Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Tag: tahto

Suorittamaan

Ihminen ei synny suorittamaan. Se on opittu taito.

Toisaalta ihmiset voi jakaa taipumuksensa mukaisesti kahteen: suorituskeskeiset ja elämyskeskeiset. Näiden kahden välisestä tasapainottelusta syntyy usein… tasapainoisempaa elämää.

Suorittaminen on sitä, että tehdään vain koska niin sanotaan vaikkei huvittaisi. Sellainen on ihan välttämätöntä. Hetkellisen fiiliksen mukaan eläjät kuolivat ennen nälkään tai joutuivat petojen syömiksi. Nykyisin he asuvat synnyinkodissaan aikuisenakin tai elävät muuten vaan toisten kustannuksella.

Hyvää suorittaminen on kun siivoaa omat sotkunsa, hoitaa sovitun ajallaan, tekee velvollisuutensa/osuutensa ja saa hommat tehtyä.

Näyttökuva 2014-04-03 kohteessa 21.55.39

Huonoa se on silloin, kun ei osaa pysähtyä eikä koskaan kysy sen perään, mitä oikeastaan itse haluaisi. Eli yhteys itsen ja tekemisen välillä puuttuu.

Toimiminen ja kysyminen ovat kummatkin inhimillisiä ja kummallakin on aikansa.

Suorittaminen ja kuvitelmat

Jossain on tasapaino oman toteutumisen haluamisen ja maailman tarpeiden tyydyttämisen välillä.

”Jos kerran lähdet juoksemaan, saatat juosta lopun elämääsi, joka saattaa loppua lyhyeen.”

Sukupolvet ennen meitä osasivat suorittaa. Tänne nyt syntyvien sukupolvien kiinnostus suorittamiseen näyttää vähenevän. Koska se voi vähetä.

Näiden sukupolvien välitilassa unelmilla ja kuvittelulla on sijansa. Mielikuvitus on yhteyttä itseen, usein seuraavaan askeleeseen. Mitä tehdä, jos aika ei menisikään velvollisuuksien täyttämiseen ja ulkoiseen puuhasteluun? Tuleeko tilalle vain sitä, mitä ympäristöllä on tarjolla?

Suorittamisen perintö

Pahinta suorittamisessa ei välttämättä ole itsensä kadottaminen vaan vähintään yhtä ikävää on se, että suorittamisen takia tekemiseen kasvaa tahdon kynnys. Eli rutiinien ulkopuolella olevia asioita ei saa tehtyä.

Miksi? Koska kaikki mikä on rutiinien automatiikan ulkopuolella, kysyy itsenäistä tahtoa. Sen suorittamisen kulttuuri on tehokkaasti syönyt, viimeistään koulusta lähtien.

Ihminen jää helposti lamaannuksensa taakse. Ja syvällä ja vahvasti hyvinvoiva mukavuudenhalu on tässä kohtaa mukavaa seuraa. Lopputulos: suurin osa asioista, todellisista asioista, uusista asioista, tärkeistä ja olennaisista asioista, uutta luovista asioista, jää tekemättä.

Mahdollisuudessa

Valoisamman tulevaisuuden voi luoda jokainen oman elämänsä agility-koulutuksen käynytkin:

  • Luon mieleni hiljaisina hetkinä takaisin yhteyden itseeni ja pidän sitä yllä eli palaan yhteyteen aina uudestaan. Yhteyden luomisen ydin on rytmissä ja erityisesti tauoissa, joissa etsin mielen hiljaisuutta, rauhoittumista ja jäsentymistä. Itsensä tunteminen itsessään: Onko oloni kokonainen? Hengittääkö elämäni rauhassa, omassa rytmissään sisään ja ulos?

Näyttökuva 2014-03-27 kohteessa 21.56.21

  • Harjoittelen tuon tahdon kynnyksen madaltamista itse tietoisesti päättämälläni, säännöllisellä tekemisellä. Kaikki tietoinen toistaminen ja rytmisyys eli harjoittelu alentavat tahdon kynnystä. Tekeminen ei ennen pitkää vaadi enää kognitiivista ponnistelua vaan se vain tehdään kun hetki koittaa: on aika, just do it.

Kun tarkemmin ajattelee, nämä kaksi johtavat samaan asiaan.

 

 

 

hr vai HR

”Mä tapaan HR-ihmisiä säännöllisesti. Ja ikävä sanoa, että HR on suurimmassa osassa yrityksiä kuin vaimo perisaksalaisessa perheessä: täysin alistettu yksinvaltiaalle isälle (toimari/johto) ja jota lapset (alaiset/henkilöstö) katsoo joko säälien ja kaunaa kantaen: mikset sä helvetissä tee jotain?!” Toimitusjohtaja

Näyttökuva 2014-03-31 kohteessa 21.31.55hr

Joissakin yrityksissä HR puolestaan on kuin kulissi tai kuten joku hauskasti sanoi ”alibi HR”:

”Se on ihan kuin oltava mutta mitään todellista merkitystä sillä ei alun perin ole ollutkaan. Siihen on palkattu joku keskinkertaisuus, joka ei välttämättä edes ymmärrä, että hänen tehtävänään ei ole saada aikaan mitään.”

Poikkeuksen muodostaa muutama virkistyspäivän, joiden suunnittelemiseen hän saa helposti kulumaan muutaman kuukauden. Ja seuraavat kuukaudet kuluvat, kun hän metsästää palautetta virkistyspäivästä ja analysoi sen merkityksiä tulevaa virkistyspäivää silmällä pitäen.

”Tiedätkö kuinka moni HR on aivan pihalla siitä, mitä heidän pitäisi tehdä? Aivan-liian-moni. Useimmiten ne on tosi hyväntahtoisia samalla kun ne on tahdottomia.”

HR

Jossain skaalan toisessa päässä ovat HR-ihmiset, joilla on paitsi omaa tahtoa, heille on myös annettu runsaasti valtuutusta, tilaa ja itsenäisyyttä toteuttaa sitä. Usein tällaisilla HR:llä on ajatus siitä, miten ”ihmiskapitaalia” hoidetaan niin että sen arvo kasvaa kaikkien eikä vähiten ihmisten omissa silmissä.

Näyttökuva 2014-03-31 kohteessa 21.34.42

”Meidän HR:n aktiivisuus näkyy siinä, että hän elää arjessa mukana ja keskustelee ihmisten kanssa ja kuuntelee. Näin hän on aika hyvin selvillä, miten ihmiset jaksavat ja samalla, mitä heillä on menossa. Ihmisistä näyttää nousevan hyvää settiä myös HR:lle kun on taitoa poimia se.” Esimies

HR kulkee rinta rinnan ja edelläkin johdon strategioista eli on oikeasti kehittämässä yritystä henkilöstön toiminnan, hyvinvoinnin ja mahdollisuuksien kautta. HR on proaktiinen ja hänellä on koko ajan menossa jotakin hanketta joidenkin ihmisten kesken tai suhteen yrityksessä.

Hän ei odota mitä tulevaisuus tuo tullessaan vaan luo sitä. Kaikkien parhaaksi.

Millainen hr tai HR teillä on? Miten sinä omalta osaltasi autat yritystäsi HRstymään?

Mittaa ihan keskenäs!*

Keskustelin viime viikolla erään kansainvälisen yrityksen tutun toimarin kanssa ja kävi ilmi, että he olivat tehneet laajan henkilöstökyselyn loppusyksystä. Tätä seurannut keskustelu yllätti.

Mitataan, mitataan

Lähdin kysymään huolettomasti:

–       No, millon aiotte pistää muuttumaan?

–       Niin, siis koko tää vuosihan tässä menee ennen kuin nää kartotukset on analysoitu eli varmaan ens vuoteen menee, ennen kuin tästä jotakin seuraa.

Olin varma, että kuulin väärin: koko vuosi?

Näyttökuva 2014-03-03 kohteessa 22.05.46

Mittaamisen hyvä puoli on selkeys mutu-fiilistelyn sijasta – jos mittarit ja mittaamistavat ja niiden analysointi on laadukasta. Pulma on se, että mittaaminen herättää tunteen kuin olisi tehty jotakin, vaikka varsinainen työ on vielä tekemättä. Siis se kaikki, mihin mittaamisen avulla yritetään päästä eli mitä lukujen valossa muuttaa.

Toinen, vielä suurempi pulma on se, ettei mittaamisesta välttämättä seuraa mitään. Tai kuten Siili Oyj:n Aki Ahlroth toteaa blogissaan: ”Ärsytät ihmisiä kyselyillä, jotka eivät johda mihinkään toimenpiteisiin.”

Vain tee se

Olen ehdottanut yrityksissä – johdon, esimiesten ja henkilöstön valmentamisen suhteen – että mittaamisen sijasta tehtäisiin ensin. Tekemisen kautta saataisiin arvokkaampaa ja konkreettista tietoa siitä, mitä tulisi muuttaa. Ja samanaikaisesti – hei! –  muutettaisiin asioita.

Yritykset jakautuvat vielä kahteen:  Jotkut kaipaavat kovasti lukuja ja pitävät niistä kiinni. Toisilla on vähän luovempi eli tehokkaampi ote asioihin: fire – aim!

Luvuilla on roolinsa ja toisinaan tärkeä sellainen. Vasta tekeminen on kuitenkin se, joka muuttaa asioita. Ja jostain syystä kynnys tekemiseen on edelleen korkeampi kuin mittaamiseen.

Näyttökuva 2014-03-03 kohteessa 22.08.16

*Otsikko tulee tilanteesta, jossa kaksi vanhinta lastani olivat pienenä löytäneet käsiinsä mitan. He mittailivat sillä innokkaasti, kunnes esikoinen pudotti mitan pikkuveljen varpaille. Siitä kirposi otsikon ajaton lausuma.

Mestarit

Oppiminen on osa kehittymistä. Monesti luullaan, että oppimisen taustalla olevaa oppimistahtoa joko on tai ei ole, mutta todellisuudessa sitä voi kehittää ja siinä voi kehittyä.

Palaute, tahdon kysymys

Nuorena opiskelijana olin kesätöissä hoitamassa kehitysvammaisia. Minulla oli esimies, joka kysyi minulta ensimmäisen työpäivän päättyessä: ”Haluatko sinä oppia?” Vähän hämilläni vastasin myöntävästi. Esimiehen suupielet kääntyivät ylöspäin: ”Hyvä, niin minäkin.”

En tiennyt, mihin lupauduin. Siitä päivästä lähtien sain suoraa ja selkeää palautetta päivittäin. Oma osaamistasoni suhteessa opeteltavaan kävi hyvin selväksi. Aluksi se tuntui karulta ja vaikealta ottaa vastaan sillä tuntui, että tein kaiken absoluuttisen väärin. Vähitellen tilanne muuttui. Lopulta odotin noita palautehetkiä.

Kesän viimeisessä keskustelussamme vaihdoimme näkemyksiämme siitä, mitä olimme oppineet. Itse olin oppinut ihmisenä olemisesta, omasta toiminnastani ja sen vaikutuksesta ja ennen kaikkea itsestäni. Entä esimieheni: ”Aluksi opin jokaisesta sinun tekemästä virheestä. Sitten vähitellen opin sinusta ja itsestäni. Lopulta opin antamaan sinulle palautetta niin, että sen vaikutukset olivat mahdollisimman hyvät.”

Hän oli oikeasti tahtonut oppia ja oppi myös. Saamani palaute eli ulkopuolisen näkemys kaikesta siitä, mitä en itse nähnyt, osoittautui kullan arvoiseksi.

Esimerkki ratkaisee

Valmentaessani esimiehiä kyse on samasta asiasta: tahdotko oikeasti oppia? Tahdonko itse oppia paremmin valmentamaan juuri näitä esimiehiä, haluaako esimies oppia paremmin sparraamaan omaa tiimiään. Sillä yhtä ei tueta ja auteta samalla tavalla kuin toista.

Näyttökuva 2014-02-24 kohteessa 21.39.40

Oppimisen voi tässä yhteydessä kiteyttää näihin kolmeen:

  • Oppia toisesta ihmisestä ja itsestä.
  • Oppia työstä ja siitä, miten monella tavalla sitä voi tehdä.
  • Oppia antamaan palautetta, tilaa ja apua ja tukea.

Opettaja on yhtä paljon oppimassa kuin se, jota on opastamassa. Mahdollisuudet oppia ovat yhtä suuret – jos ei aseta mitään turhaa oppimisen tielle. Ja mikä on päämäärä? Olla esimerkki oppimistahdosta. Jos menee paikalle ylimielisenä osaajana, oppiminen ei sytytä.

Keitä ne on ne sankarit

Monet menestyvät ihmiset ovat intohimoisia oppilaita. He ovat hereillä ja halukkaita oppimaan ja omaksumaan uutta. Osalle se on myötäsyntyistä, osa on kehittänyt sitä sen lisäksi itse.

He ovat sankareita siksi, että he eivät opettele ja opi siksi, etteivät he osaisi vaan siksi, että haluavat oppia lisää. He harjoittelevat asioita kaiken aikaa. Aivan kuin vanha sanonta sanoo:

Harjoitus tekee mestarin. Mestari harjoittelee aina. Mestari on mestari oppimaan.

Mestariksihan voi tulla kuka vaan: kun harjoittelee, oppii.

Mestaruutta kannattaa tavoitella, jos oikeasti haluaa olla antamassa maailmalle parasta. Ja jos omalta osaltaan haluaa olla vaikuttamassa siihen, että yritys on vielä seuraavanakin vuonna olemassa.

Hyvä harjoitus, parempi mieli

”Just do your practice and all will come to you.” Niin sanotaan. Kun pidät huolta harjoittelusta, harjoittelu pitää huolta sinusta.

Mieli paranee, kun tahtoo sitä.

Mitä harjoittelusta saa?

Harjoituksensa kannattaa valita hyvin, sillä niillä on seurauksia. Harjoituksia voi arvioida monestakin näkökulmasta:

  • Lisäävätkö ne sitä voimaa, jolla ohjaan itseäni?
  • Tuottaako niiden tuoma kehitys iloa myös ihmisille, joiden kanssa olen tekemisissä?
  • Saanko niiden kautta paremman yhteyden itseeni?

Näyttökuva 2014-02-14 kohteessa 9.39.34

Harjoitteleminen on arvojen harjoittamista, samalla omien hyveiden harjoittamista. Hyveet muuttuvat käytännön teoiksi, mistä seuraa parempi mieli. Mieli, jonka toiminta vastaa eilistä paremmin siihen, mitä sen avulla on mahdollista saavuttaa. Harjoittelemisen kautta kohottaa itsensä sinne, missä haluaa olla.

Harjoitteleminen on

Harjoitteleminen on tietoinen suhde harjoittelemisen kohteeseen: asiaan, tilanteeseen, toisiin ihmisiin, itseen. Se on läsnäoloa, aktiivista uuden suhteen ja elämän luomista.

Ei siis rutiinia, ei toistoa vaan havahduttavaa ja toisinaan vavahduttavaa uutta. Mahdollisuuksien kohtaamista, näkemistä ja luomista.

Parempi mieli on parempi yhteys, se on levollinen ja sopusoinnussa oleva ja elävä mieli. Se on jotakin omempaa kuin aiempi, jotakin, mistä sydänkin iloitsee. Aluksi se on mahdollista lyhyessä hetkessä, sitten sen soitto laajenee.

Elämän paradoksi

Saat sen, mitä harjoittelet. Saat myös sen, mitä tiedostamattasi toistat.

Elämä tuo eteen peilin ja kysymyksiä: Mitä oikeastaan haluat? Mikä sinulle on olennaista? Millainen elämä riittää sinulle?

Kun pääsee rentoon tilaan,  löytää vastauksia, jotka ovat itsessään peili.

Merkillinen selkeys

Huomaan, että mitä vähemmän itsetietoisuus auttaa minua näkemään itseäni, sitä enemmän olen ulkoisten ja sisäisten ärsykkeiden armoilla ja vain reagoin niihin. Jatkuvasti. Itsetietoisuuteni tuo mahdollisuuden vaikuttaa siihen, mitä ja miten lähden seuraamaan, kun jokin minussa laittaa minut liikkeelle.

Lähtöruudussa ei ole tungosta

Kun katson itseäni ja tuntemiani ihmisiä, huomaan, että ihmiset ovat hyvin eri tasoisesti ja eri tavalla  tietoisia itsestään.

Varhaislapsuuden aamuhämäristä itsetietoisuuden mahdollisuuteen on ponnistanut eri valmiuksin varustettuja ihmisiä. Toisilla on enemmän taipumusta olla tietoinen itsestään kuin toisilla. Ja kuten elämässä ylipäätään, taipumuksilla on tapana vahvistua ja ei-taipumuksilla tapana jäädä kehittymättä.

Siksi lopputulos on juuri sitä miltä se näyttää. Maailmassa tulee vastaan eri asteisesti itsensä suhteen hereillä olevia ihmisiä. Eikä siinä kaikki: toisilla on halu lisätä itsetietoisuuttaan, toisilla on halu kääntää kylkeä.

Miksi, voi miksi?

Itsetietoisuus jos mikä lisää tuskaa. Olin hetki sitten paljon onnellisempi kun en tiennyt, että minussa on tällainenkin, vähemmän mukava tapa. Vai olinko? Mikä ajaa minut lisäämään sellaista, jonka kanssa on tavallisesti ainakin aluksi epämukavaa elää?

Sama asia kuin ajaa minut harjoittamaan hyveitä eli luopumaan välittömästä mielihyvästä ja tarpeentyydytyksestä. Hyveisiin ponnistamalla palvelen itsessäni olevaa ihmistä.

Ratkaiseva kysymys onkin, mitä tuolla tiedolla teen. Tiedon mukana ei tule taito vaan se on kehitettävä erikseen. Pelkkä tieto merkitsee hämmennystä – mikä on hyvä, sillä se johtaa asioiden uudelleen arviointiin – ja joskus lamaannusta ja vieraantumista. Itsetietoisuus, tietäminen ei vielä merkitse sitä, että sitä osaisi käyttää.

Itsetietoisuudesta itse tekoon

Itseni tiedostaminen ja voimistuva tietoiseksi tuleminen ovat tie itseohjautuvuuteen, itseni ja oman mieleni johtamiseen.

Olen huomannut, ettei kaikkien ole helppoa käsittää sitä, miten radikaalista asiasta on kyse, kun ihminen itse herää itselleen. Ja miten merkittävästä askeleesta ihmisen elämässä on kyse silloin, kun ihminen alkaa aktiivisesti peilaamaan mieltään. Ja kun ihminen alkaa ohjata omaa mieltään, kaikki muuttuu. Se mikä muuttuu ensimmäisenä, on suhde asioihin.

Havahtuminen ja oivaltaminen on ensimmäinen askel itsenäisyyteen. Itsenäisyys merkitsee vapauden kokemista. Kun tulen tietoiseksi oman mieleni toiminnasta yhtäältä ja omasta ulkoisesta toiminnastani toisaalta, prosessit muuttuvat.

Näkeminen

Hämmästyn aina uudestaan siitä, että jo pelkkä näkeminen muuttaa asioita. Näkemisestä seuraa sitten mahdollisuus vaikuttaa.

Käytänkö tätä uutta mahdollisuuttani vaikuttaa ja missä määrin, on kokonaan seuraava luku elämän kirjassa. Yrittäessäni vaikuttaa, kohtaan tavallisesti esteitä. Olenko sinnikäs esteiden voittamiseksi vai annanko periksi – kumpaakin tapahtuu jatkuvasti.

Kuinka tärkeä muutos minulle on, miten se peilautuu arvojeni vasten ja mitä olen valmis uhraamaan sen eteen? Kaikki kysymyksiä, joita puolestaan todellisuus armottomasti peilaa. Jos jotakin tapahtuu tai jää tapahtumatta, se kertoo minusta.

Vaan mitä? Sitä, miten sitoutunut olen arvoihini. Sitä, miten voimissani olen viedäkseni muutoksen läpi, sekä sisäisen voimani osalta yleisesti että suhteessa sen hetkiseen, tilanteeseen sidottuun voimaani.

Voimaksi ja energiaksi

Monet asiat palaavat siihen, miten onnistun pitämään omasta voimastani ja energiastani huolta. Ja tämä puolestaan palaa itsetietoisuuteeni ja sitä myötä kykyyni johtaa itseäni. Valuuko energiani ratkaisevalla hetkellä ulos? Lamaannunko tai luovutanko silloin, kun minulla on todellinen tilaisuus astua eteenpäin?

Tuttuja kysymyksiä harjoitustiellä, samalla perimmäisiä kysymyksiä elämän ja elämisen kannalta. Mitä oikein tahdon? kietoutuu kysymykseen: mihin tahtoni yltää? Sillä se, mihin tahtoni yltää, on kerran ollut se, mitä olen riittävästi tahtonut. Ja se on tehnyt minusta tällaisen, riittävän vahvan yltämään siihen, johon yllän nyt.

Mutta: jos olen riittävästi vahvistunut siinä, mitä voi kutsua vaikka uskoksi itseeni, minulla on näissä tilanteissa kyky ylittää itseni. Jos olen harjoitellut, harjoittelu on tuonut minulle itseluottamusta voittamaan niin hetkellisen heikkouden kuin ylittämään sen, mihin olen siihen asti yltänyt.

Risteyksiä ja risteytyksiä

Näin ei tapahdu aina mutta näin tapahtuu useammin, jos olen tehnyt kotiläksyni eli ollut uskollinen ja sinnikäs harjoituksissani. Jokainen tehty harjoitus lisää voimaani ohjata itseäni ja mieltäni. Jokainen harjoitus myös tekee minut tietoiseksi itsestäni, niin rajoistani kuin vielä vapauttamattomasta potentiaalistani.

Onko oikeastaan niin, että minä olen ja toteudun rajojeni ja potentiaalini risteyksessä, joskus niiden risteytyksessä? Mitä enemmän uskon mahdollisuuksiini, sitä enemmän niitä näen ja sitä enemmän tahtoni niille syttyy. Kun tämä tapahtuu – ja sitä tapahtuu usein – rajoitukset ja esteet ovat vain polku itsetuntemuksen vahvistamiseen ja tahdon voimistumiseen.

Nyt minäkin tiedän, mitä sanonta ’Este on polku’ tarkoittaa.

 

 

Mielekästä

Kun elää yhteydessä sisäiseen elämäänsä, huomaa, miten haurasta se toisinaan on. Tuttua on ajatusten katkeaminen, ideoiden katoaminen juuri kun ne ovat ilmestyneet ja tahdonimpulssien vahvistuminen tai vaimentuminen vastoin tietoista tahtoa.

Toisinaan tämä koskee myös mielekkyyden kokemusta ja sen takana olevaa kokemisen ja kokemuksen mielekkyyttä.

Suuri sympatia

Tavallisesti ensimmäinen suuntautuminen mielekkyyden kokemiseen tapahtuu hamutessamme äitimme rintaa. Nämä ensikokemukset tavallisesti vahvistavat mielekkyyden kokemuksen ja vahvistavat mielekkyyden samalla elämisentunteeksi.

Tällä samalla periaatteella liitymme asioihin, tosin ei aina yhtä ilmiselvästi ja yksinkertaisesti kuin edellä kuvatussa esimerkissä. Sympatia on voima, joka saa meidät liittymään ja haluamaan samaa lisää. Se ajaa meidät uudestaan sen ääreen, jossa mielekkyyden kokemus syntyi.

Näin meille kehkeytyy vähitellen elämä, josta tulee toisinaan hyvinkin meidän näköistämme. Jotkut asiat vetävät puoleensa, toiset eivät. Joku ihminen puhuttelee ja kiinnostaa meitä, toinen on jopa luotaantyöntävä. Meitä ohjaa sympaattinen tunteemme emmekä usein tiedä sen syitä ja motiiveja.

Onko tämä (enää) mielekästä?

Muuttuuko ihminen – ja mihin suuntaan? kysyi Georg Ots vanhassa schlagerissaan. Varmaa on se, että ihminen muuttuu ja sympatiat muuttuvat ja nämä kaksi vuorovaikuttavat tavalla, joka elämää eläessä jää useimmiten huomaamatta. Vasta lopputulos herättää.

Kiinnostus lakkaa, tunnelma väljähtyy, innostus hiipuu. Se mielekkyyden kokemus, joka sai aina uudestaan palaamaan asian ääreen, ei ole enää sama.

Muuttuuko ihminen? Suostuuko näkemään muutoksen vai pitääkö hän kiinni nykyisestä niin, että hiljaisen signaalin on nostettava desibelitasoa? Elämän keltainen kortti muuttuu punaiseksi, oireet alkavat nousta häiritseviksi, lieveilmiöt suuremmiksi.

Sanotaan, että elämä on suurta luopumista. Irtipäästämistä seuraa haikeus ja suru, kun mikään elämässä ei ollutkaan pysyvää vaikka toivoi niin. Kun mielekkyyden tunne katoaa, mitä pitäisi tehdä?

Tilaa elämässä

Onko elämässä tilaa muutokselle vai täytyykö sitä tehdä erikseen? Miten tietoisesti on onnistunut tai uskaltanut järjestää elämän sisäisten olosuhteiden mukaisiksi, sellaisiksi, jossa luopumista tapahtuu kaiken aikaa?

Tähän liittyy myös kokemisen mielekkyys. Kokeminen tapahtuu sellaisenaan eli sisällä heijastuvasta kokemuksesta nousevat tunteet ja ajatukset saavat toteutua paljaasti. Niitä torjumatta, kieltämättä, väistämättä. Oikeasti haasteellista eikä pelkästään elämään liittyvistä sitoumuksista johtuen.

Mielekkyyden synty tapahtuu vastaavuuden kokemisen äärellä, sitä kohti hakeutuessa ja sen kohdatessa. Ulkoinen vastaa sisäiseen tarpeeseen ja laatuun. Tämä on prosessi: elämä kuorii esiin vastaavuutta ja edellyttää sen myötä yhä syvempää liittymistä. Elämä on tässä kohtaa ankara eikä sille vähempi riitä.

Sirkka Santapukilla on tästä hieno vertaus kirjassaan Yhteys:

Kun kananmunankuori rikotaan ulkoapäin, elämä kuolee.

Kun kananmunankuori rikotaan sisältäpäin, elämä syntyy.

Mielekkyyden takana on siis yhteys itseen, sisältä käsin eläminen eli itseohjautuvuus.

Jos antaa elämän tietää

Vaikka tuo elämälle antautuminen, sen myötä eläminen on itsessään haasteellista, siinä ei ole vielä kaikki.

Olisi yksinkertaista ja usein helppoakin, jos voisi vain etsiytyä elämässä tuon vastaavuuden luo. Mutta elämässä on löydettävä oma tahto, jonka avulla menee myös sitä kohti, mikä ei herätä vastaavuutta. Sitä kutsutaan opin saunaksi, jossa saa hikoilla kohti uutta mielekkyyttä.

Tärkeä osa mielekkyyden kokemista syntyy näiden kahden, luonnollisen vastaavuuden kohtaamisen ja itsensä ylittämisen, yhdistelmästä. On luontaisia taipumuksia ja sitten on mentävä sinne, minne ne eivät ikinä veisi. Tahtoa on harjoitettava, muuten se ei jaksa perille asti.

Muuten mielekkyyden kokemuskin jää puolitiehen. Jäädäkö maailmaan, missä ”saatte nauraa, vaikkakaan ette kaikkea nauruanne ettekä itkeä kaikkia kyyneleitänne” (Gibran: Profeetta)? Vai lähteäkö herättämään haaleaa sydäntä, joka tahtoo hehkua kaikissa syksyn väreissä?

Harjoittele kitaraa

Innostan työkseni ihmisiä harjoittelemaan. Lempifraasini on jo pitkään ollut: ”Harjoittelemisen ei tarvitse olla pelkästään kitaran soiton tai Ranskan kielen harjoittelemista, vaan harjoitella voi mitä tahansa.”

Muutama päivä sitten palasin kitaratunneille 22 vuoden tauon jälkeen. Harjoitella voi siis myös kitaransoittoa. Samalla haaveeni stadionkeikkailusta käy tässä vielä toteen, saatte nähdä.

Opettaja jakaa viisauttaan

Kun kitaransoiton opettajani alkoi tarinoida harjoittelemisesta, tunsin outoa kammiovärinää.

Toistoja

”Eihän tämä mitään rakettitiedettä ole vaan kyse on sitkeydestä. Siitä että jaksaa toistaa asioita. 10000 toistoa ja homman osaa varmasti.”

Mitä harjoittelet, sen opit. Tahdosta, päivittäisistä toistoista on kyse. Uusia uria syntyy niin mieleen kuin aivoihinkin. Kuinka paljon oppiminen ja kehittyminen kiinnostavat, siinä määrin raahaat itsesi harjoittelemaan. Huvitti juuri silloin tai ei.

Peilaa

”Kuuntele sitä mitä soitat. Pitkiä, selkeitä ääniä – ei mitä tahansa. Ja selkeässä rytmissä, vaikka sitten kuinka hitaasti. Väärin oppimisen korjaaminen on paljon vaikeampaa kuin oikein oppiminen kerralla. Miksikö niin? Siksi, että jos on oppinut väärin ja sitä aletaan korjata, menettää kykynsä osata kokonaan, hetkeksi. Juuri äsken osasin ja nyt en osaa ollenkaan. Se korpeaa ja mieli palaa mielellään vanhaan.”

Aina peilaa harjoitteluasi. Mikä kaikki muuttuu harjoittelun kautta, siitä tavoittaa paljon kun peilaa, ja kuuntelee. Kehitys etenee oikeaan suuntaan vauhdikkaammin.

Matala kynnys

”Kyse on yksinkertaisista asioista, jotka jokainen voi oppia. Yksinkertaisista liikkeistä, joista vähitellen tulee automaattisia, mutta jotka alussa tuntuu vaikealta. Esimerkiksi se, että täytyy toisella kädellä tehdä yksiä asioita ja toisella toisia.”

Mitä tahansa harjoittelee, kynnys aloittamiseen kannattaa pitää alhaalla. Ja se pysyy matalalla kaiken aikaa, kun ottaa siihen oikean asenteen. Helppoon ei ole oikotietä, mutta aluksi vaikeasta tulee melko pian helppoa, koska ihmisessä olevat järjestelmät tukevat harjoittelemista ja oppimista.

Lahjakkuus

”Tietysti auttaa, jos on musikaalisesti lahjakas tai motorisesti lahjakas. Jotkut hoksaavat nopeammin, joiltakin liike sujuu helpommin. Mutta pitkälle pääsee pelkällä harjoittelulla. Ja harjoittelulla voi korvata paljon sitä, ettei ole niin lahjakas. Jo se, että kuulee, ettei Ukko Nooa mene noin, on musikaalista lahjakkuutta, vaikkei itse osaisi soittaa sitä oikein.”

Lahjakkuus on usein sitä, että pääsee lähtemään muutama metrin etumatkalla. Toisaalta: mistä oikeasti tietää, kuinka lahjakas sitä onkaan, ennen kuin alkaa soittaa – tai harjoitella. Harjoittelu tuo rajoille ja vie niiden taakse. Jokaisella on asioita, joissa harjoittelulla voi korvata lahjakkuuttaan. Ellei näin ole, ei ole koskaan poistunut osaamisalueeltaan.

Säännöllisyys

”Kannattaa soittaa joka päivä sen verran kuin jaksaa. Ei ruveta sunnuntai-iltana hikoilemaan montaa tuntia maanantain soittotuntia varten. Ei myöskään soittaa niin paljon, että alkaa inhota pelkän kitaran ajattelemistakin. Ei se ole sitten enää oikein rentoa harrastustoimintaa. Säännöllisyys on hyve. Niin ne liikeradat käsissä ja aivoissa muuntuu hitaasti käyttöön. Ja tule aina tunneille, vaikket ole harjoitellutkaan. Kun jätät kerran tulematta, kynnys kasvaa suuremmaksi.”

Luo harjoittelusta osa elämää. Jos harjoittelu unohtuu tai jää muuten väliin, jatka reippasti. Pidä kipinä lähellä, harjoittelu vielä lähempänä.

Aina valmiina!

”Nyt on tietysti hyvä soitella, kun on melkein vielä kesä. Mutta kun marraskuun pimeä tulee ja itsetunto on nollassa, niin se koettelee harjoittelua. Varsinkin, kun se on aina välillä vaikeaa. Kysyy siis normaalin sitkeyden lisäksi vähän extraa.”

Ole valmiina, ole proaktiivinen. Valmistaudu etukäteen kohtaamaan vastus. Eli harjoittele asioita, kun olet virkeä ja voimissasi.  Niin asenne ja voima harjoittelemiseen on valmiina sitten, kun sitä koetellaan. Varaudu, asennoidu ja harjoittele.

Livenä!

”Sitten se vaativin homma on se, kun olet yksin harjoitellut kotona ja tulet tänne tunnille ja täällä soitetaan yhdessä. Että se menisi niin kuin samaan tahtiin.”

Kun harjoittelee asioita keskellä elämää, tietoisuus harjoittelemisesta sotkee luonnollista kanssakäymistä. Hyvä pyrkimyksesi sanoa jotain myönteistä johtaa tollona seisoskeluun, kun mitään ei tule mieleen. Harjoitus johtaa soimiseen ihmisten kanssa.

Iloa

”Iloitse pienistä edistymisistä. Ja sitten tee aina mitä voit.”

Itseä kannattaa kannustaa aina kun voi. Harjoittelemaan. Kun tahdon saa liikkeelle, huomaa aina jaksavansa enemmän kuin kuvitteli. Tahto syntyy ja kasvaa esteet kohdatessaan. Tapa syntyy toistosta. Se on killeriyhdistelmä, mihin tahansa ryhdytkin ja mitä tahansa haluatkin.

Sopimus elämän kanssa

Murrosikäisenä luin Elia Kazanin kirjan Sopimus elämän kanssa*. Kirja kuvasi vaikuttavasti sitä, miten elämän voi niin halutessaan järjestää uudestaan.

Itsensä ja elämänsä kanssa voi tehdä sopimuksen. Siinä on jotakin pyhää ja intiimiä, koska välttämättä kukaan ei saa koskaan tietää siitä. Ja tulee hetkiä, jolloin se saattaa olla kaikki, mitä sinulla on.

Sopimus

Sopimus on lupaus ja samalla sitoutuminen. Ulkoiset sopimuksethan liittyvät esimerkiksi avioliittoon tai työsuhteeseen. Kummassakin annetaan lupaus sitoutumisesta siihen, mistä sovitaan.

Joskus kaikki tai riittävä menee hyvin. Toisinaan tulee kaikenlaista hankaluutta, erinäköistä tulkintaa siitä, mitä oikeastaan sovittiin ja mitä se tarkoittaa. Jopa niin, ettei sopimus näytä pätevän enää. Tai se ei tunnu sitovan kuin toista osapuolta.

Oli aika

Vuosia tuon Kazanin kirjan lukemisen jälkeen tuntui, että aika oli tullut sopimuksen tekemiseen.

Tein sopimuksen, jossa sitouduin harjoittelemaan eli tekemään tietyt itse valitsemani harjoitukset joka päivä vaikka mikä tulisi. Se tuntui hienolta. Ja koska se oli minun sopimukseni itseni kanssa, siihen liittyi jokin erityinen tunne pitää siitä kiinni ja noudattaa sitä. Olla uskollinen sille.

Näin jälkeenpäin katsottuna se näyttää jonkinlaiselta vapauden hetkeltä elämässäni. Minun ei ollut pakko eikä kukaan sitä varsinkaan vaatinut. Mutta minusta se tuntui oikealta.

Mihin sitouduin?

Toki näin, että harjoitukset olivat vain työkalu jonkin saavuttamiseen. Toisaalta harjoitteleminen sinänsä oli samalla jotakin, joka piti minut paremmassa hapessa päivästä päivään. Hereillä, itsessäni ja avoimempana kaikelle.

Minkä saavuttamiseen? Oikeastaan kahden asian.

1)   Ajattelen, että voin omalta osaltani ja jopa omalla esimerkilläni olla edistämässä asioiden kehittymistä oikeaan suuntaan. Inhimillisempään, tietoisempaan, vastuullisempaan. Samalla kurottautua ja luoda uutta.

2)   Jotta opin sen, mikä minun on tarpeen oppia. En tiedä, mitä tämä päivä minulle opettaa mutta kokemuksesta tiedän kaksi asiaa:

  • Kaikki opetukset eivät ole helppoja. Oppimista täytyy tahtoa.
  • Nukun helposti opetusten ohi.

Harjoitteleminen herättää minut unestani. Harjoitteleminen antaa minulle tahdon lujuutta ja sitkeyttä kohdata opetukset.

Tästä seuraa

Harjoitteleminen johtaa siihen, että

  • elämän itseohjautuvuus asteittain voimistuu. Tietoisuudellani on tila ulkoisten ja sisäisten impulssien välissä.
  • automaatio muuntuu autonomiaksi. Aiemmin automaattisten toimintojen tilalle tulee itse tietoisesti luotuja autonomisia tapoja ja tottumuksia.
  • kynnys asioihin tarttumiseen ja ideoiden toteuttamiseen madaltuu. Pelko väistyy, kun tajuan, millaisia mahdollisuuksia ja ominaisuuksia oikeasti on vielä löytämättä.

Sopimuksellani valtuutin itseni elämään tällaisen elämän. Oikeasti tuntuu välillä uskomattomalta, että tämä tapahtuu minulle.

Jos sinä tekisit sopimuksen, millainen se olisi?

Tämä on viimeinen blogahdus ennen kesätaukoa. Kiitos sinulle, lukija ja kommentoija ja osallistuja, hauskoista ja innostavista hetkistä. Elokuussa palataan. Kesytöntä kesää!

 

* Kirjan alkuperäinen nimi on The Arrangement. Minusta suomenkielinen nimi on parempi. Tai ainakin se jäi pysyvästi mieleeni. Joitakin vuosia tuon kirjan ilmestymisen jälkeen sama herra Kazan teki aiheesta elokuvan nimeltä Tilinteko. Kirk Douglas loisti sen pääosassa. Muistan vieläkin sen kohdan, jossa Douglasin esittämä Eddie Anderson suojaa päänsä ohjatessaan autonsa rekan alle. Muuttaakseen elämänsä dramaattisesti.

P.S. Kirjojen lukeminen on tehnyt minuun myöhemminkin suuren vaikutuksen. Oli tammikuu, kun luin Robert M. Pirsigin Zen ja moottoripyörän kunnossapidon. Huhtikuussa olin suorittanut ajokortin, koska: kesäkuun lopussa olin ostamassa ensimmäistä moottoripyörääni Los Angelesissa. Samana päivänä ajoin neitsytajoni 16-kaistaista ulosmenotietä LA:sta itään, kohti New Yorkia. Mottonani oli: ”Jos selviän Los Angelesissa, selviän missä vaan.”

Sisäinen evoluutio

Kyllä tässä maailmassa kummasteltavaa riittää. Jokapojalle. Yksi näistä asioista on tämä: joillekin tuntuu olevan tärkeää korostaa ihmisen ja eläimen yhtäläisyyksiä. Jostain sekin tulee.

Tällä kirjoituksella ei ole tarkoitus esittää uutta ajatusta evoluutiosta tai toivoa Raamatun paluuta ainoaksi auktoriteetiksi. Kunhan raapustan.

Tietoisen kehittämisen voima

Olen elänyt vuosia siinä kokemuksessa, että voin halutessani itse ohjata sisäistä ja ulkoista toimintaani. Niissä puitteissa, tietoisuuteni ja tahtoni ulottuvuudessa, joissa voin ja minulla on siihen mahdollisuuksia.

Tämä ulottuminen laajenee. Harjoiteltuani vuosikaudet tietoisesti esimerkiksi myönteisyyttä, en enää pelkästään ajattele asioita myönteisesti vaan myös näen yhä enemmän valtaosin myönteisiä asioita ympärilläni. Tämä on ollut minulle iso muutos lähtötilanteeseeni peilattuna.

Samoin on keskittymisen ja fokusoinnin suhteen. Aiemmin vielä sekavampi mieleni selkiintyy, hitaasti. (Vaikka näitä kirjoituksiani lukiessa näkee, että todelliseen selkeyteen on vielä matkaa.) Tämä tietoiseksi tuleminen ja selkeyden voimistuminen johtuvat siitä, että harjoittelen. Sinnikkäästi. En siksi, että se olisi luontaista tai edes hauskaa.

Hyveet

Hyveiden eli luonteenlujuuden harjoittamisella on näinä päivinä käyttöä.

Olin nuorempana todella usein oikeassa, ja se oli minulle tärkeää. Nykyisin katseeni suuntaa aiempaa enemmän seurauksiin eli ennen kaikkea siihen, mitä hyvää toiminnastani seuraa muille ihmisille ja itselleni. Tämä tuo totuusarvojen rinnalle myös kauneuden ja hyvyyden arvot, ja samalla tasapainoa.

Hyveet eivät siis ole jotakin, joiden tehtävä on olla jossakin saavuttamattomissa, ihmiskunnan henkisenä perintönä. Vaan jotakin, joita kohti voi tietoisesti ja aktiivisesti pyrkiä.

Tällä tietoisella pyrkimisellä on seurauksensa. En ehkä aina voi enempää työssäni kuin yksityiselämässäkään auttaa ihmisiä, mutta voin muuttaa asioita sillä, miten olemiseni ja asenteeni muuttuvat pyrkimällä konkreettisesti johonkin parempaan. Voin jättää huonoja asioita tekemättä, voin valita hyvän tekemisen. Arjessa tämä edellyttää usein hyveen vahvistamista.

Minä

Kun harjoitan keskittymistä, huomaan, ettei minua ole yksi vaan kolme. Se joka yrittää keskittyä. Se joka antaa komennon tälle jollekin. Ja se, joka tarkkailee, miten homma sujuu.

Kun sain ensimmäisen kosketuksen näihin kolmeen ’minään’, tajusin, että olen jonkin peruskokemuksen äärellä. Voin olla jotakin suurempaa kuin mitä luonnostani olen. Ja samanaikaisesti: minussa on jotakin paljon suurempaa kuin mitä arkinen minäni on.

The right thing to guide us. Is right here, inside us.

Nickelback: When we stand together

Tästä ei mennyt kauaa tajuta, ettei kyse ole vain keskittymisestä vaan aivan kaikesta. Kyse on itseni ohjaamisesta ja siitä, että voin milloin tahansa liittää itseni siihen, joka minussa on suurempaa, enemmän, parempaa.

Kun on toistuvasti saanut kokemuksen ihmisestä itsessään, on vaikeaa enää uskotella itselleen olevansa ’vain eläin’.

Eläin vai ihminen

Jäljelle jäi kuitenkin vaikeita kysymyksiä:

  • Määrääkö kokemus itsestä sen, tulkitseeko ihminen olevansa eläin vain ihminen?
  • Onko vaikeaa havaita ihmistä itsessä – vaikka siitä olisi kokemuskin – ellei kukaan ole koskaan sanonut, että sellainen on olemassa?
  • Vai onko kyse tarpeesta tulkita ja antaa tuolle havainnoille tietynsuuntainen merkitys – miksi?

Jos kokee olevansa viettikone ja ehdollistumiensa ja tiedostamattomansa armoilla tai jos uskoo tietoisuuden ja inhimillisen vapauden olevan vain illuusiota ja kyvyttömyyttä nähdä rajoittavia tekijöitä, mitä muuta kokee kuin olevansa eläin?

Kun kokee itsessä olevan mahdollisuuden lisätä tietoisuuttaan ja toimia yhä enemmän siitä ohjautuen, voiko kokea olevansa muuta kuin ihminen, koko ajan enemmän ihminen?

                                                                  Tervetuloa ihmisen kehitykseen!

Eläimen tehtävä on olla eläin, mutta ihminen voi niin halutessaan tulla enemmän ihmiseksi.

Onko näillä uskomuksilla jokin seuraus? Auttaako ihmisen tunnistaminen itsessä ponnistamaan siinä kohtaa, jossa muuten luovuttaisi? Luoko ihmisen kehittymismahdollisuuksien näkeminen tilaa, uutta toivoa ja sitä myötä onnellisuutta?

Minä vastaan kyllä, mutta oikeasti voin puhua vain omasta puolestani.

Mikä on parasta?

Vaikka ympärillä tuntuu olevan vielä paljon fanaattisesti, uskonnon tavoin omaan eläimellisyyteensä tarrautuvia ihmisiä, ihmisten määrä lisääntyy kaiken aikaa. Tietoisuuden vahvistuminen tekee sen mahdolliseksi.

Tietoiseksi tuleminen vapauttaa.

Sillä seurauksella, että päätösvalta, valinta onkin yhtäkkiä minun. Ei jonkin ulkopuolellani, ei olosuhteissa eikä edes toisissa ihmisissä. Minä valitsen. Joka päivä ja periaatteessa joka hetki. Vaikka harvat ovat toistaiseksi ne hetket, joissa jaksan olla oikeasti tietoinen.

Onko ihminen siis sittenkin enemmän verbi kuin substantiivi?

 

P.S. Uskon, että jonain päivänä tästä ylletään keskustelemaan, vailla kiihkoa. Uskotko sinä?