Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Avainsana: toteutuminen

3.10.2014

Varjossa

Jouduimme viime viikolla erään valmennettavani kanssa syviin vesiin. Tätä ei tapahdu kovin usein, joten se veti meidät kummatkin hiljaiseksi.

Eksistentiaalinen kriisi voi iskeä milloin tahansa. Silloinkin ja joskus varsinkin silloin, kun on menestyksekkäästi tekemässä jotakin. Kaikki kehuvat, ja sisäinen tyhjyys tuntuu kohtuuttomalta.

Tällä kertaa kriisi koski epäilystä, että kaikki mitä hän ikinä on tehnyt, on ollut vain sitä, että hän hakenut arvostusta itselleen. Syynä se, ettei saanut sitä silloin, kun olisi sitä eniten tarvinnut.

Valmennettavaani kuunnellessani tajusin, että samanaikaisesti kun hän oli oikeassa – hänen vahva kokemuksensa yhtyi johdonmukaisiin perusteluihin – hän oli väärässä.

Meistä useimmille jää lapsuudesta jälkiä, haavoja tai puutteita, jotka luovat varjon myöhempään elämäämme. Monessa tapauksessa ne ajavat meitä sillä seurauksella, että teemme enemmän kuin muuten tekisimme. Pakko pakottaa yrittämään enemmän, myös ylittämään itsemme.

Eli varjo toimiikin käyttövoimana, voimanlähteenä sen sijaan että se lamaannuttaisi.

Näyttökuva 2014-10-03 kohteessa 11.30.58

Motivaation varsinaisena lähteenä ei kuitenkaan toimi – kuten tässä tapauksessa sammumaton jano arvostuksen saamiseen omalta vanhemmalta – varjo vaan syvemmällä vaikuttava tahto.

Pyrkimyksenä on tehdä jotakin sellaista, jossa syvin itse toteutuu. Eli kun me luomme uutta ja annamme panoksemme asioiden kehittämiseksi parempaan suuntaan. Varsinainen syy on siinä valossa, joka meistä loistaa tuollaisten tekojen kautta.

Oivalsin lauseen uudelleen:  Kun kulkee valoa kohti, ei näe varjoaan, koska se seuraa perässä. Kun on tekemässä jotakin aitoa, ei elä varjossa.

Jätä kommentti
26.9.2014

Sydän ja sielu

Kun puhuin mieliaiheestani eli potentiaalin toteutumisesta autonomian ja kokeilukulttuurin kautta, löytyi innostuksen keskeltä yrmyilyä: ”Get things done! Sillä on menty tähän asti ja siitä työssä kuitenkin on kyse. Muu on aika hömppää.”

Ihmettelin sitten ääneen, miksei edes oman tilan ja mahdollisuuksien parantaminen olekaan kaikkien mielestä hyvä homma, joku valisti minua: ”Tajuatko, että vain harva on niin vahva, että uskaltaa? Epäonnistumiselle nauraminen sattuu ja opettaa kertalaakista pysymään ruodussa.”

Missä kirkkain valo, siellä synkin varjo?

Ainoa valintamme liittyy siihen, miten täysipainoisesti osallistumme. Tämä on suurta uskallusta.

Brené Brown: Uskalla haavoittua

Sanotaan, että jokainen syntyy tänne sydän auki, muttei mene montaakaan vuotta, kun ihminen oppii sulkemaan sydämensä, suojaamaan sen kivulta. Eikä syyttä: harva kykenee sellaisen kivun kanssa elämään?

Sydämensä suojaamisella eli itsensä kovettamisella jää paitsi paljosta:

  • Sydämen lämpö leviää luontaisesti sisään- kuin ulospäin.
  • Sydän kertoo oikean suunnan eteenpäin kun sitä kuuntelee.
  • Sydän on portti syvemmän itsen äärelle.

Sydän sytyttää tahdon ja luo samalla yhteisen tunteen, jonka avulla luodaan uutta. Uuden luomisen äärestä syntyy yksilöllinen panos maailmaan.

Edellytys on uskallus hetkessä, ja sydämen lujuus vahvistuu. Ennen pitkää palaa asialle, jolle antautua ja antaa kaikkensa.

Näyttökuva 2014-09-26 kohteessa 11.26.09

Pystytkö kuvittelemaan, mitä tapahtuisi, jos kaikki olisivat täysillä mukana? Tai jos keskustelut käytäisiin sydän auki niin työpaikalla kuin kotona, suojauksia purkaen?

Kun ihmiset antaisivat parastaan ja sielun syvyydet avautuisivat. Kun pelko hetkeksi väistää, tällaisia hetkiä syntyy.

 

Jätä kommentti
22.8.2014

Tarpeeksi

Kun seisoo yhdellä jalalla silmät kiinni, ymmärtää elämästä jotakin olennaista: tasapainoa on pidettävä yllä ja se edellyttää taitoa, to walk in balance and beauty.

Näyttökuva 2014-08-21 kohteessa 22.00.48

Tasapaino on löydettävä aina uudestaan ja sen voi myös kadottaa, joskus pitkäksi aikaa.

Tämä tulee erityisesti näkyviin suhteessa tarpeisiin. Suhteessa työhön ihminen tyydyttää sekä omia että maailman tarpeita. Periaatteessa asia on yksinkertainen, siihen liittyvä tasapaino ei:

  • Tyydyttäessään pelkästään muiden tarpeita ihminen suorittaa.
  • Tyydyttäessään pelkästään omia tarpeitaan ihminen… tyydyttää itseään.

Tavallisesti työuransa aluksi ihminen liittää itsensä työhön ja tyydyttää samalla muiden ihmisten tarpeita innostuneesti. Mutta elämä on pitkä, ja suhteen työhönsä voi kadottaa kuten suhteen itseensä. Tai: suhde ja yhteys on luotava aina uudestaan, koska ne muuttuvat kuten elämäkin.

Ellei tuota luomista tapahdu, ihminen alkaa pitää kiinni siitä mitä on, jää paikoilleen ja leipääntyy. Ikävin seurauksin, kaikki häviävät: ihmisen oma tarve eivätkä varsinkaan toisten tarpeet tyydyty.

Elämä on ankara. Ellet pysy liikkeessä, kaikki kuolee. Kun puhutaan elämänyhteyksistä, tarkoitetaan juuri tätä: ilman yhteyttä ei ole elämää.

  • Jotkut ihmiset kokevat, etteivät heidän tarpeensa tule tyydytetyksi, joten he tarrautuvat tarpeisiinsa. Hakevat niille tyydytystä toisten tarpeiden kustannuksella. Tämä tapahtuu töissä siten, että työt jäävät tekemättä koska huvittaa tehdä muuta, ei huvita tehdä mitään tai vain ehdottoman minimin.
  • Jotkut eivät löydä yhteyttä omiin tarpeisiinsa ja kadottavat itsensä maailman tarpeisiin. He suorittavat, koska eivät tiedä, mitä muutakaan tekisivät. Elämä muuttuu ontommaksi, se ulkoistuu ja ihmisestä saattaa tulla ikävä kyttääjä.

Elämä ei ole pelkästään ankara vaan onneksi myös armollinen. Kun ihminen löytää tasapainon eli kykenee tyydyttämään työnsä kautta sekä omat syvimmät tarpeensa että toisten todelliset tarpeet, hän on löytänyt kutsumuksensa.

Kutsumustaan kohti ihminen voi aina suunnata toimintansa, vaikka olisi ajautunut kuinka kauas siitä. Jos haluaa nähdä, arki tarjoaa lukuisia johtolankoja omiin ja toisten tarpeisiin. Mitä syvemmälle suostuu menemään ja mitä enemmän uskaltaa toteutua, sitä selvemmin oivaltaa, mistä on aidoksi tarpeeksi.

Jätä kommentti
13.8.2013

Töppöhönö

Valmennukseen tulevilla ihmisillä on tavallisesti samanlainen kaava kuin ihmisillä, jotka vasta tutustuvat toisiinsa. He puhuvat itsestään kaikenlaista ja sitten kuin spiraalina kohti ydintä, olennaista.

Kaksi kuukautta oli kulunut ’lämmitellessä’, kun nainen hetken hiljaisuuden jälkeen kysyi minulta: ”Mitä mun pitäis tehdä sen kotona olevan töppöhönön kanssa?”

Tehtävä

Vastasin spontaanisti:

”Kirjoita paperille hänen kolme parasta ominaisuuttaan.

Kun nainen oli tehnyt työtä käskettyä, kysyin häneltä:

”Onko hän sen arvoinen?”

Kun nainen oli lähtenyt, en tiennyt, aikoiko hän vielä palata.

Yllätys

Nainen soitti minulle seuraavalla viikolla, päivää ennen viikoittaista tapaamistamme.

”Voiko mieheni tulla mukaan?”

Seuraavana päivänä nainen melko kirjaimellisesti raahasi paikalle miehensä, joka vastasi olemukseltaan aika tavalla naisen sanavalintaa.

Juttu ja kuva eivät liity toisiinsa.

Katsoin heitä kumpaakin vuorotellen kysyvästi.

”Mikset sinä puhu minulle koskaan mitään?” nainen kysyi mieheltään.

”Koska sinä puhut kaiken aikaa.” mies vastasi.

Ulkoisesti hetki oli arkinen. Mutta minulle jäi hyytävä tunne siitä, että ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen nämä kaksi ihmistä kohtasivat ja kummankin kipu tuli näkyväksi.

Parisuhde

Seuraavalla viikolla nainen tuli sovittuna aikana. Hän näytti huojentuneelta. Kun hän alkoi puhua, hän puhui rohkeammin ja avoimemmin kuin koskaan. Tuntui kuin hänellä olisi vähemmän menetettävää ja suojeltavaa.

”Mistä voi tietää, milloin on rohkeutta jäädä ja milloin lähteä? Tällä hetkellä tuntuu, että pitäisi vain lähteä, tukehdun tähän 20+ -vuotiseen liittoon, joka on tyhjää täynnä. Mutta miltä se tuntuu sitten puolen vuoden tai kolmen vuoden päästä? Monet eronneet ystäväni viettävät ’itsenäistä’ elämää, mutta yksinäiseltä se minusta näyttää ja kuulostaa. Ja ketä viisikymppistä naista oikeasti enää lykästää miesten suhteen?”

Parisuhdepuoskaroinnin ja avun antamisen välinen vesiviiva liittyy usein kysymiseen. Voiko omaa elämää laajentaa suhteessa?

”Pahinta tässä on pelko haaleasta kompromissista. Koska siitä on ollut koko ajan kyse, alusta lähtien. Viimeviikkoinen vasta avasi silmät sille, mistä kaikesta olen luopunut tässä suhteessa, ja pelkään, että suurin osa on vielä näkemättä. Pahinta on, että luovuin… itsestäni, siitä, mitä olin, kun suhde alkoi. Eikä sitä saa enää takaisin.”

”Vai onko pahinta sittenkin tajuta se, etten aina ollut tällainen pelkuri. Mitä sitten oikein tapahtui? Miksi turvallisuudentunteesta on valmis maksamaan tällaisen hinnan? Eikö hinta ole liian kova?”

Tämä oli viimeinen kerta, kun nainen tuli tapaamaan minua. Vuotta myöhemmin olin näkevinäni hänet miehensä kanssa konsertissa, mutta en ole varma.

Viisastelua

Voi ajatella, että parisuhde on parisuhde ja työpaikalla tehdään työtä, mutta ei ihminen ole kone. Jos ilmeen tilalle on tullut näytönsäästäjä, se vaikuttaa ihan kaikkeen.

Sanotaan, että parisuhde on koulu. Ja lisätään, että onko se Kiva koulu vai Kova koulu, riippuu asenteesta ja sen takana olevasta päätöksestä. Sitten voikin kysyä, kuka antaisi sellaisen todistuksen, jolla pääsisi luokalta tai jopa seuraavaan kouluun.

Tavallisesti parisuhde ei ole helppo, koska siinä joutuu myöntymään ihmiseksi sekä itselle että toiselle. Näkemään ja kohtaamaan kaiken sen, minkä on onnistunut siihen asti kätkemään itseltään. Ja kohtaamaan toisessa saman.

Kova yhtälö, varsinkin kun eväät kohtaamiseen näyttävät keskimäärin heikoilta. Ehkä siksi suhteista ei aina tule ihmissuhteita vaan olosuhteita ja parisuhteita, joiden pääasiallinen tehtävä on koossa pysyminen ja koossa pitäminen.

Onko ihmisen hyvä olla yksin ja toisen kanssakaan, näyttää olevan riippuvaista siitä, millaista suhdetta itseen harjoittaa ja miten tämä suhde toteutuu toisen kanssa. Onnelliset parisuhteet näyttävät olevan yhtä harvassa kuin onnelliset ihmiset: asia- vaan ei syy-yhteys?

Jätä kommentti
30.4.2013

Pidennetty versio itsestä

Työarjen ja arkiarjen yhdistää yksi tekijä: kummankin tehtävä on tekemisen ja olemisen kautta tuottaa lisäarvoa kanssaihmisille. Ja itselle.

Millaista lisäarvoa meistä kukin tuottaa oikeasti – ja tiedämmekö sen?

Tehdasasetuksista kustomointiin

Mieli on kummallinen: siitä ei ole helppoa saada havaintoa eikä se taivu määritelmien kohteeksi. Saippua? Vähän. Mutta niiden käsitysten varassa, joita meillä on, on tiedossa sentään jotakin.

Mieli toimii luontaisesti minimisuorituksen periaatteella. Jos käytämme vanhaa kunnon ecce homo –periaatetta, voimme nähdä, ettei se ole paljon.

Mieli hoitaa hommansa, ei enempää. Ihminen, joka ei tee tälle minimille tietoisesti ja aktiivisesti mitään, hoitaa myöskin vain hommansa. Toisina hetkinä tuntuu, että sekin on paljon mutta ei siitä lisäarvoa synny. Ei ainakaan siinä ihmisympäristössä, jossa ihminen työskentelee ja elää. Eikä ihmis-evoluutiossa.

Mielen toi totuttaa toimimaan toisin. Sitä kutsutaan harjoittelemiseksi.

Tule tietoiseksi

Puhutaan tietoisuustaidoista mutta ehkä olisi parempi puhua tietoiseksi tulemisen taidoista.

Havainnon puuttuminen johtaa tavallisesti kahteen asiaan: Kun ei ole havaintoa itsessä olevista mahdollisuuksista, niitä ei tunnista tilanteissa ja maailmassa. Siitä syystä asiat tapahtuvat, elämä menee, valinnat ja päätökset koskettavat toissijaisia asioita. Eivät siis välttämättä niitä, joilla olisi omalle ja ympäristön kehitykselle todellista merkitystä.

Mitä mielessä oikeasti tapahtuu ja millaisin seurauksin, siitä on enää askel siihen, että jotakin voi alkaa tapahtua. Mutta millä tavoin lujittaa mielen perustaa?

Ole aktiivinen

Käytänkö ne arjen tilanteet hyväkseni, joita elämä minulle tarjoilee? Tämä tarkoittaa aktiivista otetta ennen kaikkea arkipäivän kohtaamisiin ihmisten, asioiden, tilanteiden ja itsen, oman mielen kanssa.

Useimmiten vastaus on ei. Elämä tapahtuu, meissä tapahtuu, me reagoimme eli elämme unessa, kuten Yrjö Kallinen jo aikoinaan kohtalokkaasti sanoi.

Lopputulema: Olenko vain lyhennetty versio itsestäni?

Minusta nousee ajatuksia, maailmassa kohtaan tapahtumia – olenko siinä kohtaa hereillä ja valitsen tietoisesti vai annanko itseni reagoida kuten aina olen tehnyt. Jos jälkimmäistä, mikään ei muutu, ainakaan parempaan suuntaan. Jos edellistä, minulla on toivoa.

Voin päättää olla aktiivinen. Aluksi yksittäisissä hetkissä, sitten yhä enemmän. Jokainen tällainen päätös tuo todellista potentiaaliani esiin.

Vapautuminen todellisuuteen

Oman mielensä kaapista tuloa voi auttaa pohtimalla kahta kysymystä:

Se, mikä mielestäni on kiellettyä, saa minut toisaalta torjumaan asian takaisin sinne, mistä se on tullutkin. Toisaalta se estää minua toimimasta, kuten ehkä haluaisin ja olisi minulle jopa hyväksi.

Onko kielletty oikeasti vaarallista tai vahingollista? Vai onko joku vain sanonut niin, ja uskon siihen yhä? Miksi jotkut ajatukset ja tunteet ja tarpeet ovat sallittuja ja toiset eivät? Tätä kannattaisi tutkia lähemmin. Ja sanoa fuck it (John C. Parkin) suurimmalle osalle näistä kielletyistä asioista ja alkaa elää.

Aktiivisuuden suhteen sama homma: mikä estää minua olemasta aktiivisia? Todellisuudessa: ei mikään. Voin olla aktiivinen silloin kun päätän olla. Minussa elävä tahto on mukavuudenhaluani vahvempi vaikka aluksi tuntuu muulta. Tämä siksi, että tahtoa voi vahvistaa.

Vahvistuva mieli

Mieli vahvistuu kun sitä harjoittaa. Kun lähtee juoksemaan, ihmisessä vahvistuvat niin luut, jänteet kuin lihaksetkin. Oman mielensä voi lähettää lenkille vahvistamaan mielen luita, jänteitä ja lihaksia. Sitä kutsutaan perustan rakentamiseksi. Ja sitten käy, niin kuin Jari Sarasvuo lohkaisee YLE-puheen blogissaan:

”Siis että ajateltaisiin mielenterveyden olevan vähän kuin hapenottokyky. Huono hapenottokyky kutistaa toimintasäteen kovin lyhyeksi, ja vähänkin pidempi vastamäki saa kääntymään tulosuuntaan. Hyvä hapenottokyky sen sijaan alistaa jyrkimmänkin ylämäen pikku tömpäreeksi, ja jäljellä olevan taipaleen mitta ei koskaan kelpaa murheen aiheeksi.” http://yle.fi/puhe/ohjelmat/jari_sarasvuo/jari_sarasvuo_6289.html

Niinpä. Kun pidän proaktiivisesti huolta mielestäni, oma mielen-terveyteni ja mielen kykyni pitää minun puoltani myös niin hetkinä, kun yritän toimia itseäni vastaan. Siitä on kyse mielen perustan lujittamisessa.

Jätä kommentti
26.4.2013

Never give up?

Kun juoksen maratonia, käyn ystävien luona kylässä, seuraan läheltä yrittäjän yritystä yrittää, nousee sama kysymys: milloin on aika luovuttaa?

Vain elämää

Maraton. Kun juoksen maratonin viimeistä kymmentä kilometriä, näen aika ajoin todella heikossa hapessa maassa makaavia ihmisiä, joiden suusta tulee vaahtoa. Niinä hetkinä, kun alkaa tuntua oikeasti pahalta omien rajojen ylittyessä – osaisinko itse antaa periksi?

Erehtyä voi vain kerran. Toinen kerta on jo valinta.

Parisuhde. Kun joutuu todistamaan ulkopuoliselle melko selvää parisuhteen kuolinkorahtelua, kysyy, mihin asteeseen kärsimyksen ja ympäristöä myöten pahan olon kylvämisen täytyy kohota, ennen kuin ihmiset ymmärtävät, että tämä taisi olla tässä? Monet ihmiset tietävät, ettei huonoon suhteeseen kannata jäädä, varsinkaan kun yrittäminen on lakannut tai kun yrittäminenkään enää auta. Mutta entä sitoutuminen, tahto puskea läpi – entä järki?

Yritys. Haikeaa katsella, kun kaikkensa peliin paneminen ei saa yritystä lentoon ja se vain hiipuu hiljaa. Milloin on aika todeta ankarat tosiasiat eikä enää odottaa, että kulman takaa saapuu ihme tai uusi idea, joka pelastaa bisnekset? Mutta tämä on once in a life time – vai onko?

Opi, opi

Miten elämästä opitaan? Tekemällä virhearviointeja ja erehdyksiä – heittäytymällä.

Miten yksinkertaista voisi edellä mainituissa esimerkeissä myöntää virhe, oppia siitä ja yrittää seuraavalla kerralla kokemuksesta viisastuneena, vahvistuneena ja muutenkin kasvaneena?

Mutta ei se ole, kun maailma on todistajana

  • yleisönä kadun varsilla
  • suku sutena paikalla
  • naureskelijoina, jotka sanoivat ettei tuosta mitään kuitenkaan tule.

Maailma ei pidä luovuttajista eikä tavallisesti palkitse virheen tekijöitä. Miten sellaista kestää – kun on vaan kestettävä. Kohdattavana kun ei ole pelkästään virhe vaan myös sen tekijä.

Luovuttaminen

Jos ei suostu oppimaan vaan jää toistamaan virheitään, on tyhmä. Mutta mitä silloin on, kun antaa periksi, kesken koetuksen?

On luonteita, jotka sisuuntuvat esteen kohdatessaan siinä missä toiset huokaisevat, miten vaivalloista ja ylivoimaista kaikki onkaan. Toisaalta on opittua luovuttamista kuten on opittua avuttomuutta.

Luovuttaminen uppoaa usein arjen keskelle, ohi meneviin tilanteisiin, joina herään kysymään itseltäni: Mitä oikeastaan ajattelet? Millaista tarinaa kerrot itsellesi? Oletko luovuttamassa jo etukäteen vai kestätkö paineen, mahdollisen epäonnistumisen ja sen seuraukset?

Toinen tie

Mutta on myös opittua peräänantamattomuutta. Sellaista, jota on koeteltu rajan ylityksillä aina uudestaan ja joka on kokenut ja ammentanut voimansa siitä. Se on raakaa harjoittelua silloinkin, kun sitä ei kutsu tai huomaa harjoittelemiseksi.

Ihmiset eroavat tässä suuresti toisistaan. Valitut ovat tahdossaan vahvoja, pelottomia kohtaamaan ja kestämään ja maksamaan vaadituista koettelemuksista. Meidän muiden kuolevaisten osa on harjoitella, jos haluamme ylittää itsemme ja toteutua.

Pidä huolta harjoittelemisesta, niin harjoitteleminen pitää huolta sinusta.

Sitkeä ja sisukas harjoitteleminen on tuki ja turva silloin, kun koettelemus saapuu.  Proaktiivinen asenne, joka on mukana kaikessa mielen harjoittelemisessa, pätee myös tässä. Jos on ollut uskollinen harjoituksille myös silloin, kun ei ole ollut pakko harjoitella, harjoitukset pysyvät uskollisena ja näyttävät todellisen voimansa, kun hetki koittaa.

Näytä tahtosi

On hetkiä, jolloin luovuttaminen on itsepetoksista pahin. Kun on löytänyt itsensä ja oman juttunsa ja tietää, oikeasti tietää, mitä on tehtävä.

Oman tahtonsa löytäneestä ihmisestä tulee uskomattoman päättäväinen. Uskollisuutta itselle ei horjuta mikään. Eivät mielen maitohapot, eivät toiset ihmiset eivätkä Tilanteet.

Elokuvassa Epäillyt on kuuluisa kohta, jossa Roger ’Verbal’ Kintiä esittävä Kevin Spacey kertoo tarinan gangsteri Keyser Sozen kotiinpaluusta: http://www.youtube.com/watch?v=BgkBpWc8ngI

Tahtonsa voi näyttää monella tavalla. Arki on tässäkin kohtaa elokuvaa suurempi – ja vaativampi. Miten? Arjessa ihminen harjoittaa tahtoaan valinnoillaan, jotka vahvistavat tai heikentävät sitä. Muutama tietoinen harjoitus päivässä muuttaa tämän tilanteen radikaalisti: annanko itselleni jokapäiväisen mahdollisuuteni oppia?

Jätä kommentti
19.4.2013

Instant karma

John Lennon lauloi Instant karmasta jokin vuosikymmen sitten. Sitten siitä tuli vitsi: Kun joku potkaisi sinua vahingossa pöydän alla, se oli instant karma eli maailmankaikkeuden vastaus typeriin puheisiisi.

Sitten sen ajankohtaisuus pysyi.

Ikioma tyytyväisyys

Olen miettinyt, mitä tapahtuisi, jos neukkarissa loputtoman tylsiä monologejaan pitävä musikka saisi itse kärsiä saman kuoliaaksi turhautumisen kuin mitä hän aiheuttaa muille. Muuttuisiko maailma?

Tai mitä seuraisi, jos kaikesta käytävällä juoruiluista ja kahvihuoneessa kyynistelystä saisi välittömästi saman niskaansa? Jokaisesta loukkauksesta loukkauksen?

Puhumattakaan iloisista työpaikkakiusaajista, asemansa väärinkäyttäjistä tai puolison pahoinpitelijöistä?

I hope karma slaps you in the face before I do.

Havahtuisiko ihminen välittömämmin hitaalle itsetuholleen, joka syntyy omista asenteista ja käytöksestä – ja muuttaisi itsetyytyväisen ”minä mitään muuttua tarvitse” –olonsa peiliin katsomiseksi ja haluksi tehdä, jotakin.

Vai onko jokin muu paikka herätä kuin Siperia?

Mitä tapahtui todella?

Äiti, mistä (nämä) aikuiset tulevat? Missä vaiheessa heidän maailmansa pysähtyi?

Nuorena oli vielä elinvoimaa ja halua muuttaa maailmaa. Tapahtuiko sitten kuolettava herääminen siihen, että ensin pitäisi muuttua itse – ja paukut loppuivat? Kun unelmat sammuivat ja kapseloituivat, kapseloituiko ihminen ja hänestä tuli itsessään ja itselleen elävä, muista piittaamaton?

Kun itsensä kohtaamista ja muuttamista ei opetettu kotona eikä koulussa, ei kehittynyt itseohjautuvaa tahdon voimaa. Tästäkö seurasi luovuttaminen, tyytyminen siihen elämään, josta sai edes jotakin, tai ulkoisen menestyksen tavoittelemiseen.

Entä jos elämästä olisi alusta lähtien saanut tehdä itsensä näköistä? Olisiko elämään uinut vähemmän valittamista ja muuta tuhon kylvämistä?

Ja kun elämä nyt tarjoaa siihen tilaisuuden, tarttuako siihen?

Muutos – on se mahdollinen

Lennon kiteytti muutostarpeen:

Instant Karma’s gonna get you
Gonna look you right in the face
You better get yourself together darling
Join the human race

Pikakarman tarkoitus on ojentaa ihmiselle takaisin se, minkä pitäisi olla yhtä selvää kuin olennaistakin: Et elä yksin etkä itsellesi. Olemisesi ja toimintasi vaikuttavat toisiin ja sitä kautta takaisin sinuun. Voit valita hyvän lisäämisen tai huonon lisäämisen – sen mukaan maailma vastaa, muodossa tai toisessa.

Miksi tämän tajuaminen on niin vaikeaa – toteuttamisesta puhumattakaan? Yksinkertainen asia: Elä yhteydessä toisiin ja anna hyvän kiertää. Ellet jo osaa, harjoittele.

Sillä jokainen tehty harjoitus kuorii esiin niitä unelmia, joiden oletti jo kuolleen. Niiden elinvoima on osa ihmisen elinvoimaa, hyvinvointia ja elämisen riemua.

Sitä, minkä jotkut ihmiset kohdatessaan tuntee välittömästi.

Jätä kommentti
5.4.2013

Parasta esiin

Mitä pitäisi tapahtua, jotta paras ihmisessä tulisi esiin? Jotakin enemmän ja paremmin?

Ja jos niin tapahtuisi, mitä siitä seuraisi?

Erilaisuus

Työyhteisöjen hyvinvoinnin yhteydessä puhutaan usein erilaisuuden hyväksymisestä tai edes sietokyvystä. Harvoin puhutaan siitä, miten ihminen hyväksyy oman erilaisuutensa.

Siis sen, että erottuu originaalisti muista, joukosta? Mistä seuraa, että on oikeasti erillinen, yksin ja itsensä varassa.

Pelottavaa. Pelko liittyy eloonjäämiseen, joka on koko evoluution ajan perustunut kuulumiseen, yhteyteen ja siihen, että yhteisö hyväksyy eikä hylkää.

Rinnalla

Mitä tämän rinnalla on tahto saada toteutua, luoda ja tuoda oman näköistä elämää esiin? Vaa’assa siis toisaalta eloonjääminen ja toisaalta useimmiten jonkin aika epämääräisen halun toteuttaminen.

Ei siis ihme, että maailma näyttää juuri tältä: Muutama genius, joilla toteutumisen tahto on suurempi kuin kuolemanpelko. Tai toisella tavalla ilmaistuna: kuoleman uhkaakin suurempi on pakko olla autenttinen, muuten elämä ei tunnu elämältä vaan se on kuolemaakin pahempaa.

Näitä muutamaa kohti on laimeita ja laimeampia versioita, joita kutsutaan meiksi kuolevaisiksi. Elämme tavallista elämää ja olemme sopeutuneet enemmän tai vähemmän hyvin ja toteutumisemme merkitsee yksilöllistä musiikkimakua ja omia mielipiteitä.

Häpeä

Kysyin jossakin vaiheessa itseltäni, voiko häpeää opettaa ihmiselle. Vastasin kyllä.

Sillä mikä toinen asia on kulkenut evoluutiossa yhtä luonnollisena asiana välittää sukupolvelta toiselle kuin että yksilöllisyys, ainutkertainen erilaisuus on vaarallista ja siksi ihmisen omaksi parhaaksi (”tämä on vain sinun parhaaksesi”) on, että hänet sulkee oman mielensä vankilaan.

Siis sinne, missä ihminen häpeää omaa erilaisuuttaan niin paljon, ettei edes huomaa kaipaavansa sen toteuttamista.

Sovinnaisuus

Poikkeavuus voidaan sallia vain kun poikkeavia on tarpeeksi. Tai voidaan vakuuttavasti todistaa, että poikkeavasta on hyötyä.

Useimpien kohtalo ei ole tämä. Johtuen siitä, ettei ole kahta samanlaista. Johtuen siitä, ettei yksilöllisyydestä väistämättä seuraa geniusta.

Yksilöllinen kontribuutio ilmenee lukemattomin tavoin. Nyt voi luulla, että se on jokaisen ihmisen myötäsyntyisissä kyvyissä, geenien tai mielen luomalla ainoalaatuisella perustalla. Vaan ei.

Kehitä se esiin

Todellinen yksilöllisyys ilmenee vasta ja oikeasti, kun ihminen kehittää kykynsä esiin. Vasta silloin yksilö näyttäytyy. Vai onko joku joskus kuullut laiskasta nerosta?

Se on se työ, johon ryhdytään vimmaisena, ei huvikseen eikä velvollisuudesta.

Työ, tekeminen saa aikaan prosessin. Ja se on se, jota joidenkin ihmisen kohdalla voi vain ihailla: prosessia. Sitä, jossa paras on vasta tulossa.

Imagine

Voitko sinä kuvitella maailman, jossa ihmisen paras tulee esiin? En minäkään. Mutta näen maailman, jossa paras ihmisessä tulee enemmän esiin ja jossa ihmiset auttavat toisiaan sen esiin saattamisessa.

Tuon maailman näkeminen johtuu ehkä siitä, että se on jo tulossa.

Jätä kommentti
28.3.2013

Johda itseäsi, harjoittele

Harjoitteleminen on intohimoni. Se oli sitä jo kauan ennen kuin tajusin, että se on intohimoni. Harjoittelijan silmin maailma muuttuu toisenlaiseksi, kun ihminen harjoittelee. Vähän kerrallaan.

Harjoitteleminen mielletään edelleen siksi, kun lapsi harjoittelee kävelemään, soittaja soittamaan ja urheilija suoritukseensa. Kuitenkin:

Mitä tahansa voi harjoitella.

 

Missä ja milloin tahansa. Harjoittelemisesta tulee vain elämää.

Harjoitettu mieli yltää enempään

Maailmasta poimimani, edelleen kehittämäni ja itse luomani mikroharjoitukset kehittävät niitä inhimillisiä kykyjä, joilla ihminen ottaa vähitellen haltuun itsensä, oman mielensä, mielikuvansa, asenteensa, käyttäytymisensä ja suhteensa itseensä, toisiin ihmisiin ja maailmaan.

Kyse on siis oman mielen ohjaamisesta siten, että se kykenee toimimaan ihmisen haluamalla ja tilannetta vastaavalla tavalla.

Harjoittelematon mieli ei tähän itsestään selvästi kykene mutta harjoitettu mieli kykenee: Kun ihminen kuuntelee, hän kuuntelee täysin. Kun ihminen puhuu, hän kuuntelee puhuessaan sitä, joka häntä kuuntelee. Kun ihminen keskittyy, hän keskittyy täysin. Kun hän reflektoi esimerkiksi omaa työtään ja itseään, hän tavoittaa olennaisen. Kun ihminen luo uusia työtapoja, ainoastaan hänen mielikuvituksena on silloin rajana – ja sekin raja siirtyy harjoittelun myötä.

Vahvuutta

Kun ihminen harjoittelee, hän ylittää itsensä. Sen luontaisen, joka hän on, ennen kuin hän on kehittänyt potentiaaliaan ja alkanut tietoisesti kehittää parasta itsessään esiin.

Läsnäolo. Ilman läsnäoloa ihminen toistaa samaa, tapojaan, tottumuksiaan ja rutiineitaan. Ja koska harjoitteleminen merkitsee aina uuden opettelemista, ilman läsnäoloa ei ole uuden oppimista eikä näin ollen harjoittelemistakaan.

Itsetuntemus. Toiseksi ihminen tulee esimerkiksi uusia käytänteitä ja tapoja luodessaan hyvin intiimistikin tutuksi itsensä kanssa. Ennen kaikkea oman mielensä kanssa, jolla on taipumus vastustaa uutta ja pitää kiinni siitä, miten on aina toimittu. Kumpi voittaa: Se joka tahtoo luoda uutta vai se joka tahtoo säilyttää vanhan? Tietoisessa päätöksessä pysyminen vai mukavuudenhalu? Tahto autonomiaan vai mielen automatiikka?

Tahdonvoima. Harjoitteleminen vaatii omaa tahtoa. Se on aina oma päätös. Arki täyttyy ulkoapäin tulevista velvollisuuksista ja välttämättömyyksistä. Harjoitteleminen on sisältä ohjautuvuuden luoto ulkoaohjautuvuuden meressä.

Harjoitteleminen on itsensä johtamista

Harjoitteleminen ei pelkästään edellytä edellä mainittuja kykyjä vaan samalla vahvistaa niitä. Jokainen tehty harjoitus vahvistaa läsnäoloa. Jokainen tehty harjoitus voimistaa itsetuntemusta. Jokainen tehty harjoitus lisää oman tahdon voimaa.

Siis mitä on harjoitteleminen? Se on käytäntöön vietyä itsensä johtamista, jokaisessa harjoituksessa. Se ei ole pelkkää ajanhallintaa ja hyvinvoinnista huolehtimista tai että kykenee pitämään työnsä ja elämänsä jonkinlaisessa paketissa.

Se on konkreettista mielen ohjaamista. Se on oman toiminnan tietoista ohjaamista tiedostettujen arvojen mukaisesti. Se on toistuvaa itsensä ylittämistä. Sitä, että ihminen tekee harjoitus kerrallaan omasta elämästään enemmän itsensä näköistä.

Samalla kun ihminen irtautuu ’luonnontilastaan’, hän oppii asennoitumaan ja toimimaan tietoisemmin niin suhteessa itseensä kuin toisiin. Näin syntyvästä hyvinvoinnista on mistä jakaa muillekin. Hyvinvoiva ihminen voi vilpittömästi olla avuksi, tueksi ja kannustukseksi toisille ihmisille.

Itsensä johtaminen on aitoa halua palvella toisia. Ja milloin ihminen on onnellisempi kuin toteutuessaan ja vastatessaan toisten ihmisten tarpeisiin?

Autonomista pääsiäistä, hyvä lukijani!

2 kommenttia