Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Tag: tarve

Tarpeeksi

Kun seisoo yhdellä jalalla silmät kiinni, ymmärtää elämästä jotakin olennaista: tasapainoa on pidettävä yllä ja se edellyttää taitoa, to walk in balance and beauty.

Näyttökuva 2014-08-21 kohteessa 22.00.48

Tasapaino on löydettävä aina uudestaan ja sen voi myös kadottaa, joskus pitkäksi aikaa.

Tämä tulee erityisesti näkyviin suhteessa tarpeisiin. Suhteessa työhön ihminen tyydyttää sekä omia että maailman tarpeita. Periaatteessa asia on yksinkertainen, siihen liittyvä tasapaino ei:

  • Tyydyttäessään pelkästään muiden tarpeita ihminen suorittaa.
  • Tyydyttäessään pelkästään omia tarpeitaan ihminen… tyydyttää itseään.

Tavallisesti työuransa aluksi ihminen liittää itsensä työhön ja tyydyttää samalla muiden ihmisten tarpeita innostuneesti. Mutta elämä on pitkä, ja suhteen työhönsä voi kadottaa kuten suhteen itseensä. Tai: suhde ja yhteys on luotava aina uudestaan, koska ne muuttuvat kuten elämäkin.

Ellei tuota luomista tapahdu, ihminen alkaa pitää kiinni siitä mitä on, jää paikoilleen ja leipääntyy. Ikävin seurauksin, kaikki häviävät: ihmisen oma tarve eivätkä varsinkaan toisten tarpeet tyydyty.

Elämä on ankara. Ellet pysy liikkeessä, kaikki kuolee. Kun puhutaan elämänyhteyksistä, tarkoitetaan juuri tätä: ilman yhteyttä ei ole elämää.

  • Jotkut ihmiset kokevat, etteivät heidän tarpeensa tule tyydytetyksi, joten he tarrautuvat tarpeisiinsa. Hakevat niille tyydytystä toisten tarpeiden kustannuksella. Tämä tapahtuu töissä siten, että työt jäävät tekemättä koska huvittaa tehdä muuta, ei huvita tehdä mitään tai vain ehdottoman minimin.
  • Jotkut eivät löydä yhteyttä omiin tarpeisiinsa ja kadottavat itsensä maailman tarpeisiin. He suorittavat, koska eivät tiedä, mitä muutakaan tekisivät. Elämä muuttuu ontommaksi, se ulkoistuu ja ihmisestä saattaa tulla ikävä kyttääjä.

Elämä ei ole pelkästään ankara vaan onneksi myös armollinen. Kun ihminen löytää tasapainon eli kykenee tyydyttämään työnsä kautta sekä omat syvimmät tarpeensa että toisten todelliset tarpeet, hän on löytänyt kutsumuksensa.

Kutsumustaan kohti ihminen voi aina suunnata toimintansa, vaikka olisi ajautunut kuinka kauas siitä. Jos haluaa nähdä, arki tarjoaa lukuisia johtolankoja omiin ja toisten tarpeisiin. Mitä syvemmälle suostuu menemään ja mitä enemmän uskaltaa toteutua, sitä selvemmin oivaltaa, mistä on aidoksi tarpeeksi.

Kuule mua

Tämä on ilmiö: suurin osa ihmisistä täyttää tilan puheellaan. Puhumisen tarve on suuri, aivan kuin kenelläkään ei olisi ketään jolle puhua. Tai pikemmin: ketään, joka oikeasti kuuntelisi.

Ehkei olekaan. Koska kaikki haluavat puhua.

Tarpeen tyydytys

Moni ihminen huutaa tulla nähdyksi. Jos puhun kaiken itsestäni ulos, näkeekö joku minut lopultakin?

Onko sillä väliä, mitä suustani silloin tulee? Osaanko kertoa niistä asioista, jotka ovat minulle oikeasti tärkeitä? Haenko vain hyväksyntää itselleni sillä mitä puhun vai pyytääkö sieluni kuulijaa sanomaan, että tee mitä muuta tahansa mutta älä jatka noin?

Näyttökuva 2013-10-18 kohteessa 7.18.30

Tyydyttyykö tarve siitä, että saa puhua kaiken sen, mitä halusi sanoa? Outoa kyllä mutta ei.

Moni ihminen lähtee paikalta yhtä tyhjänä kuin saapuikin. Joskus tyhjempänä.

Erityinen tilanne ovat palaverit. Palavereissa on paljon esiintyviä taiteilijoita. He esittävät itseään sen sijaan että olisivat sitä. He korostavat sanoillaan omaa erinomaisuuttaan sen sijaan että olisivat erinomaisia. Tai edes uskoisivat siihen. Heidän egonsa on taiteilijan – kuolematon.

Suhde itseen

Ihmisissä tapahtuu heräämisiä siihen, ettei ulkoisessa tarvitse tapahtua niin paljon, jos yhteys itseen on olemassa.

Suhteen ja yhteyden luominen itseen on usein kaivatun tarpeen tyydyttämisen alkusoitto. Muutenhan soitto ei kenties ala ollenkaan. Soitto alkaa hiljaisuudesta. Ja jatkuu vuoropuheluna: minä puhun sisäisyydelleni ja sisäisyyteni vastaa minulle.

Yhteys muodostuu, ja kun äänet vaikenevat, ja minäkin vaikenen. Hälinä loppuu, terve sanoa loppuu, oleminen alkaa puhua.

Kuunteleminen

Tästä hiljaisuudesta on helpompaa lähteä kohtaamiseen.

Ei ole tarvetta tulla kuulluksi, koska on jo tullut kuulluksi. Ei ole tarvetta puhua, koska kaikki tärkeä ja välttämätön on jo sanottu. Mutta on tarve kuunnella ja kuulla, mitä sinulla on kerrottavaa. Peilata sitä omaa maailmaani vasten. Ja oppia siitä, ei opettaa sinua.

Näyttökuva 2013-10-17 kohteessa 23.50.21

Kun kuuntelemisen jälkeen dialogi alkaa, olen valmis siihen. Luomaan yhdessä kanssasi käsitystä maailmasta ja sen asioista. Myös sinusta ja minusta.

Mitä tehdä?

Mahdollisuus harjoitella tätä tarjoutuu joka päivä: Yhteyden luomista itseen. Suhteen luomista jokaisessa kohtaamisessa.

Kun yhteys syntyy toiseen ihmiseen, se on kuin peilautuma suhteesta itseen. Se on jotakin intiimiä ja jotakin enemmän. Sillä sinun luottavaisen ja avoimen läsnä olemisen kautta minä saan syvemmän yhteyden itseeni. Siihen parhaaseen, joka myös olen. Ja samalla pääsen kokemaan sinussa sen, joka on ollut sinultakin salassa.

Sanat välittävät heijastumia toden maailmasta. Samalla ne ovat aito kosketus, kaikille kosketusta kaipaaville.

P.S. Työelämässä täytyy toisinaan osata olla lujana. Kaikenlaisille jaarittelijoille saa antaa maksimissaan kolme minuuttia aikaa esittää asiansa. Katso: http://esimiehistyminen.wordpress.com/2013/10/18/ma-annan-sulle-kolme-minuuttia/

Muutoskyky

Tässä maailmassa on jotain pielessä, ei keskellä.

Monet ihmiset valittavat, mutta eivät oikeastaan halua muuttaa mitään tai muuttua itse. Toisten muutoshalun lamauttaa työkalujen puute ja/tai kyky muuttua.

Enemmän…

Toistuvasti tapahtuvat tai mieleen tulevat asiat antavat mahdollisuuden herätä, toimimaan.

Ihminen, joka ei vielä ole kuollut, kaipaa elämältä enemmän. Se on joskus enemmän vähempää, mutta usein tuon halun taustalla on kaipaus laatuun. Mitä laatu tässä kohtaa on? Se on itsen ja ympäristön parempaa yhteensovittamista. Tarkemmin sanottuna omien tarpeiden ja oman olemisen vastaavuutta maailman suhteen.

Tarpeet muuttuvat. Jotakin heivautuu pois turhanaikaisena. Jos elämä on ollut yhtään suotuisa, kaiken alta kuoriutuu vähitellen esiin se, mikä on oikeasti tärkeää ja millä oikeasti on väliä.

Siksi elämän päivittäminen on vähintään yhtä tärkeää kuin omien työtapojen ja rutiinien päivittäminen. Aika ajoin. On enemmän aikaa ja energiaa keskittyä olennaiseen.

… vähemmällä

Puhutaan tehokkuudesta, kun kyse on siitä, että tehdään jotakin järkevämmin. Joskus on myös hyvä selvittää, onko kyseessä voima- vai tekniikkalaji.

  • Kaksi uimaria käyttää saman määrän energiaa mutta toinen ui kolme kertaa nopeammin.
  • Kaksi koodaajaa käyttää saman ajan mutta toinen koodaa siinä ajassa kaksi kertaa enemmän kymmenen kertaa tehokkaampaa koodia.

Valmiudet ovat synnynnäisiä, kyvyt kehitettäviä.

Toiset ovat haluavampia oppimaan – ja myös oppivaisempia. Jos suostuu siihen, että tämänkin asian suhteen jokaisella on tämänsä eli omat haasteensa, siitä lähtökohdasta on hyvä ponnistaa liikkeelle. Elämä kyllä tarjoilee mahdollisuuksia itsetuntemuksen lisäämiseen ihan ilmaiseksi.

Kyky oppia ja muuttua edellyttää kahta asiaa: oikeaa tekniikkaa ja sinnikkyyttä.

Työkaluja ja apuja

Mistä löytää itselle ja tilanteeseen sopivia työkaluja? Sellaisia, jotka vastaavat niihin ajankohtaisiin tarpeisiin, joihin muutosta haetaan. Sellaisia, jotka on mahdollista ottaa käyttöön jo ennestään täyden elämän keskellä. Eli mieluiten käytännöllisiä, lyhyitä ja yksinkertaisia.

Oikean harjoituksen tai menetelmän tunnistaa, kun sellainen osuu kohdalle. Yhä tarvitaan se tahdonponnistus, että saa itsensä liikkeelle tekemään muutosta. Tämä hetki on aina se, joka punnitsee motivaation määrän. Hetki, jolloin päätös toteutetaan. Reaalinen kyky, jolla muutos sysätään liikkeelle ja jolla sitä ylläpidetään.

Nämä ovat ne hetket, joihin suurin osa ihmisistä tarvitsee tukea ja apua. Apu voi olla konkreettista alkuun auttamista eli työkalujen käyttöön opastusta. Se voi olla kannustamista ja rohkaisemista, niiden arkisten tahdonesteiden yli auttamista, jotka usein muodostavat muurin tekemisen tielle.

Joko teemme tietoisia päätöksiä tai olemme tapojemme orjia.

Charles Duhigg: The Power of Habit

Tahto on luonnostaan harvoin itseohjautuvaa. Siksi sitä on vahvistettava.

Muutu nyt

Muutos harvoin tapahtuu itsestään, ainakaan parempaan suuntaan. Sitä täytyy tahtoa, varsinkin kun toisinaan kaikki itsessä vastustaa muutosta. Mieli on häikäisevän nerokas keksiessään syitä siihen, miksei vielä, miksi toisten tarvitsisi muuttua ensin ja miksi vanha ja turvallinen on ehkä sittenkin parempi.

Sinnikkyyttä, uskoa ja sisua tarvitaan.

Mistä motiivi tähän tulee? Kuka lähtee muuttamaan ihan ok –elämäänsä ja vaihtamaan sen tuntemattomaan, ellei siihen todella ole syynsä?

Sellainen, jota oma elämä alkaa kaikertaa tavalla, jota ei voi enää vaientaa. Sellainen, joka aavistaa, että jossain on jotain parempaa tai ettei tässä ole vielä kaikki.

Muutu jo etukäteen

Tavat ja tottumukset ovat omaksuttuja ja itse luotuja. Siksi ne voidaan myös muuttaa.

Harva lähtee muuttamaan edes työtapojaan, rutiineitaan ja tottumuksiaan ilman pätevää syytä. Yhtä harva kuin tekee työnsä ajoissa ilman dead-linen pakkoa. Yhtä harva kuin asennoituu proaktiivisesti elämäänsä ja tekee asioita ennen kuin elämä pakottaa.

Kuitenkin: sellaiseksi voi kehittyä. Asioiden harjoitteleminen vapaaehtoisesti, ilman välitöntä tilanteen tai olotilan aikaan saamaa pakkoa, tekee ihmiselle kaksi asiaa:

  • Ihminen saa kokemuksen omasta sisäisestä vapaudestaan.
  • Ihminen kehittää valmiuksia kohdata mitä tahansa.

Eli ihmisen elämää, eikö niin?

Pidennetty versio itsestä

Työarjen ja arkiarjen yhdistää yksi tekijä: kummankin tehtävä on tekemisen ja olemisen kautta tuottaa lisäarvoa kanssaihmisille. Ja itselle.

Millaista lisäarvoa meistä kukin tuottaa oikeasti – ja tiedämmekö sen?

Tehdasasetuksista kustomointiin

Mieli on kummallinen: siitä ei ole helppoa saada havaintoa eikä se taivu määritelmien kohteeksi. Saippua? Vähän. Mutta niiden käsitysten varassa, joita meillä on, on tiedossa sentään jotakin.

Mieli toimii luontaisesti minimisuorituksen periaatteella. Jos käytämme vanhaa kunnon ecce homo –periaatetta, voimme nähdä, ettei se ole paljon.

Mieli hoitaa hommansa, ei enempää. Ihminen, joka ei tee tälle minimille tietoisesti ja aktiivisesti mitään, hoitaa myöskin vain hommansa. Toisina hetkinä tuntuu, että sekin on paljon mutta ei siitä lisäarvoa synny. Ei ainakaan siinä ihmisympäristössä, jossa ihminen työskentelee ja elää. Eikä ihmis-evoluutiossa.

Mielen toi totuttaa toimimaan toisin. Sitä kutsutaan harjoittelemiseksi.

Tule tietoiseksi

Puhutaan tietoisuustaidoista mutta ehkä olisi parempi puhua tietoiseksi tulemisen taidoista.

Havainnon puuttuminen johtaa tavallisesti kahteen asiaan: Kun ei ole havaintoa itsessä olevista mahdollisuuksista, niitä ei tunnista tilanteissa ja maailmassa. Siitä syystä asiat tapahtuvat, elämä menee, valinnat ja päätökset koskettavat toissijaisia asioita. Eivät siis välttämättä niitä, joilla olisi omalle ja ympäristön kehitykselle todellista merkitystä.

Mitä mielessä oikeasti tapahtuu ja millaisin seurauksin, siitä on enää askel siihen, että jotakin voi alkaa tapahtua. Mutta millä tavoin lujittaa mielen perustaa?

Ole aktiivinen

Käytänkö ne arjen tilanteet hyväkseni, joita elämä minulle tarjoilee? Tämä tarkoittaa aktiivista otetta ennen kaikkea arkipäivän kohtaamisiin ihmisten, asioiden, tilanteiden ja itsen, oman mielen kanssa.

Useimmiten vastaus on ei. Elämä tapahtuu, meissä tapahtuu, me reagoimme eli elämme unessa, kuten Yrjö Kallinen jo aikoinaan kohtalokkaasti sanoi.

Lopputulema: Olenko vain lyhennetty versio itsestäni?

Minusta nousee ajatuksia, maailmassa kohtaan tapahtumia – olenko siinä kohtaa hereillä ja valitsen tietoisesti vai annanko itseni reagoida kuten aina olen tehnyt. Jos jälkimmäistä, mikään ei muutu, ainakaan parempaan suuntaan. Jos edellistä, minulla on toivoa.

Voin päättää olla aktiivinen. Aluksi yksittäisissä hetkissä, sitten yhä enemmän. Jokainen tällainen päätös tuo todellista potentiaaliani esiin.

Vapautuminen todellisuuteen

Oman mielensä kaapista tuloa voi auttaa pohtimalla kahta kysymystä:

Se, mikä mielestäni on kiellettyä, saa minut toisaalta torjumaan asian takaisin sinne, mistä se on tullutkin. Toisaalta se estää minua toimimasta, kuten ehkä haluaisin ja olisi minulle jopa hyväksi.

Onko kielletty oikeasti vaarallista tai vahingollista? Vai onko joku vain sanonut niin, ja uskon siihen yhä? Miksi jotkut ajatukset ja tunteet ja tarpeet ovat sallittuja ja toiset eivät? Tätä kannattaisi tutkia lähemmin. Ja sanoa fuck it (John C. Parkin) suurimmalle osalle näistä kielletyistä asioista ja alkaa elää.

Aktiivisuuden suhteen sama homma: mikä estää minua olemasta aktiivisia? Todellisuudessa: ei mikään. Voin olla aktiivinen silloin kun päätän olla. Minussa elävä tahto on mukavuudenhaluani vahvempi vaikka aluksi tuntuu muulta. Tämä siksi, että tahtoa voi vahvistaa.

Vahvistuva mieli

Mieli vahvistuu kun sitä harjoittaa. Kun lähtee juoksemaan, ihmisessä vahvistuvat niin luut, jänteet kuin lihaksetkin. Oman mielensä voi lähettää lenkille vahvistamaan mielen luita, jänteitä ja lihaksia. Sitä kutsutaan perustan rakentamiseksi. Ja sitten käy, niin kuin Jari Sarasvuo lohkaisee YLE-puheen blogissaan:

”Siis että ajateltaisiin mielenterveyden olevan vähän kuin hapenottokyky. Huono hapenottokyky kutistaa toimintasäteen kovin lyhyeksi, ja vähänkin pidempi vastamäki saa kääntymään tulosuuntaan. Hyvä hapenottokyky sen sijaan alistaa jyrkimmänkin ylämäen pikku tömpäreeksi, ja jäljellä olevan taipaleen mitta ei koskaan kelpaa murheen aiheeksi.” http://yle.fi/puhe/ohjelmat/jari_sarasvuo/jari_sarasvuo_6289.html

Niinpä. Kun pidän proaktiivisesti huolta mielestäni, oma mielen-terveyteni ja mielen kykyni pitää minun puoltani myös niin hetkinä, kun yritän toimia itseäni vastaan. Siitä on kyse mielen perustan lujittamisessa.

Maailman lyhyin parisuhdeopas

Maailman lyhimmän parisuhdeoppaan ydin on kysymyksessä puolisolle:

Mitä minun sinun mielestäsi kannattaisi harjoitella tässä suhteessa ensi viikolla?

Kun puoliso on antanut tähän rehellisen vastauksensa, on hänen vuoronsa kysyä.

Harjoittele?!

Viikon lopussa harjoituksen tekijät kertovat harjoittelunsa sujumisesta, ja harjoituksen antajat arvioivat sen sujumista omasta näkökulmastaan. Sitten onkin aika kysyä seuraavan viikon harjoitusta.

Mihin pyritään?

Harjoitus tuo tai vahvistaa suhteessa olevia peruselementtejä:

  • Antaumus – heittäydyn suhteen ja toisen vietäväksi
  • Luottamus – luovutan osan kehityksestäni toisen käsiin
  • Usko – uskon toisen tahtovan minun parastani
  • Avoimuus – harjoitus on selkeä viesti kehittämistarpeesta
  • Yhteisyys – yhteinen työskentely vahvistaa yhteistä tunnetta
  • Tasavertaisuus – kummallakin on lupa ja oikeus sanoa, kysyä ja peilata
  • Rehellisyys – tarpeiden ja toiveiden vapaa ilmaiseminen

Harjoitus taipuu myös ystävyyssuhteisiin – ja aidoksi sosiaaliseksi peliksi työkavereiden kesken.

 

Harjoitteleminen – se on yksinkertaista iloa hikoilla.

Kun mielikuva törmää

Elämässä käy väistämättä näin: Tulee hetkiä, jolloin mielikuvat törmäävät tai murskautuvat todellisuuteen. Se sattuu. Ja useimmiten ihminen löytää syyllisen. Kuin pieni lapsi joka törmättyään pöydän kulmaan toteaa: ”Paha pöytä!”

Probleemi

Kun katsoo peiliin, näkee kuhmuissa ja arvissa monta tutuksi tullutta tapahtumaa: Rakastuminen toisen ihmisen ideaan, ja vasta vähitellen todellisuus avautuu. Vakuuttuneisuus omakuvasta, jonka illuusiota on suojellut kuin kalleinta aarrettaan. Jäykistyneillä mielikuvilla tilanteeseen karauttaminen eikä oikein mikään ole saanut niskaa taipumaan, jotta nöyrtyisi niitä muuttamaan. Haikeaa.

kuva: AP Ahonen

Ongelma ei ole mielikuvien syntyminen, koska jollakin keinoin on onnistuttava jäsentämään omalle mielelle aivan liian monimutkaista ja siksi kaoottista todellisuutta. Eli maailmassa olemista, kuten hienosti sanotaan. Ja joskushan mielikuva on ihan totta?

Ongelma on näihin mielikuviin tykästyminen, kiinni jääminen, niistä kiinni pitäminen todellisuuden kustannuksella. Ja todellisuushan kostaa, kuin linnut elokuvassa Linnut.

Mielen kahtiajako

Kipu herättää tietoisuuden. Moni varhaislapsuuden oppimistapahtuma perustuu tähän maailmanlakiin. Myöhemmin elämässä psyykkinen kipu tuntuu sattuvan vähintään yhtä paljon.

Kun kipu on tarpeeksi voimakas tai toistuu riittävän monta kertaa, tavallisesti jukuripäisinkin suostuu tulemaan opin saunasta vilvoittelemaan ja suostuu oppimaan virheistään.

Silti: Harva suostuu oppimaan siitä, miten virheet syntyvät eli miten uskoo yksipuolisiin näkemyksiin tai miten luo toiveajattelun kaltaisia mielikuvia. Puhumattakaan, että osaisi olla kiitollinen oppimastaan eli itse aiheuttamastaan kivusta.

Vel, vottuduu?

Eräs valmennettavani totesi äkillisen oivalluksen vallassa: ”Tajusin yhtäkkiä, ettei asioiden tarvitsekaan vaan mennä vaan mä voin vaikuttaa asioihin.” Juuri näin! Jos en olisi vahingoittanut asiakassuhdetta, olisin pussannut häntä.

Jäänkö odottamaan törmäystä vai päästänkö irti? Tämä on ensimmäinen askel: otan tietoisesti vastuun elämästäni. Lakkaan ’vain olemasta tällainen’ ja kieltäydyn siitä, että ’elämä vain menee’. Kysyn itseltäni aktiivisen kysymyksen. Teen ensimmäisen havainnon mielestäni.

Seuraava askel onkin interventio todellisuuteen: harjoittelen irtipäästämistä.

Irtipäästäminen

Harjoittelemisen tekee erityisen hauskaksi se, että siinä tutustuu itseensä aivan uudella tavalla.

Helposti kuvittelee, että irtipäästäminen tapahtuu samalla tavalla asiasta riippumatta. Mieli on monimutkaisempi. Jotkut asiat ovat irtipäästettävissä kuin puhaltaisi höyhenen kämmeneltään. Toiset ovat liimautuneita kuin ilmastointiteippi.

Siksi toisinaan riittää, kun hymähtää omalle yksinkertaisuudelleen. Toisinaan taas on suostuttava katsomaan asiaa pelkkänä useampaan kertaan. Lopputulos on sama: sinnikäs hyväntahtoinen toistaminen irrottaa minkä tahansa asian.

Itsetuntemus

Välillä ei oikeasti tahdo uskoa omaa peiliään: Näinkö sokeasti uskoin oman kapean, yksipuolisen ja mukavan mielikuvani vastaavan todellisuutta?  Etsimällä vahvistusta omalle näkemykselleni uskoin ymmärtäväni maailmaa paremmin?

Tunne itsesi! saa tässä loivasti uuden merkityksen. Mitä alkeellisempi ja heikompi itsetuntemukseni on, sitä vahvempi tarve minulla on uskoa omiin käsityksiini ja puolustaa niitä. Tieto siitä, että tällainen erottaa minut muista (tai liittää minut näennäisesti samanmielisiin), ei johda muutokseen.

Luonnostaan uskon vain omaan rajalliseen näkemykseeni maailmasta. Loppu riippuu halustani hikoilla ja lakata kutsumasta pöytää pahaksi.

Miksei heti tunnu siltä, että tämä tieto lohduttaisi minua?

A day in the life

Tavallinen aamupäivä valmentajan elämässä: sovittu tapaaminen potentiaalisen asiakkaan luona. Aamussa on lupaus,  sillä se on varustettu erityisellä herkulla: paikalla on itse bossi ja kun seuraan liittyy vielä varabossi, on keitos makoisa. Sekä toimeksiantaja että asiasta päättävä elimistö on paikalla. Suoriin kysymyksiin saadaan suorat vastaukset, asioista voidaan tehdä päätös saman tien. Me like.

Tarpeiden arkeologia

Alkukiertelyjen jälkeen ”No, siis, tietysti on tällaisia poikkeuksia…” ja ”Onhan tietysti sellaisiakin työntekijöitä, jotka… vaikka valtaosa on luonnollisesti…” saadaan koottua pitkähkö lista siitä, miksi valmentaja on faksattu paikalle. Jos haluaisi latistaa tilannetta, voisi listaa silmäiltyään toivoa, että kertokaa jotain uutta.

Listasta löytyvät ne, jotka vaativat itseltään liikaa ja uuvuttavat itsensä pelkällä asenteellaan. Sitten ne, joiden kotiolot ovat sellaisessa tilassa, että se kävisi kokopäivähommasta. Sitten ne, jotka ovat kettuja keksimään syitä sille, miksi työt jäivät tekemättä. Niitä, joiden ennuste tulevan muutoksen suhteen on huono tai erittäin huono. Ne, joiden mielestä kaikki on työkavereitten, johdon ja yrityksen vika. Ne joiden mielestä kaikki on heidän omaa syytään. Jne.

Toteamme jossain vaiheessa yhteen ääneen, että vaikka nuo ’vika on aina jossakin toisessa’ –tyypit ovat rasittavia ja joskus enemmänkin, heidän vihansa on usein kohdattavissa. Ne jotka syyttävät itseään, ovat itsevihansa ja itsetuhonsa kanssa helposti huomaamattomia ja siksi riskiryhmässä.

Listan kanssa kotiin

Edellä kuvattu kirjava kopla on löydettävissä lähes jokaiselta työpaikalta aivan kuin Hullunkuriset roolit –korttipakka olisi jaettu jokaisella työpaikalla ja jokainen työntekijä eläisi elämän valttikorttinsa mukaisesti. Tällä kertaa Musta Pekka ei ollut jäänyt kenenkään käteen, tosin: we’ll see about that.

Kotimatkalla projekti saa mielessä synkkiä sävyjä.

 

Monet kiipeävät menestyksen tikapuita vain huomatakseen niiden nojaavan väärään seinään. Joseph Campbell

Tapaamiset yksittäisten asiakkaiden kanssa kertovat siitä yksityisestä todellisuudesta, josta monet työpaikan ilmiöt kumpuavat. Kun kuuntelee ihmisiä, tihkuu läpi toistuvasti se, mitä vaille ihmiset ovat lapsuudessaan jääneet. Lista kiteytyy nykyisin melko lyhyeksi:

  • Turvallisuutta – ilmaista (erityisesti negatiivisia) tunteitaan ja olla
  • Rakkautta – kiinnostusta, hellyyttä, varauksetonta hyväksyntää
  • Ymmärrystä – tilaa erilaisuudelle ja ainutkertaisuudelle

Useimpia kohtaamiani ihmisiä tuntuu ajavan jokin näistä ’puutteista’, joskus kaikki kolme ja joskus taas yhdenkin tarpeen tyydyttyminen on pelastanut ihmisen elämän. Onnetonta tässä on se, että ihminen hakee tarpeilleen tyydytystä tavoilla, joilla hän ei voi niitä saada. Rakkautta ei ansaita. Itseään sen sijaan voi oppia rakastamaan, ja se on helpompaa, jos edes joku kerran on rakastanut.

Olisi helppo sanoa, että vanhoja asioita ei kannata vatvoa – päästä irti ja elä eteenpäin. Oikea suunta: noloa asettaa vanhempiaan vastuuseen siitä, että keski-ikäisenä omassa elämässä tuntuu pahalta. Toisaalta kun ihminen on koko elämänsä kohdellut itseään huonosti lapsena oppimansa sisäisen äänen säestämänä tai muuten vain antanut tuon äänen ajaa itseään suorituksiin, jotka eivät vastaa myötäsyntyisiä arvoja, hän ei välttämättä pääse itse kaivamastaan urasta yksin ylös. Saati että kykenisi luomaan itsensä varassa ’uusia uria’.  Muutos ei tapahdu noin vaan vaikka hyvä olisi. Kokemukseni mukaan aika sitkeä saa olla ja apukin olisi usein tervetullutta.

Miten kauan?

Kun katsoo maailmaa ja sen ihmisiä tässä valossa, herää ihmetys: miten kauan tämä voi vielä  jatkua näin?

 

Minulla menee huonosti.

Kaikilla menee huonosti.

Mutta joillakin menee hyvin.

Pentti Saarikoski

 

Yksittäiset ihmiset ovat selvinneet lapsena oppimansa selviytymisstrategiansa kanssa tai varassa tähän asti. Mutta kuinka kauan ruumis tai mieli vielä kestää ristiriitoja ja itsetuhoista asennetta ja ihmisvastaisia mielikuvia? Minkä kaiken kustannuksella tämä tapahtuu?

Työyhteisöjen kantokyky on koetuksella paineen alla työskentelevistä yksilöistä, jotka vielä seisovat saappaat jalassa eivätkä ole luovuttaneet äärimmäisten ja ristiriitaisten suoritusvaatimusten, huonon kohtelun tai muiden ihmisten jaksamattomuuden takia. Minkä kaiken kustannuksella tämä tapahtuu?

Mutta höh: ei kaikilla mene huonosti. Ei niin. Näyttää siltä kuin tapahtuisi samaa kuiluuntumista kuin tuloerojen suhteen: Hyvillä työpaikoilla osataan tukea ihmisiä, jotka muutenkin ovat taipuvaisia huolehtimaan itsestään. Huonoilla työpaikoilla kohdellaan huonosti ihmisiä, jotka ovat oppineet kohtelemaan itseään huonosti.

Me olemme selvinneet ennenkin ja näytämme selviävän edelleen. Mutta kai jossakin on joku raja, vai?