Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Tag: työyhteisö

Ei haukku haavaa tee

Outoa havahtua siihen, että tuota sanontaa on viljelty vielä hetki sitten ihan tosissaan. Kuin ihmisillä ei olisi ollut minkäänlaista tuntevaa tietoisuutta siitä, millaisia seurauksia latistavilla ja pahantahtoisilla sanoilla on. Miten sanat voivat viiltää, satuttaa ja haavoittaa, murentaa perusluottamusta ja traumatisoida vuosikymmeniksi. Eli erottaa ihmisen toisista.

Kyse ei arjessa aina ole pahantahtoisuudesta vaan aivan tavallisesta arkipäivän tolloudesta ja osaamattomuudesta,

joskus omien kokemusten sokeasta siirtämisestä eteenpäin. Siis normaalista myötätunnottomuudesta itseä ja muita kohtaan.

Valmentaessani olen usein kysynyt itseltäni, kuinka paljon tämänkin yrityksen tuottavuus kohoaisi, jos ihmiset oppisivat oikeasti ottamaan toiset huomioon puheessaan ja käytöksessään.

Tuottavuuden kasvu edellyttää mielestäni selkeästi kahta asiaa: matkaa ulospäin ja matkaa sisäänpäin.

Tosin sanoen halua oppia eli aktiivisesti hakea tarkoituksenmukaista muutosta omaan toimintaan.

Elämään kuuluu se, että viestit eivät aina mene perille ihan tarkoitetussa muodossa, väärinkäsityksiä syntyy ja loukkaantumisiakin. Jokainen voi silti nostaa tasoaan viestimisensä selkeydessä, varsinkin ruutuviestinnässään. Ja aivan erityisesti siinä, että harjoitellaan yhdessä käsittelemään asioita niin, ettei työnnetä hernettä entistä syvemmälle nenään.

Matka sisäänpäin tapahtuu harjoittelemisen ja reflektoimisen kautta. Miten toisaalta kirkastan ajatteluani ja toisaalta lämmitän yhteistä tunnetta niin, että viestilläni on mahdollisuudet hyviin seurauksiin? Ja miten opin aidosti päästämään irti esimerkiksi kerran koetuista loukkauksista, joista kiinnipitäminen tuhoaa tulevan hyvän.

Usein tarvitaan selkeitä tapoja ja toimintamalleja, joissa yksilön hyvä sulautuu yhteiseen hyvään.

Tällöin ihmiset oppivat löytämään enemmän yhteistä tonttia sen sijaan että kiinnittäisivät huomionsa pikkuasioihin – eli ylittämään pettymyksensä ja traumansa – jotka heitä erottavat. Ja sehän on jokaisessa kelpo työyhteisössä tavoitteena.

Tarvitsetko apua tavoitteiden käytäntöön viemiseen? Keskustellaan: Mikko@Peilaus, p. 050 3840727.

Mainokset

Löydä uusi yhteys

Muutama viikko sitten Telia antoi koskettavan mainoksensa vyöryä eri kanavissa. Siinä ihmisten ääneen lausumattomat kysymykset ja pelot kiteytyivät kolmeen ratkaisuun:

Kun yhteys on katkennut, se pitää korjata.

Jos yhteyttä ei ole, sen voi rakentaa.

Löydä uusi yhteys.

Mitä sanoa tällaisesta taidokkaasta manipulaatiosta, jonka tarkoitus on vastata syvään ja inhimilliseen yhteyden tarpeeseen ja kaipuuseen tarjoilemalla rasvaa ja sokeria? Kun vedotaan ihmisen vahvaan ja toistuvaan alitajuiseen puutteeseen ja epävarmuuteen, voidaan tarjota sen korvikkeeksi jotain, mitä ihminen ei muuten ymmärtäisi tarvita.

Toistuuko sama työssä silloin, kun työ tarjoaa merkityksellisyyttä vain näennäisesti eikä siten vastaa ihmisen todellisiin tarpeisiin?

Jokaisella työpaikalla tiedetään (tai olisi hyvä tietää), että kun puhutaan totta ja ketju tausta-ajatuksista toimenpiteisiin ja niiden seurauksiin on läpinäkyvä ja moraaliltaan kestävä, se vahvistaa luottamuksen.

Jokainen työyhteisö ansaitsisi rehelliset toimintatavat ja parempaa luottamusta,

koska ne nostavat esiin sen, miten paljon parempaan ihminen pystyy.

Tämä voi kuitenkin syntyä vain, kun useampi ihminen luo ulkoisesta riippumatonta sisäistä elämää. Niin vahvaa, että siihen pääsee vaikuttamaan todella ainoastaan, jos ihminen itse antaa siihen luvan. Jokaisessa on paljon tällaista sisäistä voimaa, joka kaipaa vahvistamista. Tällainen todellisen tasapainon etsiminen ulkoisen ja sisäisen välillä on siksi tarpeen, koska moni elää edelleen ulkoisen armoilla eli tarvitsee toistuvaa ulkoista vahvistamista omalle arvolleen. Katseen kääntäminen aika ajoin sisään päin ja mielen konmarittaminen ovat askeleita tasapainon suuntaan.

Ihminen on koodattu pyrkimään kohti suurempaa vapautta, ei riippuvuutta.

Stephen R. Covey kuvaa klassikkokirjassaan The 7 habits of Highly Effective People matkaa riippuvuudesta riippumattomuuden kautta keskinäiseen riippuvuuteen. Oikotietä ei tässäkään kuitenkaan ole. Riippumattomuus on ensin lunastettava sisäistä voimaa vahvistamalla: syventämällä itsetuntemusta, harjoittelemalla sisäisiä kykyjä kuten ajattelua ja empatiaa.

Tämä on tie vapaampiin ja parempiin suhteisiin ja toimintatapoihin, joissa sanat ja teot vastaavat toisiaan – ja sitä kautta myös organisaation menestykseen. Samalla toteutuu ihmisen todellinen tarkoitus elää aidossa yhteydessä toisten kanssa, kukin tavallaan.

Tahdotko tietää, miten tällaista tietoisempaa yhteyttä itseen ja toisiin vahvistetaan, jotta työyhteisö kukoistaa? Soita Mikko, p. 050 3840727.

Iloinen biologia

Joimme erään ystäväni kanssa päiväkahvit tässä eräänä päivänä. Keskustelun lomassa hän kysyi naureskellen: ”Olemmeko oikeastaan mitään muuta kuin hormonitoimintaa?”

Olemmeko me?

Se kohta kehossa

Mieleeni muistui toinen keskustelu erään kaverini kanssa jo jokin aika sitten. Hän oli päätynyt seuraavaan itsehavaintoon:

”Katoin yhtenä iltana telkasta dokumenttia jostakin kriisialueesta. Siin näytettiin kärsiviä ihmisiä. Huomasin oudon jutun. Kun näytettiin kuvaa kärsivästä miehestä, mussa heräs välittömästi myötätunto sitä ihmistä kohtaan. Kun näytettiin kuvaa kärsivästä naisesta, mä huomasin oikeestaan vaan sen perseen.”

”Seuraavana päivänä mä olin tossa lähikauppakeskuksessa ja toi tuli mun mieleen, kun rullaportaissa tsiigailin muijia. Heräsin, et noiden naisten mieleen ei pääse näkemään mut muutenhan ne on siinä esillä. Siis ollaanks me täällä päivästä toiseen vaan yrittämässä jakaa geeniperimäämme vai oikeesti elämässä näiden ihmisten kanssa? Yhtäkkii mä vaan tajusin etten mä enää tajuu.”

Keskity olennaiseen?

Iloisen vuodatuksen jälkeen kaverini kysyi: ”Niin siis ootsä törmänny tähän noissa yrityksissä, joissa sä puuhaat? Niinku siihen, et miehet näkee naisesta vaan sen noin kymmenen sentin siipaleen, jossa vyötärö muuttuu lantioks?”

Jo vain.

Suoraan kuormasta

Kun ihmiset ovat työpaikalla tuntikausia päivästään eivätkä välttämättä ehdi hengailla töiden jälkeen missään, toisinaan väistämätön tapahtuu. Kehittyy suhteita, joita ei ehkä pitäisi kehittyä.

”No onhan se aika ongelmallista duunin kannalta, et pomo alko seukkaa mun tiimissä olevan mimmin kanssa. Suhde on suhde etkä sä voi oikeen vedota mihinkään, ettei sais kertoo sitä tai tätä suhteessa. Vaikkei duuneissa tietysti mitään pomolta salattavaa ookaan, kyse on jonkunlaisesta luottamuksesta ja toisinaan ihan yksinkertasesti siitä, et jutut pysyy tiimin sisällä. Kaikki ääneen ajattelut ja kehittelyt, tunteenomaisuus… Siis ylipäätään et sä voit ja uskallat olla se ihminen kuka sä oot ilman et sä pinnistelet ja mietit, mitenhän pomokin tän näkee tai kuulee. Vähä skitso olo, joo.”

Kun tähän soppaan lisää sen, että suuri osa ihmisistä pitää edelleen mahdottomana, että mies voi olla naisen kanssa ’vain ystävä’, keitos alkaa kuplia. Varsinkin, kun melkoinen osa ihmisistä ajattelee, että työpaikalla syntyneet suhteet ovat pelkästään noloja. Elämän tai avun hankkiminen voisi heidän mielestään tehdä tällaisille ’suhteilijoille’ hyvää.

Energia

Vievätkö hyrräävät hormonit paljon energiaa ja fokusta duunista? Siis ilman, että se olisi verkossa tapahtuvan aikuispörräämisen keskeinen tekijä? Soitin kotiin päästyäni tutulle työpsykologille:

”No onhan tämä vähän kaksiteräinen haulikko. Siitä syntyy sellaista aika hauskaa energiaa, kun tulee erilaisia tällaisia jännitteitä. Lisää työtehoakin. Tosin ilo on tavallisesti aika lyhytaikainen, koska tuo jännite laukeaa joko sillä että saa mitä haluaa tai ettei saa mitä haluaa. Ja lopputulos ei aina ole helppo. Toisaalta on todettu, että työpaikat, joissa on sekä miehiä että naisia, on terveempiä kuin kovasti yksipuoliset. Että ehkä sillä vetovoimalla ja pienellä pörräämiselläkin on hyviä vaikutuksia.”

Lisääntyykö fokus vai väheneekö se?

”No, jos mielessä suihkii koko ajan joku suhdejuttu, niin onhan se poissa duunifokuksesta. Mutta tämäkin on tällainen tyypillinen iltapäivälehtiharha: nostetaan otsikko tällaisesta eikä huomata esimerkiksi sitä, että itse duunin lopputuloksen kannalta on aivan sama, miksi fokus on hukassa. Suurimmalta osalta ihmisiähän se on joka tapauksessa hukassa, joskus suuren osan työaikaa ilman että hormonit liikauttaa lehteäkään.”

Eli ei siis syytä huoleen?

”Joo ja ei. Äärimmäisen harvoissa tapauksissa tämä on oikeasti todellinen ongelma esimerkiksi alkoholiin tai muuhun riippuvuuteen verrattuna. Lisäksi hormonien hyrinä antaa meille aika ajoin hyvän tunteen elämästä tai ainakaan ei voi olla ihan kuollut. Toisaalta sitten taas onhan se aika puuduttavaa tuntea olevansa pelkkä tissit ja perse. Ihan niin kuin tuollaisesta jälkimurrosiän low lifesta ei ois päästy pätkääkään eteenpäin.”

Miten tästä eteenpäin?

”Voisihan sitä itseä ehkä vähän säätää. (nauraa) Voisi oppia kiinnittämään huomionsa muuhunkin kuin siihen, mihin huomio suuntautuu ihan itsestään. Jossain huvittavan ja säälittävän välimaastossa oleillaan, kun joutuu seuraamaan, miten siis hyvä kun ei kuola valu joiltain tyypeiltä. Kevyt itsensä sivistäminen eikä pelkästään se, et oppii käyttäytymään. Koska toisinaan taas törmää niihin, jotka pysyy ulkoisesti cooleina mutta sisällä pyörii sama kehä. Ei se varsinaisesta kehityksestä kerro. Joillakin nuorilla kolleilla sen ymmärtää, tuon palleilla ajattelun, mutta että keski-ikäiset äijät on edelleen samassa lähtöruudussa, joo, on se aika noloa.”

Siitä vähän säätämään, jooko?

Karmavelka

Kun kuulin Jari Sarasvuon käyttävän kevään ansiokkaassa Ylepuhe-sessiossaan käsitettä karmavelka, ensimmäinen ajatukseni oli: Mitä? Onko sielunvaellus tullut takaisin muotiin tai jopa edustuskelpoiseksi?

Karmasta ja muustakin

Karman sanotaan syntyvän hyvistä ja huonoista teoista. Puhutaan myös kuukarmasta ja aurinkokarmasta, mutta ei ehkä mennä nyt niihin.

Hyvät teot synnyttävät hyvää karmaa, pahat puolestaan pahaa karmaa eli Sarasvuon mainitsemaa karmavelkaa. Yksinkertaista, eikös vaan?

Periaate yksinkertainen, toteuttaminen vaikeaa ja asia monipolveileva kuin ilon synty. Kaikella sillä, miten asennoidumme, mitä puhumme ja miten käyttäydymme toisiamme kohtaan, synnytämme karmaa. Tämä tuppaa olemaan taseeltaan negatiivinen, ellemme tee asialle jotakin. (Hyveelliset ihmiset ovat luonnollisesti poikkeus.)

Vaan mitä tehdä?

Karmaharjoitus

Karmavelan ajatuksesta voi tehdä itselleen yksinkertaisen harjoituksen.

Päätän heräämiseni hetkellä (tai jo illalla), että tänään pyrin esimerkiksi kärsivällisyydelläni vähentämään karmavelkani taakkaa tai en ainakaan kärsimättömyydelläni sitä lisää.

Mitäs veikkaat, mihin asti päivässäsi pääset, kun ensimmäinen tilaisuus harjoitella tätä tulee vastaan? Pienten lasten perheissä noin viisi sekuntia, vähän isompien lasten perheissä ehkä viisi minuuttia.

Eikä siinä taida vielä ihan olla kaikki. Tilanteita harjoitella tulee päivästä riippuen noin 100-200. Ja se on meille kuolevaisille ensi alkuun aivan liikaa. On siis todettava oman mielen kuntoisuus ja valikoitava hetket, joissa harjoitella. Loppujen kohdalla on todettava, että ’harvat meistä ovat valmiita’. Ainakaan vielä.

Karmaharjoitus töissä

Karmaharjoituksen voi viedä työpaikalle. Ihan hullua? Eipäs, koska yhdessä harjoitteleminen on hauskempaa. Lisäksi yhteisön tuki saa harjoittelemaan innokkaammin ja yhteisön menestys harjoittelemisessa moninkertaistaa seuraamukset.

Too often we think our karma affects our individual lives only but it reaches further afield than us. For example, greed on a small scale leads to greed on a large scale. On the other hand, we may see someone who is a philanthropist attract other philanthropists and together they bring about major positive change. They experience the karma they have created, not only individually but collectively. Annette Ong

Niin että miltä tuntuisi karmataseeltaan positiivinen yritys? Hyvältähän se tuntuisi.

Mitä mielessä tapahtuu?

Ensinnäkin harjoittelemisesta syntyy hyvä olo. Tämä on mielen tasolla sama kuin liikunnan jälkeinen olotila kehossa: olen tietoisesti rasittanut itseäni, ja koska mieleni kaipaa rasitusta siinä missä lihakseni, niveleni ja sisäelimeni, siitä seuraa hyvää oloa.

Voin myös ajatella, että olen tehnyt jotakin, joka tuottaa minulle syvempää tyydytystä. Sellaista, mitä mielen harjoitteleminen, kehon harjoittelemisesta puhumattakaan, ei yksin synnytä. C.G. Jungilla on seuraava ajatus, karmaan liittyen:

’When an inner situation is not made conscious, it appears outside as fate.’

Mielen harjoitteleminen nostaa tietoisuuteen tämän muuten luontaisesti ja tiedostamattomasti tapahtuvan toiminnan. Ja kun se on nostettu tietoisuuteen, tapahtuu jotakin miellyttävää: vapautuminen ja selkiintyminen, usein yhtä aikaa. Ja samalla voi tuntea jonkin taakan, raskauden väistäneen: minun ei ole pakko kantaa tätä enää. Eli minun ei ole pakko toimia kuten ’karmani’ (myötäsyntyiset tai tiedostamatta oppimani tavat ja tottumukset) minua pakottaa vaan voin milloin tahansa päättää toimia toisin.

Olisiko helpompi elää, jos instant karma toimisi?

Instant karma (http://peilaus.fi/instant-karma/) eli se, että saa välittömästi kokea ajattelunsa, puheidensa ja tekojensa seuraamukset. Ei joudu pelkästään näkemään, mitä ne aiheuttavat toisille vaan saa oikeasti tuta ne nahoissaan.

Nythän tilanne on se, että levittämällä omaa huonoa oloamme ajatusten, sanojen ja tekojen kautta, kärsimme siitä kyllä, mutta emme osaa yhdistää sitä omaan toimintaamme. Hienommin sanottuna tietoisuutemme ei yllä näkemään näiden kahden asian välistä yhteyttä, varsinkin syy-seuraus-yhteyttä. Esimerkiksi sitä, että vedämme puoleemme juuri sellaisia ihmisiä kuin millaisina me toiset ihmiset näemme.

Instant karma olisi ankara koulu. Oikea Siperia. Ihan koko ajan. Tulisiko meistä sitä käydessämme instant parempia ihmisiä?

Ulottumaan

Ihmisellä on mistä valita. Hän voi valita päivittäin ja jopa hetkittäin: olenko epäinhimillinen, inhimillinen tai yli-inhimillinen.

Mihin ulottua tänään? Kun kaikki on mahdollista.

Ilkeä sika

Epäinhimillinen on sitä, että ihminen liittää hänelle suodun älykkyyden siihen eläimellisyyteen, johon hän vajoaa luonnostaan ja huomaamattaan. Siksi hän voi toimia pahemmin kuin yksikään peto. Siis ellei pidä itsestään ja hyveistä eli luonteensa lujuudesta huolta.

Väsymys, stressi, turhautuminen, hermoksissa oleminen* – mikään noista ei nosta ihmisessä esiin parasta. Vaan esimerkiksi kateuden ruokkiman tuhoamisen vimmansa. Eläimen vaiston siitä, ketä voi kohdella huonosti ja kenestä olla välittämättä.

Ihmiset näyttävät tässäkin asiassa syntyneen eri valmiuksin.

Mitä vähemmän (itse)tietoisuus ihmistä rasittaa, sitä todennäköisemmin hän samastuu eläimeen. Moni näyttääkin valinneen hyväksi havaitsemansa tien olla elukka kanssaihmisilleen. Täysin oikeuksin. Aivan kuin kukaan ei olisi koskaan kertonut, että on olemassa myös velvollisuuksia, jotka tulevat sen mukana, että on ihminen. Sellaisia, jotka suojelevat itseä vajoamasta alemmas kuin kukaan haluaa.

Ihminen ihmiselle

Ihminen voi valita olla inhimillinen toiselle – ja itselleen. Inhimillisyys on auttamista, niihin tarpeisiin vastaamista, joilla toinen ihminen lähestyy. Tarpeet ovat todellisia, inhimillisiä tarpeita tulla kohdatuksi, kevennetyksi ja kannustetuksi.

Inhimillinen vaatii kaiken muun elämän keskellä erillisen ponnistuksen. Joidenkin kohdalla se näyttää helpolta. Tosin usein siksi, että kyseinen ihminen on jo ponnistellut niin kauan, että siitä on tullut tapa. Hieno tapa.

Tällaisiakin ihmisiä on, enkeleitä työpaikalla. Toisinaan ylikuormitettuja. Sillä kysyntä ei kohtaa tarjontaa.

Ylitse itsensä

Puhutaan yli-inhimillisestä ponnistamisesta joissakin hetkissä. Voi puhua myös itsensä ylittämisestä ja vielä enemmän: sen ylittämisestä, mihin ihmisen rajat on totuttu asettamaan.

Kun ihminen nousee oman inhimillisen yläpuolelle, hän lakkaa olemasta arki-ihminen. Hänestä tulee enemmän ihminen kuin hän olisi luonnostaan. Hän näkee itsensä ulkopuolelta ja sen, mikä hänessä on todellista yksilöä ja olennaista.

Tällaisen ihmisen kohtaaminen merkitsee kokemuksena kuin oman olemuksen selkiintymistä. Tahtoa katsoa elämää ja omaa elämää laajemmin ja pyrkiä toimimaan itseä suurempien päämäärien mukaisesti. Ne, jotka näkee kun nostaa päänsä hetkeksi arjen yläpuolelle.

Mikä riittää?

Oma kokemukseni on se, ettei pelkkä päätös tai pyrkimys muuttaa arkeen ulottuvia käytänteitä riitä. On saatava tahto liikkeelle. On voitava viedä vaatimattomastikin käytäntöön se, minkä on oivaltanut. Muuten oivallus kuin tuhoaa tuon aikomuksen.

Joka aamu voit valita, liittoudutko tänään enkelin vai paholaisen kanssa.

Koska voin valita, minkä kanssa liittoudun asenteissani ja toiminnassani, voin myös tehdä elämästäni ja samalla muiden elämästä vähän parempaa kuin mitä se oli eilen.

Ja tiedätkö, mikä on oikeasti aina uudestaan hämmästyttävää ja samalla aito ihme? Se, että pienelläkin teolla on niin suuri vaikutus.

 

*Tämä sanonta tulee varhaislapsuuden ystävältäni. Kun hän suuttui jostakin, hän totesi olevansa niin hermoksissa, ettei hänelle kannattanut puhua. Hienoa itsetietoisuutta 5-vuotiaalta.

 

Pidennetty versio itsestä

Työarjen ja arkiarjen yhdistää yksi tekijä: kummankin tehtävä on tekemisen ja olemisen kautta tuottaa lisäarvoa kanssaihmisille. Ja itselle.

Millaista lisäarvoa meistä kukin tuottaa oikeasti – ja tiedämmekö sen?

Tehdasasetuksista kustomointiin

Mieli on kummallinen: siitä ei ole helppoa saada havaintoa eikä se taivu määritelmien kohteeksi. Saippua? Vähän. Mutta niiden käsitysten varassa, joita meillä on, on tiedossa sentään jotakin.

Mieli toimii luontaisesti minimisuorituksen periaatteella. Jos käytämme vanhaa kunnon ecce homo –periaatetta, voimme nähdä, ettei se ole paljon.

Mieli hoitaa hommansa, ei enempää. Ihminen, joka ei tee tälle minimille tietoisesti ja aktiivisesti mitään, hoitaa myöskin vain hommansa. Toisina hetkinä tuntuu, että sekin on paljon mutta ei siitä lisäarvoa synny. Ei ainakaan siinä ihmisympäristössä, jossa ihminen työskentelee ja elää. Eikä ihmis-evoluutiossa.

Mielen toi totuttaa toimimaan toisin. Sitä kutsutaan harjoittelemiseksi.

Tule tietoiseksi

Puhutaan tietoisuustaidoista mutta ehkä olisi parempi puhua tietoiseksi tulemisen taidoista.

Havainnon puuttuminen johtaa tavallisesti kahteen asiaan: Kun ei ole havaintoa itsessä olevista mahdollisuuksista, niitä ei tunnista tilanteissa ja maailmassa. Siitä syystä asiat tapahtuvat, elämä menee, valinnat ja päätökset koskettavat toissijaisia asioita. Eivät siis välttämättä niitä, joilla olisi omalle ja ympäristön kehitykselle todellista merkitystä.

Mitä mielessä oikeasti tapahtuu ja millaisin seurauksin, siitä on enää askel siihen, että jotakin voi alkaa tapahtua. Mutta millä tavoin lujittaa mielen perustaa?

Ole aktiivinen

Käytänkö ne arjen tilanteet hyväkseni, joita elämä minulle tarjoilee? Tämä tarkoittaa aktiivista otetta ennen kaikkea arkipäivän kohtaamisiin ihmisten, asioiden, tilanteiden ja itsen, oman mielen kanssa.

Useimmiten vastaus on ei. Elämä tapahtuu, meissä tapahtuu, me reagoimme eli elämme unessa, kuten Yrjö Kallinen jo aikoinaan kohtalokkaasti sanoi.

Lopputulema: Olenko vain lyhennetty versio itsestäni?

Minusta nousee ajatuksia, maailmassa kohtaan tapahtumia – olenko siinä kohtaa hereillä ja valitsen tietoisesti vai annanko itseni reagoida kuten aina olen tehnyt. Jos jälkimmäistä, mikään ei muutu, ainakaan parempaan suuntaan. Jos edellistä, minulla on toivoa.

Voin päättää olla aktiivinen. Aluksi yksittäisissä hetkissä, sitten yhä enemmän. Jokainen tällainen päätös tuo todellista potentiaaliani esiin.

Vapautuminen todellisuuteen

Oman mielensä kaapista tuloa voi auttaa pohtimalla kahta kysymystä:

Se, mikä mielestäni on kiellettyä, saa minut toisaalta torjumaan asian takaisin sinne, mistä se on tullutkin. Toisaalta se estää minua toimimasta, kuten ehkä haluaisin ja olisi minulle jopa hyväksi.

Onko kielletty oikeasti vaarallista tai vahingollista? Vai onko joku vain sanonut niin, ja uskon siihen yhä? Miksi jotkut ajatukset ja tunteet ja tarpeet ovat sallittuja ja toiset eivät? Tätä kannattaisi tutkia lähemmin. Ja sanoa fuck it (John C. Parkin) suurimmalle osalle näistä kielletyistä asioista ja alkaa elää.

Aktiivisuuden suhteen sama homma: mikä estää minua olemasta aktiivisia? Todellisuudessa: ei mikään. Voin olla aktiivinen silloin kun päätän olla. Minussa elävä tahto on mukavuudenhaluani vahvempi vaikka aluksi tuntuu muulta. Tämä siksi, että tahtoa voi vahvistaa.

Vahvistuva mieli

Mieli vahvistuu kun sitä harjoittaa. Kun lähtee juoksemaan, ihmisessä vahvistuvat niin luut, jänteet kuin lihaksetkin. Oman mielensä voi lähettää lenkille vahvistamaan mielen luita, jänteitä ja lihaksia. Sitä kutsutaan perustan rakentamiseksi. Ja sitten käy, niin kuin Jari Sarasvuo lohkaisee YLE-puheen blogissaan:

”Siis että ajateltaisiin mielenterveyden olevan vähän kuin hapenottokyky. Huono hapenottokyky kutistaa toimintasäteen kovin lyhyeksi, ja vähänkin pidempi vastamäki saa kääntymään tulosuuntaan. Hyvä hapenottokyky sen sijaan alistaa jyrkimmänkin ylämäen pikku tömpäreeksi, ja jäljellä olevan taipaleen mitta ei koskaan kelpaa murheen aiheeksi.” http://yle.fi/puhe/ohjelmat/jari_sarasvuo/jari_sarasvuo_6289.html

Niinpä. Kun pidän proaktiivisesti huolta mielestäni, oma mielen-terveyteni ja mielen kykyni pitää minun puoltani myös niin hetkinä, kun yritän toimia itseäni vastaan. Siitä on kyse mielen perustan lujittamisessa.

Instant karma

John Lennon lauloi Instant karmasta jokin vuosikymmen sitten. Sitten siitä tuli vitsi: Kun joku potkaisi sinua vahingossa pöydän alla, se oli instant karma eli maailmankaikkeuden vastaus typeriin puheisiisi.

Sitten sen ajankohtaisuus pysyi.

Ikioma tyytyväisyys

Olen miettinyt, mitä tapahtuisi, jos neukkarissa loputtoman tylsiä monologejaan pitävä musikka saisi itse kärsiä saman kuoliaaksi turhautumisen kuin mitä hän aiheuttaa muille. Muuttuisiko maailma?

Tai mitä seuraisi, jos kaikesta käytävällä juoruiluista ja kahvihuoneessa kyynistelystä saisi välittömästi saman niskaansa? Jokaisesta loukkauksesta loukkauksen?

Puhumattakaan iloisista työpaikkakiusaajista, asemansa väärinkäyttäjistä tai puolison pahoinpitelijöistä?

I hope karma slaps you in the face before I do.

Havahtuisiko ihminen välittömämmin hitaalle itsetuholleen, joka syntyy omista asenteista ja käytöksestä – ja muuttaisi itsetyytyväisen ”minä mitään muuttua tarvitse” –olonsa peiliin katsomiseksi ja haluksi tehdä, jotakin.

Vai onko jokin muu paikka herätä kuin Siperia?

Mitä tapahtui todella?

Äiti, mistä (nämä) aikuiset tulevat? Missä vaiheessa heidän maailmansa pysähtyi?

Nuorena oli vielä elinvoimaa ja halua muuttaa maailmaa. Tapahtuiko sitten kuolettava herääminen siihen, että ensin pitäisi muuttua itse – ja paukut loppuivat? Kun unelmat sammuivat ja kapseloituivat, kapseloituiko ihminen ja hänestä tuli itsessään ja itselleen elävä, muista piittaamaton?

Kun itsensä kohtaamista ja muuttamista ei opetettu kotona eikä koulussa, ei kehittynyt itseohjautuvaa tahdon voimaa. Tästäkö seurasi luovuttaminen, tyytyminen siihen elämään, josta sai edes jotakin, tai ulkoisen menestyksen tavoittelemiseen.

Entä jos elämästä olisi alusta lähtien saanut tehdä itsensä näköistä? Olisiko elämään uinut vähemmän valittamista ja muuta tuhon kylvämistä?

Ja kun elämä nyt tarjoaa siihen tilaisuuden, tarttuako siihen?

Muutos – on se mahdollinen

Lennon kiteytti muutostarpeen:

Instant Karma’s gonna get you
Gonna look you right in the face
You better get yourself together darling
Join the human race

Pikakarman tarkoitus on ojentaa ihmiselle takaisin se, minkä pitäisi olla yhtä selvää kuin olennaistakin: Et elä yksin etkä itsellesi. Olemisesi ja toimintasi vaikuttavat toisiin ja sitä kautta takaisin sinuun. Voit valita hyvän lisäämisen tai huonon lisäämisen – sen mukaan maailma vastaa, muodossa tai toisessa.

Miksi tämän tajuaminen on niin vaikeaa – toteuttamisesta puhumattakaan? Yksinkertainen asia: Elä yhteydessä toisiin ja anna hyvän kiertää. Ellet jo osaa, harjoittele.

Sillä jokainen tehty harjoitus kuorii esiin niitä unelmia, joiden oletti jo kuolleen. Niiden elinvoima on osa ihmisen elinvoimaa, hyvinvointia ja elämisen riemua.

Sitä, minkä jotkut ihmiset kohdatessaan tuntee välittömästi.

Parasta esiin

Mitä pitäisi tapahtua, jotta paras ihmisessä tulisi esiin? Jotakin enemmän ja paremmin?

Ja jos niin tapahtuisi, mitä siitä seuraisi?

Erilaisuus

Työyhteisöjen hyvinvoinnin yhteydessä puhutaan usein erilaisuuden hyväksymisestä tai edes sietokyvystä. Harvoin puhutaan siitä, miten ihminen hyväksyy oman erilaisuutensa.

Siis sen, että erottuu originaalisti muista, joukosta? Mistä seuraa, että on oikeasti erillinen, yksin ja itsensä varassa.

Pelottavaa. Pelko liittyy eloonjäämiseen, joka on koko evoluution ajan perustunut kuulumiseen, yhteyteen ja siihen, että yhteisö hyväksyy eikä hylkää.

Rinnalla

Mitä tämän rinnalla on tahto saada toteutua, luoda ja tuoda oman näköistä elämää esiin? Vaa’assa siis toisaalta eloonjääminen ja toisaalta useimmiten jonkin aika epämääräisen halun toteuttaminen.

Ei siis ihme, että maailma näyttää juuri tältä: Muutama genius, joilla toteutumisen tahto on suurempi kuin kuolemanpelko. Tai toisella tavalla ilmaistuna: kuoleman uhkaakin suurempi on pakko olla autenttinen, muuten elämä ei tunnu elämältä vaan se on kuolemaakin pahempaa.

Näitä muutamaa kohti on laimeita ja laimeampia versioita, joita kutsutaan meiksi kuolevaisiksi. Elämme tavallista elämää ja olemme sopeutuneet enemmän tai vähemmän hyvin ja toteutumisemme merkitsee yksilöllistä musiikkimakua ja omia mielipiteitä.

Häpeä

Kysyin jossakin vaiheessa itseltäni, voiko häpeää opettaa ihmiselle. Vastasin kyllä.

Sillä mikä toinen asia on kulkenut evoluutiossa yhtä luonnollisena asiana välittää sukupolvelta toiselle kuin että yksilöllisyys, ainutkertainen erilaisuus on vaarallista ja siksi ihmisen omaksi parhaaksi (”tämä on vain sinun parhaaksesi”) on, että hänet sulkee oman mielensä vankilaan.

Siis sinne, missä ihminen häpeää omaa erilaisuuttaan niin paljon, ettei edes huomaa kaipaavansa sen toteuttamista.

Sovinnaisuus

Poikkeavuus voidaan sallia vain kun poikkeavia on tarpeeksi. Tai voidaan vakuuttavasti todistaa, että poikkeavasta on hyötyä.

Useimpien kohtalo ei ole tämä. Johtuen siitä, ettei ole kahta samanlaista. Johtuen siitä, ettei yksilöllisyydestä väistämättä seuraa geniusta.

Yksilöllinen kontribuutio ilmenee lukemattomin tavoin. Nyt voi luulla, että se on jokaisen ihmisen myötäsyntyisissä kyvyissä, geenien tai mielen luomalla ainoalaatuisella perustalla. Vaan ei.

Kehitä se esiin

Todellinen yksilöllisyys ilmenee vasta ja oikeasti, kun ihminen kehittää kykynsä esiin. Vasta silloin yksilö näyttäytyy. Vai onko joku joskus kuullut laiskasta nerosta?

Se on se työ, johon ryhdytään vimmaisena, ei huvikseen eikä velvollisuudesta.

Työ, tekeminen saa aikaan prosessin. Ja se on se, jota joidenkin ihmisen kohdalla voi vain ihailla: prosessia. Sitä, jossa paras on vasta tulossa.

Imagine

Voitko sinä kuvitella maailman, jossa ihmisen paras tulee esiin? En minäkään. Mutta näen maailman, jossa paras ihmisessä tulee enemmän esiin ja jossa ihmiset auttavat toisiaan sen esiin saattamisessa.

Tuon maailman näkeminen johtuu ehkä siitä, että se on jo tulossa.

A day in the life

Tavallinen aamupäivä valmentajan elämässä: sovittu tapaaminen potentiaalisen asiakkaan luona. Aamussa on lupaus,  sillä se on varustettu erityisellä herkulla: paikalla on itse bossi ja kun seuraan liittyy vielä varabossi, on keitos makoisa. Sekä toimeksiantaja että asiasta päättävä elimistö on paikalla. Suoriin kysymyksiin saadaan suorat vastaukset, asioista voidaan tehdä päätös saman tien. Me like.

Tarpeiden arkeologia

Alkukiertelyjen jälkeen ”No, siis, tietysti on tällaisia poikkeuksia…” ja ”Onhan tietysti sellaisiakin työntekijöitä, jotka… vaikka valtaosa on luonnollisesti…” saadaan koottua pitkähkö lista siitä, miksi valmentaja on faksattu paikalle. Jos haluaisi latistaa tilannetta, voisi listaa silmäiltyään toivoa, että kertokaa jotain uutta.

Listasta löytyvät ne, jotka vaativat itseltään liikaa ja uuvuttavat itsensä pelkällä asenteellaan. Sitten ne, joiden kotiolot ovat sellaisessa tilassa, että se kävisi kokopäivähommasta. Sitten ne, jotka ovat kettuja keksimään syitä sille, miksi työt jäivät tekemättä. Niitä, joiden ennuste tulevan muutoksen suhteen on huono tai erittäin huono. Ne, joiden mielestä kaikki on työkavereitten, johdon ja yrityksen vika. Ne joiden mielestä kaikki on heidän omaa syytään. Jne.

Toteamme jossain vaiheessa yhteen ääneen, että vaikka nuo ’vika on aina jossakin toisessa’ –tyypit ovat rasittavia ja joskus enemmänkin, heidän vihansa on usein kohdattavissa. Ne jotka syyttävät itseään, ovat itsevihansa ja itsetuhonsa kanssa helposti huomaamattomia ja siksi riskiryhmässä.

Listan kanssa kotiin

Edellä kuvattu kirjava kopla on löydettävissä lähes jokaiselta työpaikalta aivan kuin Hullunkuriset roolit –korttipakka olisi jaettu jokaisella työpaikalla ja jokainen työntekijä eläisi elämän valttikorttinsa mukaisesti. Tällä kertaa Musta Pekka ei ollut jäänyt kenenkään käteen, tosin: we’ll see about that.

Kotimatkalla projekti saa mielessä synkkiä sävyjä.

 

Monet kiipeävät menestyksen tikapuita vain huomatakseen niiden nojaavan väärään seinään. Joseph Campbell

Tapaamiset yksittäisten asiakkaiden kanssa kertovat siitä yksityisestä todellisuudesta, josta monet työpaikan ilmiöt kumpuavat. Kun kuuntelee ihmisiä, tihkuu läpi toistuvasti se, mitä vaille ihmiset ovat lapsuudessaan jääneet. Lista kiteytyy nykyisin melko lyhyeksi:

  • Turvallisuutta – ilmaista (erityisesti negatiivisia) tunteitaan ja olla
  • Rakkautta – kiinnostusta, hellyyttä, varauksetonta hyväksyntää
  • Ymmärrystä – tilaa erilaisuudelle ja ainutkertaisuudelle

Useimpia kohtaamiani ihmisiä tuntuu ajavan jokin näistä ’puutteista’, joskus kaikki kolme ja joskus taas yhdenkin tarpeen tyydyttyminen on pelastanut ihmisen elämän. Onnetonta tässä on se, että ihminen hakee tarpeilleen tyydytystä tavoilla, joilla hän ei voi niitä saada. Rakkautta ei ansaita. Itseään sen sijaan voi oppia rakastamaan, ja se on helpompaa, jos edes joku kerran on rakastanut.

Olisi helppo sanoa, että vanhoja asioita ei kannata vatvoa – päästä irti ja elä eteenpäin. Oikea suunta: noloa asettaa vanhempiaan vastuuseen siitä, että keski-ikäisenä omassa elämässä tuntuu pahalta. Toisaalta kun ihminen on koko elämänsä kohdellut itseään huonosti lapsena oppimansa sisäisen äänen säestämänä tai muuten vain antanut tuon äänen ajaa itseään suorituksiin, jotka eivät vastaa myötäsyntyisiä arvoja, hän ei välttämättä pääse itse kaivamastaan urasta yksin ylös. Saati että kykenisi luomaan itsensä varassa ’uusia uria’.  Muutos ei tapahdu noin vaan vaikka hyvä olisi. Kokemukseni mukaan aika sitkeä saa olla ja apukin olisi usein tervetullutta.

Miten kauan?

Kun katsoo maailmaa ja sen ihmisiä tässä valossa, herää ihmetys: miten kauan tämä voi vielä  jatkua näin?

 

Minulla menee huonosti.

Kaikilla menee huonosti.

Mutta joillakin menee hyvin.

Pentti Saarikoski

 

Yksittäiset ihmiset ovat selvinneet lapsena oppimansa selviytymisstrategiansa kanssa tai varassa tähän asti. Mutta kuinka kauan ruumis tai mieli vielä kestää ristiriitoja ja itsetuhoista asennetta ja ihmisvastaisia mielikuvia? Minkä kaiken kustannuksella tämä tapahtuu?

Työyhteisöjen kantokyky on koetuksella paineen alla työskentelevistä yksilöistä, jotka vielä seisovat saappaat jalassa eivätkä ole luovuttaneet äärimmäisten ja ristiriitaisten suoritusvaatimusten, huonon kohtelun tai muiden ihmisten jaksamattomuuden takia. Minkä kaiken kustannuksella tämä tapahtuu?

Mutta höh: ei kaikilla mene huonosti. Ei niin. Näyttää siltä kuin tapahtuisi samaa kuiluuntumista kuin tuloerojen suhteen: Hyvillä työpaikoilla osataan tukea ihmisiä, jotka muutenkin ovat taipuvaisia huolehtimaan itsestään. Huonoilla työpaikoilla kohdellaan huonosti ihmisiä, jotka ovat oppineet kohtelemaan itseään huonosti.

Me olemme selvinneet ennenkin ja näytämme selviävän edelleen. Mutta kai jossakin on joku raja, vai?