Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Avainsana: sydän

Mitä tekee mieli?

Erään keskustelun yhteydessä muistelin kaikkien aikojen ensimmäistä valmennettavaani. Hän oli menestyksekkäästi tiimiään vetävä asiantuntija. Sitten kaikki alkoi murentua hänen ympäriltään: ensin tiimin sisältä hyökkäykset hänen esimiestaitojaan kohtaan, sitten yt-neuvottelut, avioliiton hajoaminen,… Aloimme rakentaa hänen identiteettiään melko alusta. Ja kun olen seurannut hänen elämäänsä, onneksi aloimme. Sanat usein toimivat hyvin sydämen jatkeena.

Mietin tätä tapausta, koska ytimeltään vastaavanlaisia on tullut vastaan kymmeniä. Ydin on siinä, että oma mieli on jätetty niin sanotusti oman onnensa nojaan, luonnontilaan. Tai ehkä tarkemmin: ulkoisten tukien nojaan. Ja kun nämä pettävät, mieli jää tyhjän päälle ja paljastaa itsensä, salatun elämänsä.

Mitä silloin tekee mieli?

Tämä hädissään oleva ja huomiota vaativa, ei-aikuisen tasolle kehittynyt mieli voi heittäytyä todella hankalaksi. Parempien tarinoiden puuttuessa se alkaa uskoa todella huonoja tarinoita, ennen kaikkea itsestä mutta myös ympäristöstä. Syntyy paljon pakkoa, mielen mustuutta ja harhojakin.

Vaikka useat ovat valinneet suhteeksi mieleensä ”näillä mennään”, voi aina valita toisin.

Parasta on luoda ja vahvistaa sisälleen omaa tukipilaria.

Se ei tarkoita, etteikö edelleen tarvitsisi työtä ja ihmissuhteita ja toisten apua, mutta oma tasapaino ei ole yksin niistä riippuvainen. Koska sinä olet sinä, paras ystäväsi.

·     Omaan mieleen voi luoda vähitellen suhdetta eikä se ole edes vaikeaa. Suuri osa mielestä heijastuu näkyvään eli ulkoiseen toimintaan, sanoihin ja ajatuksiin. Tätä näkyvää reflektoimalla oppii hyvinkin tuntemaan itseään.

·     Itsetuntemuksen vahvistuessa oman mielen toimintaa voi alkaa muuntaa toivomaansa, omien arvojensa ja todellisen minänsä suuntaan. Tämä on usein hidasta työtä, sillä se on samalla sisäisten työkalujen kehittämistä.

·     Mielen vajaatilat vaihtuvat vähitellen täysitiloiksi: mielen rajoitusten purkaminen ja kaikesta ankeuttavasta irtipäästäminen merkitsee elämän laajentumista. Vähitellen havahtuu huomaamaan, että minusta on paljon enempään ja olen ihanampi kuin kuvittelin.

Tämä prosessi on tie tarvittavan etäisyyden ottamiseen omaan mieleen,

joka ei kaikesta samastumisesta huolimatta ole sama kuin minä. Mieli on joukko toimintoja, joita minän tehtävä on johtaa. Etäisyyden ottaminen on tie paremman näkemiseen ja paremman tekemiseen.

Mielelle kannattaa antaa huomiota ja siihen kannattaa tutustua ennen kuin on pakko. Ottaa – koska niitä ei kukaan anna – hetkiä, jolloin kääntää katseensa ulkomaailmasta sisäänpäin. Siitä se alkaa.

Saatko mielesi toimimaan omaksi ja muiden parhaaksi vai kaipaatko apua? kysyy Mikko @ Peilaus

Totuudellisuus

Miten totuudellisuus onkin niin ankara haaste, ettei siihen yllä kuin parhaina hetkinään, sydän aivan auki, molempiin suuntiin eli itselle ja toiselle?

Kun liikun ihmisten parissa ja avaan suuni, tuntuu kuin sanani peilaisivat niitä kaikkia sosiaalisia pelejä, joita olen elämän kulkuni varrella oppinut pelaamaan. Haluan olla rehellisempi, avoimempi, todempi ja silti hukun tähän ”elämän mutaan”.

Valheellisuudesta on huomaamatta tullut sellainen osa elämää, ettei siihen enää kiinnitä edes huomiota. Kyse on esittämisestä, ”toisenlaisen kuvan antamisesta”. Kielikin tuntuu peliltä, jonka tarkoitus on usein pikemmin peittää kuin paljastaa, enemmän sulkea kuin avata.

Isommissa sosiaalisissa ympyröissä, työpaikan ja muiden yhteisöjen kulttuurissa tämä on enemmän sääntö kuin poikkeus. Sosiaalisuus on hyvin sovinnaista, sen sijaan että se olisi rehellistä, aitoa ja ihmiskeskeistä. Voiko rehellisyyttä oikeasti olla kuin kahden välillä, suhteessa itseen tai toiseen ihmiseen?

Näyttökuva 2015-02-13 kohteessa 7.40.18

On olemassa kohtaamisen taso ja tapa, jossa ihminen voi antautua toisen eteen täysin paljaana ja löytää syvän henkisen ja fyysisen yhteyden. Meillä jokaisella on sielussamme se kaikkein pyhin oma alueemme, jota yleensä varjelemme tarkoin. Pystytämme muurit sen ympärille. Silti jokainen meistä toivoo, että kykenisi jakamaan elämän kaikki alueet toisen ihmisen kanssa.

Jari Ehrnrooth

Mikä saa minut kirjoittamaan tästä?

Arkinen oleminen ja käyttäytyminen vie valtavan määrän energiaa, koska totuudenvastaisuus on taistelua totuudellisuutta vastaan. Samanaikaisesti jää hyödyntämättä ja käyttämättä se koko resurssi, mitä ihmiset voisivat avoimessa ja rehellisessä, takki auki -kulttuurissa antaa toisilleen, työyhteisölle ja yritykselle.

Onko kaiken takana pelko? Tukeutuessani ensisijassa yhteisön miellyttämiseen menetän helposti itseni tai ainakin yhteyden itseeni. Itseni myyminen on hintavaa puuhaa, seuraukset ovat karut eikä energiatasokaan kohoa.

Kun tutkiskelen omaa sydäntäni, ensin ei näy mitään, koska valheet eivät ole räikeitä vaan business as usual. Sitten vähitellen tuon hämäryyden keskeltä sarastaa miellyttämistä, sanojen kyseenalaista asettelua, tietämisen esittämistä ja vain turvallisen näyttämistä.

Miten rohkaisisi sydäntä olemaan aito? Tiedän: rohkeutta ja luottamusta voi kasvattaa vain luottamalla ja olemalla vähän rohkeampi kuin luontaisesti olisi.

Mikä minua oikeasti voi satuttaa? Ja miksi pelkäisin tuota kipua, joka syntyy siitä, että olen enemmän kaikkea sitä hyvää, jota syvällä sisimmässäni olen?

Voin harjoitella ääneen sanomista ja näkyvämmäksi tulemista, sellaisenaan.

Voin nostaa silmikon, voin riisua haarniskan, voin ojentaa paljaan käteni.

Ja sitten mieleeni tulee vanha zen-harjoitus totuuden puhumiseen. Se toimii kuin palauttavana harjoituksena, puhdistuksena:

Sanon ääneen sen, mitä aistini nyt välittävät. Tämä vie minut takaisin siihen, mikä on totta. Matka laajempaan totuudellisuuteen voi taas jatkua.

Arvosta

On helppoa huomata, mitä arvostaminen saa aikaiseksi, kun kokee tulevansa arvostetuksi.

Sielun silmien eteen avautuu uusi, mahdollisuuksien maailma. Sellainen, jonka on voinut itse aavistaa, mutta jonka on joko kadottanut tai johon ei vain yksin koskaan yltänyt.

Toisinaan tulee yksinkertaisesti hyvä olo. Sellainen, että joku on nähnyt sen hyvän minussa, jonka useimmat sivuuttavat. Joku on pysähtynyt sen verran, että on huomannut minut, kiinnostunut minusta, ehkä tehnyt kysymyksen. Hänellä on ollut harkintakykyä, inhimillisyyttä ja sydäntä.

Toisinaan kokemus positiivisesta huomiosta on niin vahva, että syntyy rakastetuksi tulemisen kokemus. Joku näkee siihen ihmiseen joka olen ja avaa minullekin pääsyn siihen.

Tällaiset kokemukset havahduttavat: Miksi en antaisi vastaavaa huomiota ja arvostusta itselleni? Olisi johdonmukaista, että juuri itse arvostaisin itseäni, koska tunnen itseni ja parhaat puoleni paremmin kuin kukaan toinen.

Näyttökuva 2014-12-19 kohteessa 11.01.07

Näin ei kuitenkaan tavallisesti käy. Mitä harvemmin minua on arvostettu eli autettu näkemään, mitä kaikkea hyvää minussa on, sitä vaikeampaa minun on herätä sille. Ja koska ympäröivä maailma johdonmukaisesti kieltää ylpeilemästä omilla hyvillä ominaisuuksilla, ulkoisen huomion odottamisesta tulee elämäntapa sen sijaan, että itse toimisi asian edistämiseksi.

Lisäksi elämään tulevat tilanteet:
”Erityisesti niissä tilanteissa, joissa toinen käyttäytyy ei-toivotusti, potentiaalin näkeminen on vaikeaa. Peli on menetetty, jos kielteiset tunteet saavat otteen ja ne välittyvät suoraan tai epäsuoraan toiselle.” Ristikangas, M-R ja V: Valmentava johtajuus

Onneksi sen ei tarvitse mennä näin. Itseäni arvostamalla saan hyvät puoleni paremmin esiin ja loistamaan. Loiste kutsuu oikeanlaatuista huomiota ja arvostusta luokseen. Usein se vaatii etsimistä ja uskallusta löytää, mutta uskallus palkitsee kuten elämä – runsautta tarjoten.

Katso myös: Ari Rämön erinomainen blogi arvostavasta johtamisesta löytyy täältä.

P.S. Tämä oli vuoden viimeinen Peilaus-bloggaus. Kiitos lukijat kommenteista ja keskusteluista. Ensi vuonna uusin aatoksin.

 

 

Sydän ja sielu

Kun puhuin mieliaiheestani eli potentiaalin toteutumisesta autonomian ja kokeilukulttuurin kautta, löytyi innostuksen keskeltä yrmyilyä: ”Get things done! Sillä on menty tähän asti ja siitä työssä kuitenkin on kyse. Muu on aika hömppää.”

Ihmettelin sitten ääneen, miksei edes oman tilan ja mahdollisuuksien parantaminen olekaan kaikkien mielestä hyvä homma, joku valisti minua: ”Tajuatko, että vain harva on niin vahva, että uskaltaa? Epäonnistumiselle nauraminen sattuu ja opettaa kertalaakista pysymään ruodussa.”

Missä kirkkain valo, siellä synkin varjo?

Ainoa valintamme liittyy siihen, miten täysipainoisesti osallistumme. Tämä on suurta uskallusta.

Brené Brown: Uskalla haavoittua

Sanotaan, että jokainen syntyy tänne sydän auki, muttei mene montaakaan vuotta, kun ihminen oppii sulkemaan sydämensä, suojaamaan sen kivulta. Eikä syyttä: harva kykenee sellaisen kivun kanssa elämään?

Sydämensä suojaamisella eli itsensä kovettamisella jää paitsi paljosta:

  • Sydämen lämpö leviää luontaisesti sisään- kuin ulospäin.
  • Sydän kertoo oikean suunnan eteenpäin kun sitä kuuntelee.
  • Sydän on portti syvemmän itsen äärelle.

Sydän sytyttää tahdon ja luo samalla yhteisen tunteen, jonka avulla luodaan uutta. Uuden luomisen äärestä syntyy yksilöllinen panos maailmaan.

Edellytys on uskallus hetkessä, ja sydämen lujuus vahvistuu. Ennen pitkää palaa asialle, jolle antautua ja antaa kaikkensa.

Näyttökuva 2014-09-26 kohteessa 11.26.09

Pystytkö kuvittelemaan, mitä tapahtuisi, jos kaikki olisivat täysillä mukana? Tai jos keskustelut käytäisiin sydän auki niin työpaikalla kuin kotona, suojauksia purkaen?

Kun ihmiset antaisivat parastaan ja sielun syvyydet avautuisivat. Kun pelko hetkeksi väistää, tällaisia hetkiä syntyy.