Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Avainsana: sivistys

Sen itsensä takia

Kärsimyksen vähentäminen maailmassa – taipuisiko se yhteiseksi tavoitteeksi? Tähän minulla liittyy henkilökohtainen unelma: että kaikki ihmiset saisivat tai antaisivat itselleen mahdollisuuden tehdä asioita niiden itsensä takia.

·     Työ itsessään olisi palkitsevaa ja rikastuttavaa. Ei palkan, ei ulkoisen statuksen, ei edes sosiaalisen yhteyden takia.

·     Liikkumisen kokemus olisi keho-mielen juhlaa. Ei siitä saatavien hyötyjen takia.

·     Ihmisten kanssa tekemisissä oleminen olisi yhteyttä ja yhteyden luomista, rakastamistakin sanan kaikissa ulottuvuuksissa. Ei taistelua vallasta.

Ei enää ulkoisia perusteluja ja syitä tekemiselle, ei irtautumista itse asiasta ja yhteydestä siihen. Sen sijaan itsensä liittäminen tekemiseen ja olemiseen, koska se on syvimmän ilon ja elämisen lähde.

Moni asia muuttuisi tämän myötä – mutta onko meistä sivistymään?

Miten tähän päästään? Kehityksen kulkua voi tarkastella esimerkiksi itsen ulkopuolelle joutumisen ja asettumisen avulla.

Joutuminen tapahtuu, kun ympäristön voimasta usein jo lapsena vieraannumme itsestämme ja yhteydestämme ja alamme suorittaa elämää, koulua, työtä ja muuta tekemistä. Kun alkuperäinen yhteys rikkoutuu, eksymme ja alamme uskoa muiden tarinoita, syitä ja perusteluja. Ne eivät aina ole oikeita eivätkä tue syvimpiä arvojamme eivätkä saa meitä loistamaan, koska ne eivät ole meidän oma tarinamme.

Asettuminen on askel tilanteen korjaamiseksi, yksi tämän hetken ja tulevaisuuden tärkeimmistä metataidoista. Kun asetun tietoisesti itseni ulkopuolelle tai kun katson itseäni ja elämääni kuin ulkopuolisin silmin, näen kokonaiskuvan ja erotan helpommin olennaisen epäolennaisesta. Erotan myös sen, mikä on aidointa minua ja mikä ei. Tämän reflektoimisen ja kokeilemisen kautta olen valmiimpi liittymään maailmaan sellaisena kuin oikeammin olen. Ja kas: maailma on valmiimpi liittymään minuun.

Näiden kahden välinen ero on siinä, annammeko huonojenkin vaikutusten vain viedä meitä vai luommeko tietoisesti elämäämme paremmaksi. Uskommeko sittenkin, että jotakin parempaa kuin tämä nykyinen on tarjolla.

Kärsimyksen vähentäminen eli toisten auttaminen on suora tie parempaan maailmaan.

Vieraantuminen, väärät uskomukset ja niistä syntyvät lukemattomat lieveilmiöt ovat suuri kärsimystä päivittäin synnyttävä voima.

Syvenevästä myötätunnosta toisten ääneen sanomatontakin kärsimystä kohtaan voi tehdä itselleen tavan kulkea maailmassa. Se ei ole tärkeää vain meille itsellemme vaan siinä on jotakin, joka syvimmältään yhdistää meitä ihmisiä.

Voimme olla toisillemme avuksi päivittäin, erilaisissa yhteyksissä. Varsinkin sen jälkeen, kun pääsemme ärsytyksestämme sitä palaverissa ylimielisellä yksinpuhelullaan yhteyttä luovaa ihmisparkaa kohtaan.

Banaanista sivistykseen

Banaani on kohtalokas hedelmä. Sen vaarallinen matka alkaa jo siitä, minkä banaanin kaupasta kotiin kannat. Joillekin valinta on Reilun kaupan banaani, toisille Chiquita – ehdottomasti.

Verta aletaan punnita siinä, kummasta päästä banaani kuoritaan. Kahvasta vai tylpästä? Toinen vaihtoehdoista on selvästi rahvaanomainen, mutta mistä se johtuu: kotikasvatuksestako?

Varsinaiseen asiaan päästään kuitenkin vasta, kun voidaan varmuudella todeta, mikä on syötävän banaanin oikea kypsyysaste.

–      Kyllä banaanissa täytyy olla muutama ruskea pilkku ennen kuin sitä voi syödä. Muuten se on sellainen ikävä limainen purulelu.

Oletko täysin samaa mieltä? Vai jyrkästi aivan toista mieltä?

Parasta on, että olet aivan oikeassa. Vaikeus on siinä, etteivät muut ole väärässä.

Vaikka perustelusi ja argumentaatiosi olisi hiottu timanttilaikalla.

Tietysti on koko joukko ihmisiä, jotka eivät ehdottomasti syö banaaneja. Tai jotka eivät missään olosuhteissa lähde politisoimaan näkemystään.

Mutta jotain tässä on. Muutama päivä sitten Markus Nieminen kirjoitti sattuvasti oikeasta järjestyksestä leivän päälle laitettavien juuston ja makkaran osalta.

Tähänkin, niin kuin moniin muihinkin kriittisiin yrityksien ongelmiin, on yksi helppo ratkaisu. Oman näkökulman hylkääminen ja ratkaisun etsiminen oman mielipiteen ulkopuolelta. Kyse on siis vain ja ainoastaan siitä halutaanko löytää ratkaisu. Ja se tapahtuu näkökulmaa vaihtamalla.

Mitä tässä halutaan ratkaista?

Sitä, että lähdemme puolustamaan ja perustelemaan mielipiteitämme, vaikkei siihen järjellä ajatellen pitäisi olla minkäänlaista tarvetta. Mutta jostakin tämä tarve silti kumpuaa.

Jonas Kaplanin tekemä tutkimus osoittaa hyytävästi, miten puolustamme omaa näkemystämme toisen eriävää mielipidettä vastaan aivan kuin puolustautuisimme fyysistä hyökkäystä vastaan.

Tällainen evoluutiobiologian armoilla oleminen ei kuitenkaan ole kovin sivistynyttä eikä varsinkaan kohottavaa. Lisäksi se vie paljon energiaa ja ihmissuhteitakin huonoon suuntaan. Tällaisten tutkimusten varsinainen anti onkin herättää meidät mahdollisuuksille ottaa askeleita eteenpäin omassa evoluutiossa. Kun yksikin ihminen muuttaa reaktiivista käyttäytymistään, muut voivat ottaa oppia rauhallisesta, vanhemman valtionaisen myhäilystä eri näkemyksille. Tästä syntyy ennen pitkää kulttuurievoluutio.

Meillä on varaa tähän.

Ei toisten mielipiteet meitä uhkaa – emmehän elä banaanitasavallassa.

”Näin on melkein jokainen maailman innovaatio syntynyt.” päättää Markus bloggauksensa. Meillä voisi hyvinkin olla tällaisia sivistysinnovaatioita. Koska tarvitsemme niitä juuri nyt enemmän kuin useimpia nokkelia appseja.

Niin sydämes rakastuu turvaan

Näin sanaili Ismo Alanko Sielun veljien ensimmäisellä levyllä kappaleessa Turvaa. Siitä, mitä tarrautuminen turvaan ja siitä kiinni pitäminen merkitsevät. Turvaan voi jäädä kiinni – ja helposti jääkin.

Koska se käy itsestään. Miten?

Naurettiinko sinulle koulussa, kun vastasit väärin? Katsoivatko kollegat sinua oudosti, kun teit aloitteen palaverissa? Tällaiset kokemukset, niihin ”oikean” tarinan liittäminen ja kokemusten aika ajoin tapahtuva hautominen vahvistavat tarvetta turvallisuuteen. Ja liittävät elämisentunteen biologiseen perustaan:

·     Turva on aivojen perustavin toiminto. Aivojen perimmäisin tehtävä on pitää ruumis hengissä.

·     Mielen tärkein tehtävä on estää mieltä hajoamasta eli turvata itsensä.

Näiden kahden sidos on todella luja ja jyrää kaiken muun alleen tavalla, joka ei jätä ihmettelemiselle sijaa. Turvallisuus ensin.

Tämänkö edessä on antauduttava: noukänduu? Tehdasasetuksilla mennään elämän läpi?

Tuskin, sillä tällaisia asetuksia ihmisessä on muitakin:

·     Rasvan ja sokerin yhdistelmä on ikiaikaisesta tarpeesta muistuttava mielihyvän lähde, jolle estoitta antautumisesta ei tavallisesti seuraa hyvää. Vähemmällä voi paremmin.

·     Negatiivisuus on aivojen ja mielen oletusasetus: huonoimman vaihtoehdon olettaminen on pitänyt meidät hengissä. Negatiivisuus myös jättää syvemmän kokemusjäljen. Meidän ei tarvitse silti olla ja asennoitua negatiivisesti. Sitä kutsutaan myönteisyyde(n harjoittelemise)ksi eli paremmin voimiseksi.

Antautumisen sijasta voimme itse luoda itsessämme ja teoissamme parempaa tasapainoa Aristoteleen kolmijaon mukaisesti: pelon vastakohta ei ole rohkeus vaan uhkarohkeus. Rohkeus on tasapainoa – rohkeus elää vähän isommin, toteutua itseään syvemmin ilmaisten ja toisten kasvua edistäen. Mieluiten nämä kolme yhdessä.

Tästä voi tehdä yksinkertaista kysymällä oikeat kysymykset:

·     Mitä pelättävää minulla todellisuudessa on? Miten luon avoimemman suhteen itseeni?

·     Miten luon sellaisen suhteen esimerkiksi kollegoihini, ettei minulla ole pelättävää – eli opin tuntemaan heidät paremmin ja tajuan, etteivät he halua vahingoittaa minua?

·     Miten vahvistan rohkeuttani ja luottamusta suhteessa itseeni esimerkiksi kysymällä aika ajoin vaikeita kysymyksiä: Kohtaanko itseni ja todellisuuden rehellisesti? Uskallanko kysyä elämän suuria kysymyksiä?

Epäluuloisuuden voi vaihtaa lähtökohtaiseen luottamiseen: päätän tietoisesti luottaa jatkuvan epäilemisen sijasta. Itsensä ja evoluution vähäinenkin ylittäminen tekee suuren eron entiseen. Seuraa vapautuminen jatkuvasta varuillaan olemisesta ja ennakkoluulojen suojaamasta elämästä.

Se on varma tapa varmistaa sellainen… keskikaikenlainen elämä… Pelkistetty elämä pelkureille, ja yhteiskunta tukee. Alf Rehn (Minna Marshin kirjassa Intohimo – lukusuositus)

Tämä maailma on varovaisten kamreerien.

Ole kuivan asiallinen mieluummin kuin intoilija. Sano mieluummin vähemmän kuin liikaa ja jätä kaikki ei-välttämätön tekemättä. Parempi olla varovainen ja sovinnainen ja varmistaa, että olet turvassa etkä ylitä rajoja.

Seuraus: järkyttävä määrä potentiaalia jää käyttämättä päivittäin.

Minun ei tarvitse olla kamreeri. Voin muuttaa tätä asetelmaa ja muuttua niin, ettei turvan tarve ole etusijalla. Ja voin houkutella muut mukaan.

Voin siedättää turvan tarvettani ja oppia antamaan pelon olla vaikuttamatta niin paljon. Kyse on asettumisesta biologiaa ja evoluutiota vastaan. Kyse on sivistymisestä, itsensä voittamisesta – siitä, miten todellinen kehitys tapahtuu. Sisäisessä avaruudessa nämä ovat suuria askeleita yksilölle –  ja ihmiskunnalle.

Voin vähentää turvallisuuden tarvettani harjoittelemalla.

·     Katson itseeni syvemmälle kuin aiemmin.

·     Otan esiin itselleni vaikean asian.

·     Teen itselleni merkityksellisiä asioita pelosta huolimatta.

·     Leikin pelkoni ja rohkeuteni rajapinnassa.

Tehdä, pieniä askeleita tai suuria asioita. Voin todeta itselleni: en tarvitse näin paljon turvaa tässä. Voin kuoriutua sen alta esiin. Voin sivistyä, tämä on tietoiseksi tulemisen ja harjoittelemisen tie.

Luottamusta niin itseen kuin maailmaan voi harjoitella kuten mitä tahansa muutakin asiaa. Asiat eivät vain näytä toiselta vaan ne ovat toisin.

Kai sä maksat mitä vaan pikku pisarasta turvaa. Ehkä ei enää näin?

Kaipaatko apuja harjoittelemisessasi? Soita 050 3840727/Mikko.