ja yllättämällä itsensä.
  • Mielikuvituksen rajana on taivas – mieli ulottuu sitä kauemmas, mitä pitemmälle se kurottaa.

Oikeastaan koskaan ei tiedä, mitä kynnyksen ylittämisestä seuraa. Paitsi sen, että kynnyksen ylittämisen jälkeen tiedän aina vähän paremmin, mistä minut on tehty.

Rohkea askel

Mitä on sen maagisen päätöksen takana, jossa astuminen itselle uuteen tai vaikealta tuntuvaan tekoon tulee tehdyksi – tai jossa se ei tapahdu.

Tällaisessa kohtaamisessa oman tahdon kanssa itsereflektio peilaa motivaatiota ja kysyy sen perään: onko asia prioriteettilistalla niin korkealla, että tahto riittää maaliin viemiseen?

Näyttökuva 2014-06-19 kohteessa 9.13.02

Motivaatiosta ei kuitenkaan ole arvoituksen ratkaisemiseksi. Motivaatio saattaa olla täysin kohdallaan mutta se ei riitä: minusta ei olekaan siihen, en uskallakaan.

Yksi kysymys on se, mistä rohkeuden puuttuminen ratkaisevassa paikassa syntyy. Mutta oikeasti kiinnostavampaa on se, miten rohkeutta vahvistetaan niin, että se on käytössä silloin kun sitä todella tarvitaan. Mikä on rohkeuden synty?

  • Itseluottamus vahvistuu niistä kokemuksista, joita tahdon kynnyksen ylittämisestä saa. Ja ehkä erityisesti niistä kokemuksista, jotka jättävät kynnyksen tälle puolen mutta jotka saavat yrittämään uudestaan kynnykselle ja siitä yli. Pelottomasti.
  • Sisu yhdistyneenä peräänantamattomuuteen luo tilanteita ja mahdollisuuksia aina uudestaan. Tässäkään kyseessä ei ole se että itsensä voittaminen johtaa haluttuun tulokseen. Vaan ennen kaikkea siitä, että tahdonomaisuus vie. Ammatista ja toimenkuvasta riippumatonta yrittäjyyttä, yrittämistä yli sen mitä luonnollisesti ja luontaisesti syntyy.
  • Usko siihen, että tämä tulee onnistumaan, minä pystyn siihen. Siinä on myönteiseen lopputulokseen uskominen yhdistyneenä syvempään merkitykseen: jos tämä aitoa, se toteutuu.

Tuntuu kun moneen sanaan liitettäisiin sitä itseään isompia mielikuvia. Harjoitteleminen mielletään jonkin ulkoisen taidon vuosia kestäväksi toistamiseksi vaikka se voi yhtälailla olla yksi tietoisesti ohjattu mielen liike. Rohkeus puolestaan ’tulta päin’ – syöksymiseksi vaikka se voi olla arkista silmästä silmään itsensä katsomista, pelottomuutta rakastaa ja tulla rakastetuksi, sanoa kyllä tai ei omaa tahtoa vastaavasti.

Näyttökuva 2014-06-19 kohteessa 9.08.55

Huomisen luomisesta on kyse. Ja siitä voi tehdä paremman, sinulle ja meille kaikille.

P.S. Olen kirjoittanut tänä keväänä noin 80 bloggausta tähän omaan blogiini ja vuoroviikoin Esimiehistymiseen ja Paremmaksi tyypiksi –blogeihin. Näiden lisäksi raapustanut kymmeniä muistioita työpajoista sekä luonnoksen kirjaksi. Omavaltaisesti lähden nyt kirjoituslomalle. Palataan, kun iloinen ja aurinkoinen Summer of Love on ohi. Ellei se jatku ikuisesti 🙂

Tikusta asiaa

Tulitikun kehitysvaiheissa on paljon samaa kuin harjoittelemisessa. Ja harjoittelemisen seurauksissa myös. Kirjoitin tästä pari viikkoa sitten toisesta näkökulmasta http://peilaus.fi/syty-pala-sytyta/

Ihminen kehitti tulitikun saadakseen tarvitsemansa tulen nopeasti, helposti ja varmasti. Osittain samasta syystä ihminen harjoittelee: säästääkseen aikaa, säästääkseen voimaa ja säästääkseen sisäistä, kognitiivista energiaansa. Uusi, parempi tapa on tätä kaikkea.

Toisaalta harjoittelemiseen liittyy viisas kaksoisluonto:

Voimia säästyy <- harjoittelu -> voimat lisääntyvät

Kognitiivinen ponnistelu vähenee <- harjoittelu -> tietoisuus lisääntyy

Aikaa säästyy <- harjoittelu -> aikaa vapautuu

Harjoittelun seurauksena syntynyt tehokkuus tarkoittaa tässä ennen kaikkea järkevyyttä, olennaiseen keskittymistä. Ja sitä, että aikaa, voimaa ja energiaa jää sellaiseen toimintaan, joka ei synny ulkoisesta pakosta tai välttämättömyydestä. Vaan siitä, miten ihminen oppii sisältään käsin ohjaamaan toimintaansa.

Resursseista taitavuudeksi

Omaa taitavuuttaan suhteessa mieleensä ihminen voi kehittää vastaavassa prosessissa kuin ihminen aikanaan tulitikkua luodessaan.

Ihminen käyttää hyväkseen sisäisiä olosuhteita ja resursseja. Ennen kaikkea sitä, mitä ja millainen hän itse on. Valtava määrä potentiaalia on vapauttamatta. Ihmisen kohdalla nämä yksilölliset resurssit ovat kontribuutio hänelle itselleen ja maailmalle. (luonnon raaka-aineet, niiden hyväksikäyttäminen suhteessa luonnonlakeihin)

Tietoinen tutkiminen, keksiminen, löytäminen – itsenäinen toiminta liittyneenä ajattelemiseen, olennaisen löytämiseen ja parhaan mahdolliseen valitsemiseen. (aineiden ja niiden yhdistelmien tutkiminen ja löytäminen)

Tietoiseksi tuleminen on havahtumista sille, mitä itse on ja sen tarjoamille mahdollisuuksille. Samalla heräävät ensimmäiset kokemukset ja aavistukset siitä, miten vahvistuvasta tietoisuudesta käsin on mahdollista luoda uutta. (kyky luoda sellaista, mitä luonto ei loisi)

Näyttökuva 2014-03-27 kohteessa 21.59.13

Kokeileminen on aito voimayhdistelmä mielikuvitusta ja rohkeutta. Astua siihen uuteen, jonka on mielessään synnyttänyt. Syntyy jotakin parempaa, sopivampaa ja luova tila, jossa kaikuu kysymys: miten tehdä paremmaksi? Eikä paremmaksi kehity pelkästään ulkoiset asiat vaan myös mielen välineet ja mieltä ohjaava tietoisuus. (kymmenet ja sadat kokeilut, jotta voidaan luoda optimaalinen ja tarkoituksenmukainen väline käyttötarkoitukseen)

Kun ihmisen oma voima vahvistuu, sisäisyyden rooli saa uuden merkityksen. Se asettuu ulkoisen rinnalle, toisinaan myös ohi.

Merkityksellisen metsästys

Ihminen kehitti tulitikun, koska hän tarvitsi tilaa ja vapautta uudelle, kehitysimpulsseille, jotka syntyvät hänen sisältään. Ihminen tarvitsi aikaa, voimaa ja sisäistä energiaa, joita hänelle vapautui tulitikun ohella monien muiden keksintöjen avulla.

Kun ulkoinen pakko selvitä ei enää ajanut ihmistä, ihminen vapautui – mihin? Onko ihmiskunta etsimässä nyt kohtaa, jossa ulkoisen pakon tilalle ei vielä ole syntynyt sitä tietoisuutta ja voimaa, jolla ihminen itse alkaa ohjata itseään?

Kysymys nostaa esiin lisää suuria kysymyksiä motivaatiosta, arvoista, merkityksestä ja tarkoituksesta: mitä merkitystä tällä kaikella on? onko tällä jokin tarkoitus? Sisäisyys on toistaiseksi heikompi luomaan ’pakkoa’ – itsekurin kautta merkityksiin liittyvää olennaiseen keskittymistä – kuin ulkoinen todellisuus on aina ollut

Moni asia pitää ihmisen vielä kiinni ulkoisessa ja saa hänet täyttämään aikansa sellaisella, joka pitää hänen tietoisuutensa unessa ja sisäisen voimansa heikkona. Mutta tämäkin asian tila on muuttumassa. Kiinnostus sisäisyyteen, tietoiseksi tulemiseen ja sitä kautta vaikuttamiseen kasvaa tällä hetkellä kuin kevätpuro, vienosti kohisten.

Näyttökuva 2014-03-28 kohteessa 8.18.12Googlen ”Etsi sisältäsi” –ohjelma käy hyvästä esimerkistä.

On aika

Ihminen ei sivistyksen sisäpuolella enää selvitäkseen tarvitse tulitikkua. Minkä muun aika on jo ohi?

Kulkeeko ihmisen tie itsetuntemuksen kautta itsensä ja maailman kehittämiseen parempaan suuntaan? Siihenkö ihmisen olisi vapautuneella ajalla, voimalla ja sisäisellä energiallaan ponnisteltava, itsensä ylittäen?

Ihminen on sisäisesti aiempaa valmiimpi irtautumaan oman luontonsa yhteydestä ja alkamaan luoda omaa, tietoisempaa elämää. Maailma on muuttumassa.

Uskalluksesta

Ulkoisessa maailmassa kohtaan ja minua tulee vastaan ihmisiä, asioita, ilmiöitä. Aina välillä herää kokemus näkymättömillä poluilla kulkemisesta. Kuin ne kuljettaisivat minua, syvässä unessa kulkevaa.

Poluilla on näkymättömiä kynnyksiä ja käänteitä. Uskallusta on ylittää kynnys, silloin kun on ylitettävä kynnys kohtaamiseen. Uskallusta on poiketa polulta ja kääntyä suuntaan, jossa ei ole ennen ollut. Se on toisenlainen muutos, ei välttämättä kohtaamista vähäisempi. Se on myös usein tietoinen valinta, silti joskus spontaani.

Kuolinvuode nyt

Kysymys: miksi odottaisin kuolinvuoteelle nähdäkseni, mikä olisi ollut elämässä tärkeää? Jos raahaan kuolinvuoteeni tähän hetkeen, voin katsoa elämääni silmästä silmään: mille annan arvoa, mitkä asiat ovat oikeasti merkityksellisiä?

Näyttökuva 2013-12-20 kohteessa 7.44.59

Annan itselleni mahdollisuuden nähdä nuo kynnykset, joita ylitän. Kun löydän sisältäni voiman, jolla uskallan vaikka pelkään, uskallan päästää irti. Uskallan heittäytyä, katsoa, mitä tapahtuu jos. Toisinaan pelko vie. Sitä riemukkaampaa on silloin, kun niin ei käy.

Uskallan ottaa suhteen siihen, mitä teen ja miten toimin. Se on suhde, joka pysyy yllä samalla voimalla ja hakee energiansa siitä samasta lähteestä, josta nuo päätökset syntyivät. Se on uskalluksen flow.

Menetettävää?

Mitä menetettävää minulla on? Muuta kuin ne opitut asiat, muuta kuin ne hetkelliset asiat, jotka unohtuvat..? Kun taustana ovat ne minulle tärkeät asiat, joita vasten koko elämää peilaan. Ne asiat, joissa halusin antaa itseni ihmisille.

Kyse on halukkuudesta ilman pakkoa. Teosta, jota ei joudu vaan saa tehdä, koska tahtoo. Kaikki väistää tuon tahdon tieltä. Aina kun löytää sen voiman ja varmuuden, ehdottomuudenkin.

Kohtaako ja risteääkö tässä elämän ehdottomuus ja ankaruus ja sisäisen ehdottomuuden kanssa – kutsumus mutta tässä hetkessä?

R-sana

Rakkaus on suuri sana. Ehkä siksikin, että se tuo yhteen niin monta asiaa. Kuolinvuoteella ainut todellinen kysymys on: uskalsinko rakastaa? Näkymättömien kynnysten ylittäminen osoittaa saman konkreettisen rohkeuden.

Perustana on rakkaus elämään. Tähän hetkeen, kaikkeen siinä. Kun suostuu ja uskaltaa rakastaa elämäänsä, elää sisäisestä voimastaan.

Kun rakastaa ihmistä kiinnostuksella, myötätunnolla, hyväntahtoisuudella, palvelemisella, ylittää monta kynnystä kerralla.

Kun rakastaa itseään olemalla itselle hyvä, ylittää varjonsa ja menneisyyden painon.

Näyttökuva 2013-12-20 kohteessa 7.49.33

Kun rakastan, luon itseäni ja elämääni. Ja luon sitä lähtökohdasta, tästä hetkestä. Luodessani en jäljittele edes omaa luontoani, vaan synnytän jotakin uutta. Sellaista, mitä ei ole vielä ollut. Samalla luon mahdollisuuden kulkea muuttuvana elämän läpi.

 

Joulun sanoma on rakkaus ja hyväntahtoisuus. Sitä toivon tämän bloggauksen myötä kaikille lukijoille. Palaamme parempana vuonna 2014.

 

Parasta esiin

Mitä pitäisi tapahtua, jotta paras ihmisessä tulisi esiin? Jotakin enemmän ja paremmin?

Ja jos niin tapahtuisi, mitä siitä seuraisi?

Erilaisuus

Työyhteisöjen hyvinvoinnin yhteydessä puhutaan usein erilaisuuden hyväksymisestä tai edes sietokyvystä. Harvoin puhutaan siitä, miten ihminen hyväksyy oman erilaisuutensa.

Siis sen, että erottuu originaalisti muista, joukosta? Mistä seuraa, että on oikeasti erillinen, yksin ja itsensä varassa.

Pelottavaa. Pelko liittyy eloonjäämiseen, joka on koko evoluution ajan perustunut kuulumiseen, yhteyteen ja siihen, että yhteisö hyväksyy eikä hylkää.

Rinnalla

Mitä tämän rinnalla on tahto saada toteutua, luoda ja tuoda oman näköistä elämää esiin? Vaa’assa siis toisaalta eloonjääminen ja toisaalta useimmiten jonkin aika epämääräisen halun toteuttaminen.

Ei siis ihme, että maailma näyttää juuri tältä: Muutama genius, joilla toteutumisen tahto on suurempi kuin kuolemanpelko. Tai toisella tavalla ilmaistuna: kuoleman uhkaakin suurempi on pakko olla autenttinen, muuten elämä ei tunnu elämältä vaan se on kuolemaakin pahempaa.

Näitä muutamaa kohti on laimeita ja laimeampia versioita, joita kutsutaan meiksi kuolevaisiksi. Elämme tavallista elämää ja olemme sopeutuneet enemmän tai vähemmän hyvin ja toteutumisemme merkitsee yksilöllistä musiikkimakua ja omia mielipiteitä.

Häpeä

Kysyin jossakin vaiheessa itseltäni, voiko häpeää opettaa ihmiselle. Vastasin kyllä.

Sillä mikä toinen asia on kulkenut evoluutiossa yhtä luonnollisena asiana välittää sukupolvelta toiselle kuin että yksilöllisyys, ainutkertainen erilaisuus on vaarallista ja siksi ihmisen omaksi parhaaksi (”tämä on vain sinun parhaaksesi”) on, että hänet sulkee oman mielensä vankilaan.

Siis sinne, missä ihminen häpeää omaa erilaisuuttaan niin paljon, ettei edes huomaa kaipaavansa sen toteuttamista.

Sovinnaisuus

Poikkeavuus voidaan sallia vain kun poikkeavia on tarpeeksi. Tai voidaan vakuuttavasti todistaa, että poikkeavasta on hyötyä.

Useimpien kohtalo ei ole tämä. Johtuen siitä, ettei ole kahta samanlaista. Johtuen siitä, ettei yksilöllisyydestä väistämättä seuraa geniusta.

Yksilöllinen kontribuutio ilmenee lukemattomin tavoin. Nyt voi luulla, että se on jokaisen ihmisen myötäsyntyisissä kyvyissä, geenien tai mielen luomalla ainoalaatuisella perustalla. Vaan ei.

Kehitä se esiin

Todellinen yksilöllisyys ilmenee vasta ja oikeasti, kun ihminen kehittää kykynsä esiin. Vasta silloin yksilö näyttäytyy. Vai onko joku joskus kuullut laiskasta nerosta?

Se on se työ, johon ryhdytään vimmaisena, ei huvikseen eikä velvollisuudesta.

Työ, tekeminen saa aikaan prosessin. Ja se on se, jota joidenkin ihmisen kohdalla voi vain ihailla: prosessia. Sitä, jossa paras on vasta tulossa.

Imagine

Voitko sinä kuvitella maailman, jossa ihmisen paras tulee esiin? En minäkään. Mutta näen maailman, jossa paras ihmisessä tulee enemmän esiin ja jossa ihmiset auttavat toisiaan sen esiin saattamisessa.

Tuon maailman näkeminen johtuu ehkä siitä, että se on jo tulossa.

Kun uskaltaa mielellään

Valmistuttuani opettajaksi opiskelin vuoden verran Saksassa musiikkia ja laulua.

Kuoronjohtamisenopettajamme kertoi sitten erään kerran, että seuraavaksi jokainen esittäisi vuorollaan yksinlauluna valitsemansa oman maansa kansanlaulun. Se oli se hetki ja tunne, kun seisoin kanssaopiskelijoitteni edessä ja oli aloitettava. Ei auttanut. Siitä oli väräytettävä Vain pieni kansanlaulu, vaikka jalat olivat lyijyä ja kurkkua kuristi.

Nyt tajuan, että tämä tunne on tullut myöhemminkin monta kertaa.

Kynnys

Elämässä on kynnyksiä, joiden yli on mentävä silloinkin, kun ei ole mitään varmuutta, mitä siitä seuraa. Näitä kynnyksiä riittää tässä maailmassa. Ja vaikka mielikuvituksen kynnys on vain yksi, niin siinäkin riittää ihmettelemistä. Keskellä arkea.

Koska: Mistä sitä tietää, milloin joku mielikuvituksen luomus on hyvä? Tietääkö sen itse vai vain siitä, millaisen vastaanoton se saa?

Mutta: Olisiko se saanut toisenlaisen vastaanoton toisten ihmisten kanssa? Toisena hetkenä? Toisella tavalla esitettynä? Useimmiten idea saa vain yhden mahdollisuuden. Tämä elämä on aika ankara.

Jokaisella muttei jokaiselle

Kuvitella mielessään ja mielellään (sic!) on myötäsyntyinen taito kuten kyky luoda. Ne ovat kumpikin tahdonomaisia ominaisuuksia, joita löytyy jokaiselta lapselta.

Sitten astuvat kuvioon rohkeus – ja rohkaiseminen.

Jotkut ovat myös alusta pitäen innokkaampia tuomaan ideoitaan esiin. Näillä leikin johtajilla on toisia parempia ideoita tai ainakin he ovat omista ideoistaan vakuuttuneempia. Toisilla ideoiden esillepano odottaa itseään, toisinaan koko elämän.

Vaikka tämä jako näkyy jo lapsena, uusia kierroksia eli mahdollisuuksia tulee myöhemmässä vaiheessa monta kertaa. Mutta yhtä selvää on: joillakin on sitä ja kaikilla on sitä. Toisilla se kätkeytyy, koska uskon vahvuus ja sen työkalu rohkeus loppuvat kesken.

Mihin sellainen mielikuvitusta tarvitsee, joka ei uskalla sitä käyttää?

Rohkeus on usein pelkkää tahtoa. Tässä kohtaa lopputulos on ainut, joka merkitsee: tuleeko asia tehtyä vai ei? Siitä huolimatta että pelottaa:  Menen rajan yli tuntemattomaan ja uuteen. Otan riskin että jään yksin. Että minuun sattuu.

Pelkokin on kaksiteräinen haulikko. Se suojelee tarpeellisesti ja tarpeettomasti. Mielikuvituksen rajana useimmiten tarpeettomasti. Siksi pelon siedättämistä tarvitaan.

Sen lisäksi, että pystyy kuvittelemaan mielellään, olennaista on se, mitä siitä tulee luoneeksi ja mikä on lopputulos. Tässäkin toiset näyttävät muille esimerkkiä: saavat tehtyä, luotua ja fokus säilyy loppuun asti.

Kun pää telmii, syntyy päätelmiä. Lauri Viita

Ollaanko asian äärellä? Kanssaihmisistä löytyy rohkaisevia esimerkkejä. Siitä, miten he sen tekevät – harvoin mitä he tekevät – ja sitä voi harjoitella. Rohkaistua luomaan ja tuomaan omat kuvat.

Harjoittelu

Mieli kuvittelee mahdollisen maailmoja kuin itsestään: ”Entäs jos?” ”Mahdollista on myös…” Sitten kynnyksen yli: suostua ja antaa luvan tapahtua. Aina uudestaan, kunnes se sujuu itsestään.

Maailmojen ja mahdollisuuksien luomisessa ratkaisevaa on se, mihin mieli tarttuu ja miten luominen siitä jatkuu. Miten valmiit mielikuvat antavat periksi mielen eläville kuville. Liikkeessä kaikki on vielä elävää – miten kauas uskaltaa lentää ilman rajoja ja muotoja?

Joskus on hauskempaa harjoitella yhdessä ja luoda yhteismielikuvituksella. Kun asenne on hyvä, se rohkaisee korkeammalle.

Miten rohkaistua? Joskus riittää pelkkä oikeuden ja luvan antaminen itselle, kuin kaikkea sitä uhmaten, joka kerran uskoi, että mielikuvitus on joutavanpäiväistä. Toisinaan taas on oltava sitkeä ja uskottava aina uudestaan: luomalla itseäni joka päivä uudestaan, lähtökohdista riippumatta, elämänlaatuni ja elämisentunteeni muuttuvat paremmiksi.